Lue keskustelun säännöt.
Pelkään että mun äiti kuolee
27.06.2024 |
Mun äiti on 79-vuotias ja hällä on jo paljon sairauksia. Vielä pari vuotta sitten hän oli terve ja hyvävointinen, mutta ei enää. Eilen hän joutui sairaalaan, mutta sanoo itse toipuvansa muutamassa päivässä.
Mä oon perheetön 51v nainen. Mulla ei ole oikein edes hyviä ystäviä. Ainoa ihminen joka rakastaa mua on mun äiti. Jos/kun hän kuolee, mä putoan tyhjän päälle. Ei ole ketään eikä mitään, mikä kannattelisi mua. En tiedä mitä tehdä. Oon aivan lukossa. Valvoin viime yön ja valvon varmaan seuraavankin. En tiiä miten jaksan töissä huomenna. Ja sieltä ei tule mitään apua. Pelkästään haukkuja jos en pysty...
Kommentit (190)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Sairaala tappaa, sinne ei kannata mennä kirveelläkään
Et ole ainoa, joka täällä on yksin. Ihmisellä on rajallinen kapasiteetti ja tarve vuorovaikutukselle, ja äitisi jättämä tyhjiö täyttyy joko muilla ihmisillä tai rauhalla. Suomessakin on paljon naisia, jotka valitsevat elää itsekseen Jumalan läheisyydessä, kuin verkostoitua osaksi yhteisöjä
Kuolemaa ei tarvitse pelätä sen enempää kuin syntymääkään. Se on vain muutos, johon sopeutuu
Sinä siis aiot kuolla kotona. Okei!
Aika monen vanhuksen toive on kuolla kotona eikä sairaalassa.
Yksin kotona kuoleminen onkin paras mahdollinen kuolema.
En oikein ymmärrä tätä, ellet tarko
Sitä juuri. Suurin osa vanhuksista haluaa kuolla kotona - ajattelematta lainkaan mitä se käytännössä merkitsee.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En jaksa tajuta tätä aloitusta. Vanhat ja sairaat ihmiset kuolevat, ja heidän aikuisten lastensa on pakko hyväksyä.
Olen itse kuolemansairas äiti ja valmistelen lapseni kohtaamaan tämän tosiasian.
Et muka tajua, mutta sinunkin pitää silti "valmistella" lastasi kohtaamaan asian???
Etkö itse rakastanut vanhempiasi, jos et pelännyt ja surrut heidän kuolemaansa?
Tiedoksesi, myös nuoret ihmiset kuolevat. Kaikenikäisiä kuolee. Eikö ketään saisi surra?
Haista sinä paska. Totta kai surin kun isäni kuoli. Minulta on kuollut myös lapsi. Ja lasteni isä.
Kyllä keski-ikäisen ihmisen pitää osata elää ilman vanhempiaan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Sairaala tappaa, sinne ei kannata mennä kirveelläkään
Et ole ainoa, joka täällä on yksin. Ihmisellä on rajallinen kapasiteetti ja tarve vuorovaikutukselle, ja äitisi jättämä tyhjiö täyttyy joko muilla ihmisillä tai rauhalla. Suomessakin on paljon naisia, jotka valitsevat elää itsekseen Jumalan läheisyydessä, kuin verkostoitua osaksi yhteisöjä
Kuolemaa ei tarvitse pelätä sen enempää kuin syntymääkään. Se on vain muutos, johon sopeutuu
Sinä siis aiot kuolla kotona. Okei!
Aika monen vanhuksen toive on kuolla kotona eikä sairaalassa.
Yksin kotona kuoleminen onkin paras mahdollinen kuolema.
En oikein ymmärrä tätä, ellet tarko
Luuletko että sairaalassa ei tartte kuolla kivuissa?
Kuolemaa täytyykin pelätä, mutta se tulee meille kaikille.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En jaksa tajuta tätä aloitusta. Vanhat ja sairaat ihmiset kuolevat, ja heidän aikuisten lastensa on pakko hyväksyä.
