Kun surevalle ihmiselle sanotaan että "Pitäähän sinun joskus päästä tuosta asiasta yli" (tai vastaavaa), niin mitä siihen pitäisi vastata?

Vierailija kirjoitti:

Miten niin pitää päästä? :D Jos vaikka oma lapsi kuolee niin varmasri ei pääse siitä yli koskaan.

 Minä ainakaan en pääsisi ja se kuolema vaikuttaisi vahvasti mun loppuelämään eikä siihen mitkään keskusteluavut auta. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Hyvä kysymys. En tiedä vastausta. Minulla oli vaikea ero parinkymmenen vuoden liitosta ja heti alkoi kuulua näitä "noh jokos olet treffeillä käynyt/joko on löytynyt uusi mies" kommentteja. En tiedä miten empatiakyvyttömiä ihmiset oikein ovat jos itse kykenevät menemään eteenpäin ilman että pysähtyvät hetkeksikään ajattelemaan.

Äidiltäni kysyttiin onko uusi mies jo katsottuna ennen kuin isääni oli ehditty haudata.

Eikö tuohon ole paras vasta ihan rehellisesti. Tai vaihtoehtoisesti entä vaikka olisikin tai pitäisikö olla.

Useimmiten sureva jää siinä tilanteessa niin sanattomaksi että menee ensin kotiin itkemään ja keksii vastauksen vasta myöhemmin.

Ihan hyvä tapahan tuokin olisi. Ei aina edes kannata kommentoida mitää vaikka ei edes lähtisi itkemään.

Jos se suru kohtuuttomasti rajoittaa elämääsi vuoden jälkeen niin kyllä nuo kommentit jotenkin ymmärtää.

Ei mitään hajua. Minulla ei ole edes kuolemantapausta taustalla, vaan ihan vaan sydänsuru. Kyllä "pitäisi" päästä yli, mutta en ole terapeutinkaan avulla päässyt. Mitä siihen sanoo, kun jonkun mielestä pitäisi olla tuntematta jotain mitä kuitenkin tuntee? Yleensä totean, että joo tiedän, mutta tältä musta valitettavasti tuntuu. Enkä enää puhu koko asiasta edes parhaille ystäville. En jaksa kuunnella sen ihmettelyä miksi en pääse eteenpäin. Sitäpaitsi mitä tässä on enää sanottavakaan. Sattuu ihan saatanasti, edelleen, entä sitten. Ei se vatvomalla muutu.

Vierailija kirjoitti:

Minulla on lapsi kuollut, eikä kukaan onneksi ole tullut tuollaista sanomaan. Suru ja ikävä ei lopu ikinä, mutta niiden kanssa oppii vähitellen elämään. 

Minulle on sanottu, parin kuukauden kuluttua lapseni kuolemasta, kysyttiin olenko jo toipunut. Vastasin etten ole. Opin kyllä elämään menetykseni kanssa ihan heti. Ei ollut muuta mahdollisuutta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen ilmoittanut kaikille etten aio päästä yli surustani, repikää siitä.

Mitä pitäisi repiä?

Sitä ettei minun kanssani tarvitse olla, jos en saa surra.

Onko joku pakottanut olemaan?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miten niin pitää päästä? :D Jos vaikka oma lapsi kuolee niin varmasri ei pääse siitä yli koskaan.

 Minä ainakaan en pääsisi ja se kuolema vaikuttaisi vahvasti mun loppuelämään eikä siihen mitkään keskusteluavut auta. 

Minun lapseni kuolemasta tulee kahden viikon kuluttua kahdeksan vuotta, enkä ole päässyt eroon surustani. Se vaikuttaa ihan kaikkeen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minulla on lapsi kuollut, eikä kukaan onneksi ole tullut tuollaista sanomaan. Suru ja ikävä ei lopu ikinä, mutta niiden kanssa oppii vähitellen elämään. 

Minulle on sanottu, parin kuukauden kuluttua lapseni kuolemasta, kysyttiin olenko jo toipunut. Vastasin etten ole. Opin kyllä elämään menetykseni kanssa ihan heti. Ei ollut muuta mahdollisuutta.

Rehellinen vastaus yleensä lopettaa kommentoinnin kaikkein tehokkaimmin.

Äitini kuoli syöpään. Tästä 4kk myöhemmin kummilapsen kuoli. Opiskelijana hoidin opintoni loppuun jollain ilmeellä ja huolehdin perheestä, mutta kyllä se otti koville. 

 

Olen kuullut AP:n mainitseman kommentin 6kk äidin kuolemasta. Vastasin, että sitä kutsutaan surutyöksi juuri siksi, että läheisen ja rakkaan ihmisen menetykset ovat henkisesti raskasta työtä. Kerroin surin vaiheista ja siitä, että jokainen kokee ne omassa aikataulussaan. 

