Ongelmana liian herkkä ystävystyminen

Ap:n kuvaus siitä, miten ihan normaali perustason käytöstapojen ja kommunikaation harjoittaminen otetaan ystävystymisenä kertoo mielestäni paljon siitä, miten valtava määrä tylyjä, välinpitämättömiä, eri tavoin mykkiä ja sosiaalistelun suhteen taidottomia ihmisiä Suomessa täytyy olla - samoin kuin yksinäisiä ihmisiä.



Jos elää elämäänsä sosiaalisessa ympäristössä, jossa ollaan umpimielisiä, puhumattomia, sisäänpäinkääntyneitä, jopa torjuvia - ymmärtäähän se, että ihan normi käytöstapoja noudattava ihminen eli joku, joka hymyilee, kyselee tavan vuoksi kuulumiset ja kommentoikin niihin jotain tuntuu äkkiä keitaalta autiomaan keskellä. Äkkiäkös siinä kuvittelee, että sitä oikeasti kiinnostaa tai että tässä syntyi nyt joku syvempikin yhteys.



Työni on vienyt minua todella, todella monelta paikkakunnalta toiselle, ja tunnistan tuon mistä ap puhuu. Suurin osa suomalaisista pikkupitäjistä ja maaseutukaupungeista (eli kuntakeskuksista joista on keinotekoisesti venytetty kaupunkeja kasvattamalla väkilukua sillä, että yhdistellään pikkukuntia toisiinsa) on täynnä mykkänä möllöttäviä tuppisuita, sisäänpäinlämpiäviä kuppakuntia ja sosiaalista kömpelyyttä. Kun sitten paikalle tulen minä, joka juurikin jo työnsä puolesta hymyilee, keskustelee säästä ja kysyy että onko teillä lomasuunnitelmia tai miten töissä on viihdytty tms., niin aina sieltä muutama samalla tapaa hysteerisen helpottuneen oloinen tapaus on tulossa ystäväksi asti. 



Se on oikeasti tosi surullista. 

Oletko ajatellut, että voisit saattaa yhteen näitä kaverihaluisia? 

"Sorry, mulla ei ole aikaa uusille ihmisille, mutta haluatko, että annan yhteystietosi muutamalle ihmiselle, jotka on kysyneet minulta samaa?"

Suomessa saisi olla enemmän kaltaisiasi huomaavaisia ihmisiä, niin ystävyyksiä syntyisi!

Tilanne ei ole sinun vikasi, vaikka jotkut täällä koettavat sinua syyllistää. Ystävällisyytesi ymmärretään väärin täällä tylyssä, kylmässä maassa.

Mikä olisi totuudenmukainen ja reilu vastaus lähestymisyrityksiin Et kuitenkaan ole aivan erakko, vaan sosiaalinen kiintiösi on täynnä. Voisiko siitä muodostaa jonkin vakiolausahduksen alkaviin tuttavuuksiin.

Tai sitten perustat Whatsap-ryhmän, johon liität KAIKKI ystävyyttä etsivät! Ehkä siellä syntyy keskinäisiä suhteita.

Vierailija kirjoitti:

Ap:n kuvaus siitä, miten ihan normaali perustason käytöstapojen ja kommunikaation harjoittaminen otetaan ystävystymisenä kertoo mielestäni paljon siitä, miten valtava määrä tylyjä, välinpitämättömiä, eri tavoin mykkiä ja sosiaalistelun suhteen taidottomia ihmisiä Suomessa täytyy olla - samoin kuin yksinäisiä ihmisiä.



Jos elää elämäänsä sosiaalisessa ympäristössä, jossa ollaan umpimielisiä, puhumattomia, sisäänpäinkääntyneitä, jopa torjuvia - ymmärtäähän se, että ihan normi käytöstapoja noudattava ihminen eli joku, joka hymyilee, kyselee tavan vuoksi kuulumiset ja kommentoikin niihin jotain tuntuu äkkiä keitaalta autiomaan keskellä. Äkkiäkös siinä kuvittelee, että sitä oikeasti kiinnostaa tai että tässä syntyi nyt joku syvempikin yhteys.



Työni on vienyt minua todella, todella monelta paikkakunnalta toiselle, ja tunnistan tuon mistä ap puhuu. Suurin osa suomalaisista pikkupitäjistä ja maaseutuka

Niin totta. 