Olen itse kuolemansairas äiti ja valmistelen lapseni kohtaamaan tämän tosiasian.
Et muka tajua, mutta sinunkin pitää silti "valmistella" lastasi kohtaamaan asian???
Etkö itse rakastanut vanhempiasi, jos et pelännyt ja surrut heidän kuolemaansa?
Tiedoksesi, myös nuoret ihmiset kuolevat. Kaikenikäisiä kuolee. Eikö ketään saisi surra?
Haista sinä paska. Totta kai surin kun isäni kuoli. Minulta on kuollut myös lapsi. Ja lasteni isä.
Haistapa itse, tollo, ja kerropa sitten, miksei rakasta äitiä saisi surra.
Luuletko että sairaalassa ei tartte kuolla kivuissa?
En luule, mutta sairaalassa on enemmän ammattitaitoista hoitohenkilökuntaa kuin kotona.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Kyllä keski-ikäisen ihmisen pitää osata elää ilman vanhempiaan.
Samoin kun ilman lastaan, jos lapsi kuolee?
Mikä vttu siinä on, ettei saisi surra???
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En jaksa tajuta tätä aloitusta. Vanhat ja sairaat ihmiset kuolevat, ja heidän aikuisten lastensa on pakko hyväksyä.
Olen itse kuolemansairas äiti ja valmistelen lapseni kohtaamaan tämän tosiasian.
Et muka tajua, mutta sinunkin pitää silti "valmistella" lastasi kohtaamaan asian???
Etkö itse rakastanut vanhempiasi, jos et pelännyt ja surrut heidän kuolemaansa?
Tiedoksesi, myös nuoret ihmiset kuolevat. Kaikenikäisiä kuolee. Eikö ketään saisi surra?
Haista sinä paska. Totta kai surin kun isäni kuoli. Minulta on kuollut myös lapsi. Ja lasteni isä.
Haistapa itse, tollo, ja kerropa sitten, miksei rakasta äitiä saisi surra.
Tietenkin saa surra, idiootti, mutta lue nyt jumalauta se aloitus. Ei tuollaista säälin kerjäystä kestä kukaan. Vanhojen ihmisten on kuoltava. Ei heidän tarvitse elää vain siksi etteivät heidän viiskymppiset uusavuttomat lapsensa pärjää elämässään ilman mammaa. Siitähän tässä typerässä ketjussa on kysymys.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Varmasti kauheaa olla itse sairas, kun on lapsia. Eikä muiden huolet tunnu miltään.
Mutta haistattelusi satuttaa heitä vaikka et tunnista sitä. Ja aivan turhaan.
Sinun äiti kuolee. Sinäkin kuolet, ja minä.
Sinun äitisi on jo vanhus, ja voi kuolla mihin tahansa kevyeeseenkin terveysvaivaan. Olisi suotavaa alkaa työstää jo tuossa sinunkin, varsin varttuneessa iässä, mahdollisia tulevia menetyksiä. Voihan toki olla, että sinä kuolet ennen äitiäsi - mistä me kukaan sitä tiedetään.
Sun on opeteltava nyt vaikka yksinkin, ottamaan vastaan myös niitä elämän kurjimpia juttuja, kuten kuolemista.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ap, voin vannoa että äitisi kuolee. Sinäkin kuolet, ja minä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En jaksa tajuta tätä aloitusta. Vanhat ja sairaat ihmiset kuolevat, ja heidän aikuisten lastensa on pakko hyväksyä.
Olen itse kuolemansairas äiti ja valmistelen lapseni kohtaamaan tämän tosiasian.
Et muka tajua, mutta sinunkin pitää silti "valmistella" lastasi kohtaamaan asian???
Etkö itse rakastanut vanhempiasi, jos et pelännyt ja surrut heidän kuolemaansa?
Tiedoksesi, myös nuoret ihmiset kuolevat. Kaikenikäisiä kuolee. Eikö ketään saisi surra?
Haista sinä paska. Totta kai surin kun isäni kuoli. Minulta on kuollut myös lapsi. Ja lasteni isä.