 

Joka noita kommentteja laukoi ei ymmärrä surun syvyyttä toisella ihmisellä. Ehkei ole kokenut vielä yhtä riipaisevaa menetystä. Itselle tuli yllätyksenä se laaja tunneskaala joka oli osin järjetön - olin esim. kateellinen ystävilleni, joilla oli äiti. Ärsyynnyin, kun puolisoni ei vastannut äitinsä puheluihin koska itse en enää koskaan saa puhelua äidiltäni. Aloin itkemään kun näin kadulla vanhan pariskunnan - miksi vanhempani eivät saaneet viettää yhdessä eläkepäiviä. Ja paljon muuta. Se helpotti hiljalleen, se vie oman aikansa. 

Vierailija kirjoitti:

Jos se suru kohtuuttomasti rajoittaa elämääsi vuoden jälkeen niin kyllä nuo kommentit jotenkin ymmärtää.

Hyvä suru ei rajoita elämää. Se lisää hyvinvointia, koska kaikki ylimääräinen paska jää pois.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen ilmoittanut kaikille etten aio päästä yli surustani, repikää siitä.

Mitä pitäisi repiä?

Sitä ettei minun kanssani tarvitse olla, jos en saa surra.

Onko joku pakottanut olemaan?

Ei. Ystävät kaikkosivat yksi toisensa jälkeen, koska eivät kestäneet kuolemansuruani (olen se jonka lapsi kuoli).

Vierailija kirjoitti:

Äitini kuoli syöpään. Tästä 4kk myöhemmin kummilapsen kuoli. Opiskelijana hoidin opintoni loppuun jollain ilmeellä ja huolehdin perheestä, mutta kyllä se otti koville. 

 

Olen kuullut AP:n mainitseman kommentin 6kk äidin kuolemasta. Vastasin, että sitä kutsutaan surutyöksi juuri siksi, että läheisen ja rakkaan ihmisen menetykset ovat henkisesti raskasta työtä. Kerroin surin vaiheista ja siitä, että jokainen kokee ne omassa aikataulussaan. 

 

Joka noita kommentteja laukoi ei ymmärrä surun syvyyttä toisella ihmisellä. Ehkei ole kokenut vielä yhtä riipaisevaa menetystä. Itselle tuli yllätyksenä se laaja tunneskaala joka oli osin järjetön - olin esim. kateellinen ystävilleni, joilla oli äiti. Ärsyynnyin, kun puolisoni ei vastannut äitinsä puheluihin koska itse en enää koskaan saa puhelua äidiltäni. Aloin itkemään kun näin kadulla vanhan pariskunnan - miksi vanhempani eivät saaneet viettää

Suru ei ole työtä eikä surussa ole vaiheita. Uudet suruteoriat ovat hylänneet vaiheajattelun.

Vierailija kirjoitti:

Äitini kuoli syöpään. Tästä 4kk myöhemmin kummilapsen kuoli. Opiskelijana hoidin opintoni loppuun jollain ilmeellä ja huolehdin perheestä, mutta kyllä se otti koville. 

 

Olen kuullut AP:n mainitseman kommentin 6kk äidin kuolemasta. Vastasin, että sitä kutsutaan surutyöksi juuri siksi, että läheisen ja rakkaan ihmisen menetykset ovat henkisesti raskasta työtä. Kerroin surin vaiheista ja siitä, että jokainen kokee ne omassa aikataulussaan. 

 

Joka noita kommentteja laukoi ei ymmärrä surun syvyyttä toisella ihmisellä. Ehkei ole kokenut vielä yhtä riipaisevaa menetystä. Itselle tuli yllätyksenä se laaja tunneskaala joka oli osin järjetön - olin esim. kateellinen ystävilleni, joilla oli äiti. Ärsyynnyin, kun puolisoni ei vastannut äitinsä puheluihin koska itse en enää koskaan saa puhelua äidiltäni. Aloin itkemään kun näin kadulla vanhan pariskunnan - miksi vanhempani eivät saaneet viettää

Minä taas en ole koskaan oikein ymmärtänyt koko surutyötä käsitteenä. Ei suru ole työtä mitä suoritetaan näin ja noin ja jossain kohtaa ollaan tehty tämä osio, sitten toinen jne.

Vierailija kirjoitti:

En enää näyttäisi suruani sellaisille ihmisille. Käsittelisin itsekseni ja ihmisten kanssa, jotka ymmärtävät.

 

Ei sitä surua, alakuloisuutta ja usein vähän masenustakin tuollaisen asian vuoksi, voi kokonaan salata eikä peittää.

