Lue keskustelun säännöt.
Pelkään että mun äiti kuolee
27.06.2024 |
Mun äiti on 79-vuotias ja hällä on jo paljon sairauksia. Vielä pari vuotta sitten hän oli terve ja hyvävointinen, mutta ei enää. Eilen hän joutui sairaalaan, mutta sanoo itse toipuvansa muutamassa päivässä.
Mä oon perheetön 51v nainen. Mulla ei ole oikein edes hyviä ystäviä. Ainoa ihminen joka rakastaa mua on mun äiti. Jos/kun hän kuolee, mä putoan tyhjän päälle. Ei ole ketään eikä mitään, mikä kannattelisi mua. En tiedä mitä tehdä. Oon aivan lukossa. Valvoin viime yön ja valvon varmaan seuraavankin. En tiiä miten jaksan töissä huomenna. Ja sieltä ei tule mitään apua. Pelkästään haukkuja jos en pysty...
Kommentit (190)
'En tiiä' - kuka 51v kirjoittaa noin? Tuo on nuoren kirjoittama.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Minuakin syyllistettiin että olin liian riippuvainen iäkkäistä vanhemmistani. Asia oli oikeasti jo vaikka miten pitkään ollut toisin päin, he olivat riippuvaisia minusta. Kyllä silti koin surua kuoleman kohdatessa kummankin vuorollaan. Rakas mikä rakas.
AP putoaa 50-vuotiaana tyhjän päälle. Ei tiedä, miten selviää elämästä ilman vanhempaansa. Siinä on hienoinen ero suremiseen.
No ei se nyt todellakaan ole viisikymppisille kriisi, että 80-vuotias monisairas vanhus-vsmanhempi kuolee.
Menetys ja suru kyllä. Ikävää, erittäin. Kriisi, ei. Ei saa olla. On kyllä tyhmää, jos verovaroista tämmöisiin kriisitukea annetaan.
Joku vastuu tulee ihmisellä olla omasta elämästään, ihmissuhteistaan ja hyvinvoinnistaan jo viisikymppisenä. Se että monisairas kasikymppinen kuolee ei ole mikään kriisi.
Suoraan sanoen se ei ole edes uutinen vaan täysin arkipäiväinen tapahtuma. Viisikymppiseltä voi odottaa jo jotakin tajua elämän realiteeteistä. Ei voi tulla yllätyksenä tämä asia - että monisairaat vanhukset kuolevat.
Kaikki kuolevat. Jokainen kuolemantapaus ei ole kriisi. Kaikkeen ja kaikille ei voida eikä tule omaa kriisiterapeuttia verovaroin kustantaa.
Eritoten on ikävää rahankäyttöä, kun tiedämme että samalla esimerkiksi nuoret mielenterveyspotilaat eivät saa mitään apua ja päätyvät itsemurhiin ihan vain hoidon puutteen vuoksi.
Ymmärrän täysin. Minulla on mies ja lapsi ja sisaruksiakin, mutta äiti on aina ollut todella tärkeä ja paras ystävä ja joka on aina kuunnellut. Minulla ei ole kavereita ja äiti onkin ainoa joka yleensä kyselee mitä kuuluu. Mietin myös, että joku päivä ei hänkään enää kysele.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En jaksa tajuta tätä aloitusta. Vanhat ja sairaat ihmiset kuolevat, ja heidän aikuisten lastensa on pakko hyväksyä.
Olen itse kuolemansairas äiti ja valmistelen lapseni kohtaamaan tämän tosiasian.
Miten?
Oletko niin tyhmä ettet osaa ajatella?
Varmaan tarkoitettiin noita kotitöitä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Me käymme perheessä läpi parhaillaan suurta kriisiä:
Isoisämme, 96-v. on nyt joutumassa senioriasuntoon. En tiedä, eikä puolisonikaan oikein (on tärkeä hänellekin), että miten tästä eteepäin. Suru on valtava.
51 vuotta, mutta taidot ja mieli kuin pikkulapsella. Aika surkeaa elämä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen viiskymppinen ja monen ystäväni vanhempi on kuollut hiljattain. Se on aika arvaamatonta, miten kukin siihen reagoi. Eikä siinä syyllistäminen auta.