Haistapa itse, tollo, ja kerropa sitten, miksei rakasta äitiä saisi surra.
Surra totta kai, mutta ei keski-ikäisen elämän pitäisi enää horjahtaa nurin siitä, että vanhus menehtyy.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Joo-o.
Kyllä surra saa, kun äiti tai isä kuolee, oli sitten minkä ikäinen tahansa.
Mutta se on fakta, että viisikymppisen ihmisen elämä ei saa olla liikaa tukeutunut vanhempaansa.
Ja se on fakta, että viisikymppisen, jolla on kasikymppinen vanhempi pitää ymmärtää realistisesti, että se vanhempi kuolee hetkenä minä hyvänsä.
Jos ei ole sitä napanuoraa katkaissut, niin siitä ei voi syyttää muita kuin itseään, koska meillä kaikilla on vapaa tahto muodostaa elämämme juuri oman näköiseksi.
Jos viisikymppisen elämä romahtaa, kun vanhempi joutuu sairaalaan, ja ei saa edes nukuttua, niin silloin on jo asiat pahasti vialla.
Ja itse siitä sitten seuraukset itselleen kantaa.
Tämä on fakta, vaikka muuta väitettäisiin.
Yksi asia on ihan varma. Niin Sinä kuin Äitisi kuolette varmasti. Mutta milloin, sitä ei juuri kukaan osaa sanoa tarkasti.
Vierailija kirjoitti:
Hei! Elämä kantaa, kaikesta huolimatta tapahtuipa mitä tahansa. Itseltäni kuoli sulhanen nuorena ja 45- vuotiaana aviomies sairauteen. Jäin yksin lapseni kanssa. Sururyhmästä oli apua ja Nuoret lesket vertaistuki ryhmästä. Voit soittaa aina ev.lut.kirkon palvelevaan puhelimeen, jos ahdistaa, tunnet surua, tai kaipaat vain kuuntelijaa. Siunausta elämääsi.
Ei välttämättä kanna. Minut läheisen kuolema sysäsi vakavaan masennukseen 15 vuotta sitten, enkä vieläkään ole siitä parantunut. Mikään ei auta, kaikki kokeiltu. Ennemmin sanoisin, että elämä jatkuu. Joko huonompana tai erilaisena tai parempana, mutta jatkuu, kunnes päättyy.
Minä olen kiitollinen että isäni kuoli aika nopeasti yli ysikymppisenä, ei tarvinnut sairaalassa kauaa olla.
Äidilleni soisin jo kuoleman tulevan, on muistisairas 96- vuotias,
Elämän loppu on kuolema, mieluummin nopea kuin hidas raihnaistuminen vaikeuksineen.
Olen viiskymppinen ja monen ystäväni vanhempi on kuollut hiljattain. Se on aika arvaamatonta, miten kukin siihen reagoi. Eikä siinä syyllistäminen auta.
Vierailija kirjoitti:
Olen viiskymppinen ja monen ystäväni vanhempi on kuollut hiljattain. Se on aika arvaamatonta, miten kukin siihen reagoi. Eikä siinä syyllistäminen auta.
En usko, että kukaan syyllistää, mutta jos sen seniorin oma vanhus-vanhempi on vielä elossa, niin nyt on hyvä aika alkaa puhumaan asioita halki, jakamaan vaikka muistotavaroita ja valokuvia, kysymään ne viimeiset sukusalaisuudet ja tekemään hyvästelyä ja luopumistyötä. Se on vääjäämätöntä. Ja luonnollista tuossa iässä.
Ihminen saa olla kiitollinen, että ei ole koskaan kokenut poliisipartiota koputtamassa oveen: *onko Teppo Täppinen miehenne mahdollisesti..*
Et muka tajua, mutta sinunkin pitää silti "valmistella" lastasi kohtaamaan asian???
Etkö itse rakastanut vanhempiasi, jos et pelännyt ja surrut heidän kuolemaansa?
Tiedoksesi, myös nuoret ihmiset kuolevat. Kaikenikäisiä kuolee. Eikö ketään saisi surra?