Kun surevalle ihmiselle sanotaan että "Pitäähän sinun joskus päästä tuosta asiasta yli" (tai vastaavaa), niin mitä siihen pitäisi vastata?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen ilmoittanut kaikille etten aio päästä yli surustani, repikää siitä.

Mitä pitäisi repiä?

Sitä ettei minun kanssani tarvitse olla, jos en saa surra.

Onko joku pakottanut olemaan?

Ei. Ystävät kaikkosivat yksi toisensa jälkeen, koska eivät kestäneet kuolemansuruani (olen se jonka lapsi kuoli).

En ymmärrä sitäkään miksi sitä olisi pakko väkisin kestää. 

Ahaa, siis SINÄ et kestä kun ystäväsi lapsi kuolee. Vttu, olet todella hyvä tyyppi.

Olen pahoillani, Ap, että olet saanut noin tökeröitä kommentteja. Suru tarvitsee aikansa. Jos sille ei anna tarpeeksi aikaa, se voi jäädä pinnan alle jäytämään ja vaikuttaa negatiivisesti. 

Voisiko sanoa, että suru on yksilöllistä, jokainen ihminen on yksilö ja surun tarvitsema aika vaihtelee. Toivon sinun kunnioittavan tätä. En toivo kenenkään kohdalle tällaista surua, en sinunkaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen ilmoittanut kaikille etten aio päästä yli surustani, repikää siitä.

Mitä pitäisi repiä?

Sitä ettei minun kanssani tarvitse olla, jos en saa surra.

Onko joku pakottanut olemaan?

Ei. Ystävät kaikkosivat yksi toisensa jälkeen, koska eivät kestäneet kuolemansuruani (olen se jonka lapsi kuoli).

En ymmärrä sitäkään miksi sitä olisi pakko väkisin kestää. 

Ahaa, siis SINÄ et kestä kun ystäväsi lapsi kuolee. Vttu, olet todella hyvä tyyppi.

Ei mulla ole siinä mitään kestämistä, mutta sinua tuskin kestäisin. Ei sureva voi käyttäytyä ystäviään kohtaan miten sattuu.

Suru on subjektiivinen kokemus, eikä suruja oikein voi tai kannata vertailla. Kaikki riippuu niin paljon tilanteesta. En mielelläni myöskään käytä käsitettä päästä yli tai eteenpäin. Ei suru ole mitään korkeushyppyä mistä vaan päästään yli ja sillä selvä. Mielestäni on ihan turhaa asettaa sellaisia kriteerejä ertä nyt ollaan tai ei olla päästy yli surussa.

Suru on siitä hämmentävä kokemus ja tunne, että sitä ei voi ennustaa. Omassa elämässäni siskoni kuolema nuorena ollessani itse parikymppinen on ollut vaikea kokemus. En tiedä olenko päässyt yli enkä oikeastaan halua edes määritellä sitä. Hänen kuolemastaan on aikaa jo vuosia. Olen huomannut, että ajattelen nykyään lähinnä positiivisia asioita siskosta enkä niinkään hänen kuolemaansa. Toisaalta esimerkiksi vuosipäivänä tapahtuma käy mielessä, samoin silloin kun joku asia yhdistyy siihrn päivään. Kun puhuin asiasta vanhempien kanssa, heillä oli samoja kokemuksia.

Niin.

Vierailija kirjoitti:

Niin.

Niin?

Up

Tällaiset ihmiset ovat typeriä ja pahentavat oloa. On vain hyväksyttävä ettei kaikilla ole sitä iloa, että olisi fiksuja läheisiä ja tuttavia.

Ei tähän ole sääntöjä. Suru ilmenee juuri siten kuin sattuu ilmenemään, pahin vaihe kestää niin pitkään kuin kestään ja sen aikana ihminen jaksaa mitä jaksaa. Juuri tämän voi antaa vastauksena (jos siis jonkun vastauksen haluaa antaa). Muiden mielipiteillä surun voimakkuudesta, kestosta tai vaikutuksista ihmisen elämään ei ole mitään merkitystä. 

On myös ihmisiä jotka jää siihen suruun vellomaan. Se suru muuttuu mielenterveyden ongelmaksi, josta he eivät pääse itse irti. Se vaikuttaa kaikkiin ihmissuhteisiin, henkilö voi menettää työpaikkansa ja pilata sillä surussa vellomisella koko elämänsä vuosiksi.

Toistaa sama sarkastiseen sävyyn kun heidän joku läheinen menehtyy

Vierailija kirjoitti:

Ei tähän ole sääntöjä. Suru ilmenee juuri siten kuin sattuu ilmenemään, pahin vaihe kestää niin pitkään kuin kestään ja sen aikana ihminen jaksaa mitä jaksaa. Juuri tämän voi antaa vastauksena (jos siis jonkun vastauksen haluaa antaa). Muiden mielipiteillä surun voimakkuudesta, kestosta tai vaikutuksista ihmisen elämään ei ole mitään merkitystä. 

Ymmärrän kyllä tuommoisia kommentteja antavia, jos ovat lähemmäs vuoden kuunnelleet kuinka aloittajalla on suruaika. Sen surevankin pitää ymmärtää lopettaa toisten kuormittaminen, eikä aina puhua kun "se kuoli ja on ihan hirveää". Kyllä ihmisillä kuolee läheisiä, mutta suurin osa ymmärtää ettei aina vatvota sitä muille, eikä kaikessa vedota siihen 

Hyviä vastauksia on ehdotettu. Jos tuntee voivansa, niin yksi vastaus voisi olla vaikka että "jaa, minulle ei ole sellaista pakkoa ainakaan vielä tullut".

Ja ottaisin etäisyyttä tuollaisiin töksäyttelijöihin.

Mun äiti kuuluu tähän poppooseen joka vähättelee. Kaksi kuukautta avioeron jälkeen kyseli joko olen reipastunut. Siis elämäni ihmissuhde oli romuttunut, menee pitkään päästä yli.

Toteaisin, että ei pidä ja ettei meidän ko. henkilön kanssa myöskään tarvitse aiheesta puhua, jos häntä ahdistaa.