 

Nuorena minulla oli tämä ongelma miesten suhteen. Olin kohtelias ja huomaavainen sekä sen verran nättikin, että piirittäjiä oli liikaa enkä päässyt itse valkkaamaan ja etsimään sopivaa. Olen kuitenkin oikeasti melko omaperäinen luonne ja täysin epäsopiva niille, jotka kuvittelivat että meillähän synkkaa hyvin. Normityyli tuolloin oli naisten huutaa Painu helvettiin! kännisille solkkaajille (selvät suomalaiset ei lähestyneet). Ihmekös tuo jos (minulle peruskohtelias) ystävällisyys sulatti sydämet.

Olen itse ambivertti, eli sosiaalinen mutta viihdyn hyvin myös omissa oloissani. Olen antanut sekä saanut pakkeja ystävystymisyrityksissä. Jos olen saanut itse pakit, toivon, että minulle sanotaan suoraan että nyt ei kiinnosta, ehdi tms. Kaikenlainen selittely, kuten olen varmasti hyvä tyyppi ja tutustumisen arvoinen, mutta tekee ainakin itselleni sellaisen olon että minua ja minun tilanne- ja tunnetajua aliarvioidaan, sillä tottakai realistina ja tervejärkisenä ihmisenä olen varautunut ja hyväksynyt sen, ettei kaikki lähestymisyritykset voi johtaa toivottuun lopputulokseen. Samahan se on työpaikkaa hakiessa, ei jokainen työhakemus johda työsopimukseen. Koen myös, että ihminen joka joutuu selittelemään tai pehmentämään kieltäytymistään kun häntä lähestytään, tekee sen vain itsensä takia koska ei pysty sanoittamaan torjumistaan suoraan ja tällä selittelyllä/pehmentämisellä kuvittelee tekevänsä palveluksen vaikka todellisuudessa vain aliarvioi vastaanottajaa. TOKI on olemassa niitä ihan oikeita takertujia, jotka eivät meinaa millään ymmärtää että heidän seuransa ei ole toivottua, mutta yleensä ihmistuntemus auttaa heidän kiertämisessä jo ennalta ennen lähetysmisyritystä.

Mulla on myös kokemusta siitä, että kun on mukava, avulias, kohtelias ja ulospäinsuuntaunut julkisissa tilanteissa, ihmiset olettavat että olet tälläinen 24/7 ja että minua voi lähestyä asiassa kuin asiassa jatkuvalla syötöllä ilman vastapalvelusta. Kohta huomaatkin juuri sen, että sinun kanssa yritetään jatkuvasti ystävystyä, sinut halutaan kaasoksi, sinulle soitetaan kun lemmikki kuoli, kun poikaystävä jätti jne. Tähän auttaa rajan vetäminen ja ihmisluonteen ymmärtäminen. Aloittajalle siis sanoisin että kannattaa hyväksyä miten maailma toimii ja ehkä kääntyä vähän enemmän sisäänpäin. Vaikka kohteliaisuutesi ja reippautesi on juuri sitä mitä tämä maailma kaipaa ja tarvitsee, todellisuus on muuta. Eli voi joko hyväksyä sen että jos on avoin ja miellyttävä, ihmiset lähestyvät sinua eri motiiveistaan, ja jos taas on vähän vähemmän ulospäinsuuntautuneempi, saa yleensä olla enemmän omissa oloissaan. Tällöin ei myöskään tarvitse miettiä miten kieltäytyä kohteliaasti liiallisista ystävystymisyrityksistä. :)

Mukavaa että saat ystäviä. Kerro heille että olet introvertti. Ehkä he ymmärtävät.

Minulla on sama ongelma kuin ap:lla. Olenkin päättänyt, etten halua alkaa enää kenenkään ystäväksi vain sen toisen osapuolen toiveesta. Yleensä nimittäin ne suhteet päättyvät vieläpä sillä tavalla huonosti, että se toinen alkaa jossakin vaiheessa kohdella minua huonosti, eli loukata, nolata muiden kuullen, piikitellä tai muuten ärhennellä. He haluavat myös pitää tiheämmin yhteyttä kuin itse haluaisin. 

Minussa on jotakin sellaista mikä vetoaa ihmisiin. Olen aidosti kiinnostunut ihmisistä ja olen empaattinen. He kokevat saavansa minulta jotakin ja tulevansa kuulluksi ja nähdyksi. Olen joutunut kantapään kautta opettelemaan itsetuntemusta ja kysymään itseltäni, että haluanko minä oikeasti tätä ihmissuhdetta vai onko tässä kyseessä vain sen toisen ihmisen tarve ns imeä jotakin. En myöskään tarvitse tiivistä yhteydenpitoa. Olen kaikkein mieluiten perheeni kanssa tai itsekseni. Olen opetellut tarkaksi siinä, etten anna kenenkään perheen ulkopuolisen häiritä rauhaani ja tuoda levottomuutta elämääni ja mieleeni.