En usko, että kukaan syyllistää, mutta jos sen seniorin oma vanhus-vanhempi on vielä elossa, niin nyt on hyvä aika alkaa puhumaan asioita halki, jakamaan vaikka muistotavaroita ja valokuvia, kysymään ne viimeiset sukusalaisuudet ja tekemään hyvästelyä ja luopumistyötä. Se on vääjäämätöntä. Ja luonnollista tuossa iässä.
Ihminen saa olla kiitollinen, että ei ole koskaan kokenut poliisipartiota koputtamassa oveen: *onko Teppo Täppinen miehenne mahdollisesti..*
Itseltäni on kuollut läheisiä tapaturmiin ja oman käden kautta. Se on useimmiten shokki.
En silti ajattele, että ne ystäväni jotka ovat esim. masentuneet vanhemman kuollessa sairauteen (ollut muitakin raskaita asioita samaan aikaan), olisivat jotenkin heikkoja tai tyhmiä. Heillä se vain meni niin ja syyt ovat monimutkaiset.
Toki monella sopeutuminen on nopeaa ja erityisesti kun sairaudesta ja kivuista on kyse, mukana on helpotusta.
Vierailija kirjoitti:
'En tiiä' - kuka 51v kirjoittaa noin? Tuo on nuoren kirjoittama.
Idässä päin sanotaan noin, iästä riippumatta
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen viiskymppinen ja monen ystäväni vanhempi on kuollut hiljattain. Se on aika arvaamatonta, miten kukin siihen reagoi. Eikä siinä syyllistäminen auta.
En usko, että kukaan syyllistää, mutta jos sen seniorin oma vanhus-vanhempi on vielä elossa, niin nyt on hyvä aika alkaa puhumaan asioita halki, jakamaan vaikka muistotavaroita ja valokuvia, kysymään ne viimeiset sukusalaisuudet ja tekemään hyvästelyä ja luopumistyötä. Se on vääjäämätöntä. Ja luonnollista tuossa iässä.
Ihminen saa olla kiitollinen, että ei ole koskaan kokenut poliisipartiota koputtamassa oveen: *onko Teppo Täppinen miehenne mahdollisesti..*
Itseltäni on kuollut läheisiä tapaturmiin ja oman käden kautta. Se on useimmiten shokki.
En silti ajattele, että ne ystäväni jotka ovat esim. masentuneet vanhemman kuolless
En voi ymmärtää. Jos ei aikuinen ihminen pysty hyväksymään vanhuksen sairautta ja lähtöä, eikä voi olla läsnä ja kysyä ne kysymykset, ja sanoa sanat, mitä on sanomatta. Olen pidellyt sukulaisvanhusten käsiä, saattohoidon aikana, ollaan juteltu ja höpisty kaikenlaiset jutut, ja olen laskenut irti. Olen jopa ollut huojentunut, että se on ohi nyt. Tietysti hautajaiset on surullinen paikka, ja silmä vuotaa, mutta se on levon hetki heille puuarkussa pötköttäville; helpotus.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen viiskymppinen ja monen ystäväni vanhempi on kuollut hiljattain. Se on aika arvaamatonta, miten kukin siihen reagoi. Eikä siinä syyllistäminen auta.
En usko, että kukaan syyllistää, mutta jos sen seniorin oma vanhus-vanhempi on vielä elossa, niin nyt on hyvä aika alkaa puhumaan asioita halki, jakamaan vaikka muistotavaroita ja valokuvia, kysymään ne viimeiset sukusalaisuudet ja tekemään hyvästelyä ja luopumistyötä. Se on vääjäämätöntä. Ja luonnollista tuossa iässä.