Tuollainen näkyy ihmisen olemuksesta, käytöksestä, elämäntavasta.  On hiljaisempi, laihtuu, ei osallistu niin paljon kaikkeen, kuin aikaisemmin.

 Se näkyy se.

Ap:na vain myöntelisin ja antaisin olla.  Hyväähän ne muut ihmiset kuitenkin tarkoittavat.

Itse kävisin juttelemass vaikka diakonin kanssa, eivät ne uskoa tyrkytä.   Tai psykiatriselle sairaanhoitajalle.

He kuuntelevat viran puolesta.

Muille en enää asiasta toistuvasti puhuis, siitä ikävästä, murheesta, mikä se nyt onkin.

Ihmiset kyllästyy siihenkin, jos puhuu ja valittaa aina, jatkuvasti samaa. Samoille ihmisille. He väsyvät tälläoseen ihmiseen.

Ei kai kukaan noin tylysti sano? Jos sanoo, niin laittaisin välit poikki.

Vierailija kirjoitti:

En välttämättä pääse, mutta sen ei pitäisi olla sinun ongelmasi.

Ihmiset ovat tyhmiä, muttei heille kannata olla edes piikikäs - saat vaan itse pahan mielen itsellesi sanoistasi.

Ole mieluummin vaiti ja tuijota pitkään ja merkitsevästi. 

Vierailija kirjoitti:

Äitini kuoli syöpään. Tästä 4kk myöhemmin kummilapsen kuoli. Opiskelijana hoidin opintoni loppuun jollain ilmeellä ja huolehdin perheestä, mutta kyllä se otti koville. 

 

Olen kuullut AP:n mainitseman kommentin 6kk äidin kuolemasta. Vastasin, että sitä kutsutaan surutyöksi juuri siksi, että läheisen ja rakkaan ihmisen menetykset ovat henkisesti raskasta työtä. Kerroin surin vaiheista ja siitä, että jokainen kokee ne omassa aikataulussaan. 

 

Joka noita kommentteja laukoi ei ymmärrä surun syvyyttä toisella ihmisellä. Ehkei ole kokenut vielä yhtä riipaisevaa menetystä. Itselle tuli yllätyksenä se laaja tunneskaala joka oli osin järjetön - olin esim. kateellinen ystävilleni, joilla oli äiti. Ärsyynnyin, kun puolisoni ei vastannut äitinsä puheluihin koska itse en enää koskaan saa puhelua äidiltäni. Aloin itkemään kun näin kadulla vanhan pariskunnan - miksi vanhempani eivät saaneet viettää

Kannattaa silti yrittää muistaa ettei ole muiden vika että heidän äitinsä ovat elossa. Jollain on voinut kuolla vaikka isä tai joku muu läheinen.

Vierailija kirjoitti:

"Mitä tarkoitat?"

Tämä 5/5. Kaikenlaiset tunnevammaiset lotkautukset ja jopa narsistin kaasuvalotukset tms, manipulaatiot saa tehokkaasti torjuttua tällä. Yksinkertainen jatkokysymys. Tervejärkinen ihminen on yleensä tuossa vaiheessa hiljaa ja ymmärtää virheensä, mutta voit olla varma edessä olevan ihmisen vakavasti otettavuudesta jos toisella on ihan tosissaan pokkaa yksityiskohtaisesti selittää päin naamaa kuinka sinun pitäisi hänen mielestään tehdä elämässsi näin ja näin, tai ajatella noin ja näin.

Jos näkemykset ja väitteet ei kestä edes yhtä yksinkertaista jatkokysymystä, niin sellaiset sanat voi heittää suoraan menttaali roskakoriin. Jos niitä tulee joltain jatkuvalla syötöllä, niin sama kannattaa tehdä koko ihmissuhteelle sen tyypin kanssa. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen ilmoittanut kaikille etten aio päästä yli surustani, repikää siitä.

Mitä pitäisi repiä?

Sitä ettei minun kanssani tarvitse olla, jos en saa surra.

Onko joku pakottanut olemaan?

Ei. Ystävät kaikkosivat yksi toisensa jälkeen, koska eivät kestäneet kuolemansuruani (olen se jonka lapsi kuoli).

En ymmärrä sitäkään miksi sitä olisi pakko väkisin kestää. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jos se suru kohtuuttomasti rajoittaa elämääsi vuoden jälkeen niin kyllä nuo kommentit jotenkin ymmärtää.

Hyvä suru ei rajoita elämää. Se lisää hyvinvointia, koska kaikki ylimääräinen paska jää pois.

Se että märehtii pelkässä surussa voi tuntua "hyvältä" mutta ei välttämättä ole sitä. Joillekin se on itseään ruokkiva kierre josta ei pääse ulos.