Joku sanoi tässä keskustelussa että on outoa jos aikuisella ei ole yhtään ystävää. Joo tavallaan samaa mieltä, mutta toisaalta taas eikö ole sekin vähän outoa että aikuisen pitää määritellä tai arvottaa itseään ystävyysuhteiden kautta (jos siis ihmisellä on muuten ihan normaalit vuorovaikutustaidot ja tulee yleisesti juttuun ihmisten kanssa, mutta ei koe ystävyyssuhteiden ylläpitoa jutukseen)? Jokainen aikuinen saa varmaan itse päättää millaisia ihmisiä tarvitsee elämäänsä, jos jos joku kokee asiakseen arvottaa muita heidän ystävien lukumäärän perusteella, ongelma on hänessä.

En tiedä, lukeeko ap tätä enää, mutta mulla on ihan sama juttu. Olen tosi introvertti, mutta olen sosiaalisesti taitava, aidosti ihmisistä kiinnostunut ja esimerkiksi töissä ja harrastuksissa nautin small talkista. Tämä ei välttämättä ole hyvä, mutta valitettavasti olen alkanut jättää hyväntuulista jutustelua vähemmälle ja lähestynyt vain niitä, kenen ajattelen olevan jotenkin samalla tasolla.

Mulle ei sinänsä olisi ongelma kaveerata työn tai harrastuksen ulkopuolella, mutta kun ruuhkavuosia elävänä introverttinä kerran vuodessa tapaaminen olisi mulle oikein hyvä tahti, ja useimmat ihmiset kuitenkin haluavat paljon enemmän. Minua on varsinkin nuorempana hirveästi syyllistetty siitä, etten jaksa tai ihan rehellisesti ehdi tavata niin usein kuin toinen tahtoisi. Ahdistaa nykyisin jo valmiiksi, jos toinen onkin sellainen, jonka omien tarpeiden ympärillä kaikki pyörii eikä ymmärrä minun tilannettani ollenkaan.

Minulla on sama ongelma kuin ap:lla. Olenkin päättänyt, etten halua alkaa enää kenenkään ystäväksi vain sen toisen osapuolen toiveesta. Yleensä nimittäin ne suhteet päättyvät vieläpä sillä tavalla huonosti, että se toinen alkaa jossakin vaiheessa kohdella minua huonosti, eli loukata, nolata muiden kuullen, piikitellä tai muuten ärhennellä. He haluavat myös pitää tiheämmin yhteyttä kuin itse haluaisin. 

Myös minä olen joutunut oppimaan kantapään kautta, että yksipuolinen innokkuus ystävystymisessä ei ole hyvä merkki. Yleensä toisen innokkuus on johtunut hänen kehittelemistään mielikuvista, jotka eivät ole vastanneet oikeaa minua juuri ollenkaan. Kun tämä asia on ystävyyssuhteen edetessä alkanut valjeta - yleensä vielä melko alussa, koska en tietenkään ole alkanut näytellä todeksi hänen kuvitelmiaan - seurauksena on ollut tuota mainitsemaasi ikävää käytöstä. Tiuskimista, nälvimistä, härnäämistä, riidan haastamista tai muuta vänkäämistä, seurassa ohittamista ym. tympeää. 

Ristiriitaista on se, että nämä samat henkilöt ovat kuitenkin halunneet pitää tiuhaan yhteyttä tai ystävyyden loppuessa jääneet hämmentyneinä ja surullisina ihmettelemään, mikä meni vikaan. Luulen sen johtuvan siitä, että he ovat pohjimmiltaan kaikki olleet melko yksinäisiä, epävarmoja ja joillain osa-alueilla ikäistään hitaammin kehittyneitä. Vastaavasti olen itse ollut liian kärsivällinen ja kuvitellut, että olemalla vain oma itseni saisin ne oudot haavekuvat pikku hiljaa karistettua. Näin ei ole kuitenkaan käynyt ja olen joutunut myöntämään sen, että kaikista aikuisistakaan ei ole terveeseen ystävyyssuhteeseen. Olen oppinut lukemaan tiettyjä merkkejä ihmisten käytöksessä ja laittamaan rajat heti alkuun, jos vaikuttaa siltä, että toinen haluaisi viedä tuttavuutta pidemmälle. 