Ihminen saa olla kiitollinen, että ei ole koskaan kokenut poliisipartiota koputtamassa oveen: *onko Teppo Täppinen miehenne mahdollisesti..*
No ei sekään kauhean kivaa ollut kun lapsena menin yhtenä aamuna keittiöön ja toinen vanhemmista makasi harmaankalpeana lattialla.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Me käymme perheessä läpi parhaillaan suurta kriisiä:
Isoisämme, 96-v. on nyt joutumassa senioriasuntoon. En tiedä, eikä puolisonikaan oikein (on tärkeä hänellekin), että miten tästä eteepäin. Suru on valtava.
Ai sua mietityttää tämä näin paljon, että pitää ihan muissakin keskusteluissa hokea.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen viiskymppinen ja monen ystäväni vanhempi on kuollut hiljattain. Se on aika arvaamatonta, miten kukin siihen reagoi. Eikä siinä syyllistäminen auta.
En usko, että kukaan syyllistää, mutta jos sen seniorin oma vanhus-vanhempi on vielä elossa, niin nyt on hyvä aika alkaa puhumaan asioita halki, jakamaan vaikka muistotavaroita ja valokuvia, kysymään ne viimeiset sukusalaisuudet ja tekemään hyvästelyä ja luopumistyötä. Se on vääjäämätöntä. Ja luonnollista tuossa iässä.
Ihminen saa olla kiitollinen, että ei ole koskaan kokenut poliisipartiota koputtamassa oveen: *onko Teppo Täppinen miehenne mahdollisesti..*
No ei sekään kauhean kivaa ollut kun lapsena menin yhtenä aamuna keittiöön ja toinen vanhemmista makasi harmaankalpeana lattialla.
Ei varmasti ollut, ja se taatusti kriisin aihe onkin. Itse en nähnyt elvytystä, mutta kuuntelin omassa huoneessa, ja kurkistin, kun vietiin paareilla pois.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kaikki me kuollaan aikanaan, kukaan ei jää tänne pidemmäksi aikaa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Me käymme perheessä läpi parhaillaan suurta kriisiä:
Isoisämme, 96-v. on nyt joutumassa senioriasuntoon. En tiedä, eikä puolisonikaan oikein (on tärkeä hänellekin), että miten tästä eteepäin. Suru on valtava.
Ai sua mietityttää tämä näin paljon, että pitää ihan muissakin keskusteluissa hokea.
Kyllä tämä mietityttää paljon meidän perheessä, osaatko sanoa mitään omia vinkkejä, miten tätä kriisiä voitaisiin käsitellä, että ei muodostuisi ihan traumaksi asti? 🙏🏻
Miksi vanhemmat tekevät karhunpalveluksen lapsilleen ja tekevät itsestään kaikkivoipaisia tukia aina ja ikuisesti? Vanhemman suurin lahja on saattaa lapset kiinni elämään tehden itsestään tarpeettomia ja auttaa lapset näkemään ja luottamaan elämän ihmeellisyyteen.
Jos on kokenut kovia, niin saa jonkin ikuisen Kärsimyskruunun ja se päässä voi ilmoittaa muille, että kaikki heidän pelkonsa ja surunsa ovat tyhjänpäiväisiä?
Vierailija kirjoitti:
Jos on kokenut kovia, niin saa jonkin ikuisen Kärsimyskruunun ja se päässä voi ilmoittaa muille, että kaikki heidän pelkonsa ja surunsa ovat tyhjänpäiväisiä?
Jos vielä vajaa 60-vuotiaana kokee pelkoa ja ahdistusta vanhemman tulevasta kuolemasta, on sitä syytä alkaa käsittelemään ammattilaisen kanssa mahdollisimman pian.
Toivottavasti äitisi toipuu vielä. Yleensä kyllä vanhemmista aika jättää jossain vaiheessa ja jälkeläiset joutuu jatkamaan elämäänsä ilman heitä. Kannattaa hakeutua enemmän ihmisten pariin ja etsiä uusia ystäviä ja vaikka elämänkumppania. Sellaista tarvitset.
Minuakin syyllistettiin että olin liian riippuvainen iäkkäistä vanhemmistani. Asia oli oikeasti jo vaikka miten pitkään ollut toisin päin, he olivat riippuvaisia minusta. Kyllä silti koin surua kuoleman kohdatessa kummankin vuorollaan. Rakas mikä rakas.