Kun surevalle ihmiselle sanotaan että "Pitäähän sinun joskus päästä tuosta asiasta yli" (tai vastaavaa), niin mitä siihen pitäisi vastata?

Ainakin jos on puolison kuolemasta kyse, niin moni löytää jo hyvin pian uuden rakkaan <3 sitten se helpottaa, k7n on uusi kulta kainalossa.

Sanoisin, että kyllä, joskus pääsenkin yli, mutta vielä en ole siinä vaiheessa.

Minulla ei ole kiire mihinkään.

Vierailija kirjoitti:

Hyvä kysymys. En tiedä vastausta. Minulla oli vaikea ero parinkymmenen vuoden liitosta ja heti alkoi kuulua näitä "noh jokos olet treffeillä käynyt/joko on löytynyt uusi mies" kommentteja. En tiedä miten empatiakyvyttömiä ihmiset oikein ovat jos itse kykenevät menemään eteenpäin ilman että pysähtyvät hetkeksikään ajattelemaan.

Äidiltäni kysyttiin onko uusi mies jo katsottuna ennen kuin isääni oli ehditty haudata.

Vierailija kirjoitti:

Ainakin jos on puolison kuolemasta kyse, niin moni löytää jo hyvin pian uuden rakkaan <3 sitten se helpottaa, k7n on uusi kulta kainalossa.

Entä sitten? Poistaako se uusi rakas automaattisesti surua? Ja pitääkö surra yksin?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Hyvä kysymys. En tiedä vastausta. Minulla oli vaikea ero parinkymmenen vuoden liitosta ja heti alkoi kuulua näitä "noh jokos olet treffeillä käynyt/joko on löytynyt uusi mies" kommentteja. En tiedä miten empatiakyvyttömiä ihmiset oikein ovat jos itse kykenevät menemään eteenpäin ilman että pysähtyvät hetkeksikään ajattelemaan.

Äidiltäni kysyttiin onko uusi mies jo katsottuna ennen kuin isääni oli ehditty haudata.

Eikö tuohon ole paras vasta ihan rehellisesti. Tai vaihtoehtoisesti entä vaikka olisikin tai pitäisikö olla.

Kuka kuoli? 

Vierailija kirjoitti:

Pakkohan se on jatkaa elämää. Ei se suru mihinkään katoa, mutta sen kanssa on vaan opittava elämään 

Älä jaksa. Tuollaisia itsestäänselvyyksiä ei yksikään sureva halua kuulla. Ensinnäkin elämä jatkuu (paitsi jos se ei jatku), ja surun kanssa opitaan elämään, koska ilman sitäkään ei voi elää, niin että pitäisitkö turpasi kiinni.

Olen ilmoittanut kaikille etten aio päästä yli surustani, repikää siitä.

Olen pahoillani, jos suruni rasittaa sinua. En valinnut tätä itse.

Vierailija kirjoitti:

Olen ilmoittanut kaikille etten aio päästä yli surustani, repikää siitä.

Mitä pitäisi repiä?

Tämä on niin karseaa, kun tuntuu että suru häiritsee enemmän niitä joilla surua ei ole kuin sitä jolla suru on. Surun kiirehtiminen on erittäin vaarallista.

Vierailija kirjoitti:

Moukille ei kannata vasta mitään .

Suomalainen kohteliaisuus taas käynnissä.

Muut ei ymmärrä, joten heille pitää sanoa, että joillain se kestää aikansa , ja vielä en ole valmis mutta joku päivä olen.

On normaalia reagoida vahvasti tai jopa erikoisen tuntuisella tavalla. Heti traumaattisen tapahtuman jälkeen ihminen voi olla huumaantunut, turtunut ja sekava. Hänen ajan ja paikan tajuntansa ovat usein hämärtyneitä ja huomiokyky kaventunut. Ahdistuneisuus helpottuu yleensä asteittain muutaman tunnin tai viimeistään muutaman päivän kuluessa. Sen jälkeen alkaa hitaasti tapahtuva sulattelu ja mahdolliseen muuttuneeseen elämäntilanteeseen sopeutuminen.

Milloin kannattaa hakea apua:

Ahdistus on niin voimakasta, että et pärjää yksin

Olet jäänyt jumiin ahdistuksen kanssa etkä pääse yksin eteenpäin

Olet jäänyt murehtimaan tapahtunutta tai murehdit liiaksi tulevia

Ylisuojelet läheisiäsi

Minulla on lapsi kuollut, eikä kukaan onneksi ole tullut tuollaista sanomaan. Suru ja ikävä ei lopu ikinä, mutta niiden kanssa oppii vähitellen elämään. 

Miten niin pitää päästä? :D Jos vaikka oma lapsi kuolee niin varmasri ei pääse siitä yli koskaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Hyvä kysymys. En tiedä vastausta. Minulla oli vaikea ero parinkymmenen vuoden liitosta ja heti alkoi kuulua näitä "noh jokos olet treffeillä käynyt/joko on löytynyt uusi mies" kommentteja. En tiedä miten empatiakyvyttömiä ihmiset oikein ovat jos itse kykenevät menemään eteenpäin ilman että pysähtyvät hetkeksikään ajattelemaan.

Äidiltäni kysyttiin onko uusi mies jo katsottuna ennen kuin isääni oli ehditty haudata.

Eikö tuohon ole paras vasta ihan rehellisesti. Tai vaihtoehtoisesti entä vaikka olisikin tai pitäisikö olla.

Useimmiten sureva jää siinä tilanteessa niin sanattomaksi että menee ensin kotiin itkemään ja keksii vastauksen vasta myöhemmin.

Minä sanon, että älä nyt ryntään suinpäin eteenpäin, pysähdy kunnolla suremaan ja anna itsellesi aikaa. Hyvässä lykyssä jo 5 vuoden kuluttua helpottaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen ilmoittanut kaikille etten aio päästä yli surustani, repikää siitä.

Mitä pitäisi repiä?

Sitä ettei minun kanssani tarvitse olla, jos en saa surra.

Itse en varmaan koskaan ole kuullut tuollaisia, tai sitten en ole huomioinut. Minusta tosin vähän tökeröä yrittää patistella toisen surua johonkin suuntaan. Suruun vaikuttaa niin monta asiaa. Toki joskus on ehkä hyväksi tehdä jotain muuta kuin surra ja ikävöidä jos se surunsa ja ikävässä oleminen alkaa olla liian raskasta itselle. En tiedä mitä tuohon pitäisi vastata. Kai siihen voisi vastata miltä tuntuu, tai mitä haluaa.