Eikö ap:n ongelma ole pikemminkin se, että hän yrittää tiedostamattaan niin paljon miellyttää toisia ja hakeutua koko ajan muiden kanssa samalle aaltopituudelle, että on aika väistämätöntä, että tulee väärinkäsityksiä sellaisten ihmisten kanssa, jotka on yksinäisiä ja kaipaavat sellaista yhteyden tuntua, jota ap pyrkii kaikkien kanssa luomaan? Ei-yksinäinen omaa elämäänsä elävä ihminen osaa helposti huomata jos jollain on tuollainen miellyttämistaipumus ja huomaa onko yhdistäviä asioita ja siten ystävyyden mahdollisuutta vai ei, mutta yksinäiset ihmiset tulkitsevat tilanteen ihan toisin ja saattavat kuten edellinen kommentoijakin kirjoitti projisoida villistikin omia tarpeitaan toiseen. Voi olla ystävällinen olematta tarjolla. 

^^ samaa mieltä, ap hakee yhteyttä muihin ja ihmiset vastaavat tähän yhteyteen, sitten ap onkin yhtäkkiä pulassa kun ihmiset haluavat olla hänen kanssaan yhteydessä -> ratkaisuna vähemmän yhteyttä muihin

Vierailija kirjoitti:

Olen ajatellut asiaa musta-valkoisesti; joko olen armottoman tyly kaikille enkä puhu mitään, tai sitten maailman paras kaveri ja otan huomioon koko energiallani. Eihän sen näin tarvitse mennä. Voin olla normaalin kohtelias, ja sitten todeta että en jaksa valitettavasti lähtä kahvittelemaan, tai työajan jälkeen tapaamaan. Se ei tee minusta hirviötä ja armottoman tylyä.

Tuota pitäisi kyllä itsekin opetella. Ongelmani on siis juuri tuo, etten osaa suhtautua ihmisiin kuin ottaen heidät huomioon täydellä sydämellä ja energialla.

Jotkut osaavat myös ns. zone out eli alkaa miettiä ihan omia asioitaan ja tuijottaa seinää, kun toinen ihminen on läsnä, vaikka kesken keskustelun, mikä tietysti on ihan loukkaavaakin. Itse en p y s t y tällaiseen vaikka yrittäisin. En jotenkin osaa olla ottamatta huomioon ihmistä, jonka seurassa olen. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen ajatellut asiaa musta-valkoisesti; joko olen armottoman tyly kaikille enkä puhu mitään, tai sitten maailman paras kaveri ja otan huomioon koko energiallani. Eihän sen näin tarvitse mennä. Voin olla normaalin kohtelias, ja sitten todeta että en jaksa valitettavasti lähtä kahvittelemaan, tai työajan jälkeen tapaamaan. Se ei tee minusta hirviötä ja armottoman tylyä.

Tuota pitäisi kyllä itsekin opetella. Ongelmani on siis juuri tuo, etten osaa suhtautua ihmisiin kuin ottaen heidät huomioon täydellä sydämellä ja energialla.

Jotkut osaavat myös ns. zone out eli alkaa miettiä ihan omia asioitaan ja tuijottaa seinää, kun toinen ihminen on läsnä, vaikka kesken keskustelun, mikä tietysti on ihan loukkaavaakin. Itse en p y s t y tällaiseen vaikka yrittäisin. En jotenkin osaa olla ottamatta huomioon ihmistä, jonka seurassa olen. 

Vähän tuli mieleen, että "ottaen heidät huomioon täydellä sydämellä ja energialla" ei kuulosta kyllä tavalliselta ihmisten väliseltä vuorovaikutukselta vaan jonkinlaiselta omaan psyykeen liittyvältä asialta, jonka kohteeksi muut ihmiset joutuvat. 

Vierailija kirjoitti: Vähän tuli mieleen, että "ottaen heidät huomioon täydellä sydämellä ja energialla" ei kuulosta kyllä tavalliselta ihmisten väliseltä vuorovaikutukselta vaan jonkinlaiselta omaan psyykeen liittyvältä asialta, jonka kohteeksi muut ihmiset joutuvat. 

Siltä se minusta myös tuntuu, nykyisin kun ymmärrän itseäni enemmän. Jotenkin omistaudun toiselle kokonaan, omat rajat hämärtyvät. 

Upp

Enpä ole pitänyt kovinkaan yleisenä tapana kysyä toisen puhelinnumeroa tai edes ehdottaa someyhteydenpitoa yhden tapaamisen perusteella. Onko tuo joku parikymppisten juttu? Ainakaan omassa kaveripiirissä tai perheessä ei ole tällainen tullut vastaan ja itselleni ei tulisi mieleenkään pyytää tai antaa yhteistietoja lyhyen tuttavuuden jälkeen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti: Vähän tuli mieleen, että "ottaen heidät huomioon täydellä sydämellä ja energialla" ei kuulosta kyllä tavalliselta ihmisten väliseltä vuorovaikutukselta vaan jonkinlaiselta omaan psyykeen liittyvältä asialta, jonka kohteeksi muut ihmiset joutuvat. 

Siltä se minusta myös tuntuu, nykyisin kun ymmärrän itseäni enemmän. Jotenkin omistaudun toiselle kokonaan, omat rajat hämärtyvät. 

Hyvin sanottu. Mulla taitaa olla tuota samaa, koska olen niin kokonaan läsnä toiselle ihmiselle. Rajat siinä hämärtyvät siinä mielessä, etten tiedosta sitä mitä itse haluan oikeasti. Se toisen ihmisen kokonaisvaltainen huomioiminen tapahtuu minulla ihan automaattisesti ja ihmiset tarttuvat siihen ja haluaa minusta ystävän.

Olen alkanut tiedostaa sitä, että minä en halua siinä tilanteessa aloittaa ystävyyssuhdetta. Varsinkin kun tiedän kokemuksesta, että ne toisen puolen hanakasta innokuudesta syntyneet suhteet päättyvät aina jollakin tavalla huonosti. Minä nimittäin laitan välit poikki heti kun toinen loukkaa minua tahalleen. Kokemukseni mukaan ensimmäisten loukkauksien jälkeen tilanne vain pahenee. En olekaan niin empaattinen ja loputtoman anteeksiantavainen huonon kohtelun suhteen kuin mitä ihmiset ehkä kuvittelevat minusta. 

Vierailija kirjoitti:

Ap:n kuvaus siitä, miten ihan normaali perustason käytöstapojen ja kommunikaation harjoittaminen otetaan ystävystymisenä kertoo mielestäni paljon siitä, miten valtava määrä tylyjä, välinpitämättömiä, eri tavoin mykkiä ja sosiaalistelun suhteen taidottomia ihmisiä Suomessa täytyy olla - samoin kuin yksinäisiä ihmisiä.



Jos elää elämäänsä sosiaalisessa ympäristössä, jossa ollaan umpimielisiä, puhumattomia, sisäänpäinkääntyneitä, jopa torjuvia - ymmärtäähän se, että ihan normi käytöstapoja noudattava ihminen eli joku, joka hymyilee, kyselee tavan vuoksi kuulumiset ja kommentoikin niihin jotain tuntuu äkkiä keitaalta autiomaan keskellä. Äkkiäkös siinä kuvittelee, että sitä oikeasti kiinnostaa tai että tässä syntyi nyt joku syvempikin yhteys.



Työni on vienyt minua todella, todella monelta paikkakunnalta toiselle, ja tunnistan tuon mistä ap puhuu. Suurin osa suomalaisista pikkupitäjistä ja maaseutuka

Tämä selittää mielestäni myös miksi ulkomaalaiset usein koetaan läheisiksi.

Vierailija kirjoitti:

Enpä ole pitänyt kovinkaan yleisenä tapana kysyä toisen puhelinnumeroa tai edes ehdottaa someyhteydenpitoa yhden tapaamisen perusteella. Onko tuo joku parikymppisten juttu? Ainakaan omassa kaveripiirissä tai perheessä ei ole tällainen tullut vastaan ja itselleni ei tulisi mieleenkään pyytää tai antaa yhteistietoja lyhyen tuttavuuden jälkeen.

Juuri mietin tätä lukiessa, että onko ap kovinkin nuori?

Nimittäin en kyllä 30-40vuotiaiden keskuudessa ole ainakaan havainnut, että kukaan alkaisi herkästi yhteystietoja kyselemään. Vaikka olen itse juuri se ihminen, jolle tullaan helposti avautumaan ja halutaan vuodattaa asioita. Olen empaattinen ja ystävystyn helposti. En ole kuitenkaan kokenut tätä ongelmaksi, koska ei kukaan yleensä ala yhteystietoja ruinaamaan.