Pelkään että mun äiti kuolee

Vierailija kirjoitti:

Jos on kokenut kovia, niin saa jonkin ikuisen Kärsimyskruunun ja se päässä voi ilmoittaa muille, että kaikki heidän pelkonsa ja surunsa ovat tyhjänpäiväisiä?

Varmaan siitä saa jonkun pokaalin. Tai ainakin mielen että ilkeilee muille.

Jos kuolee. Voin lohduttaa, että se ei ole mikään "jos", vaan "kun". Meillä jokaisella. Ja jos on jo ikää lähemmäs kasikymmentä ja monisairas niin se "kun" on varmaan jo aika lähellä. Ei kuolema ole niin paha. Se on sen ihmisen elämän loppu mutta ei maailmanloppu. Jo syntyessään saadaan lahjaksi myös kuolema, se on maailman luonnollisin asia. Ei se ole paha. Kärsimys on paha. Kuolema vaan on. Toivon leppoisia tuulia kohti sitä! Meille jokaiselle. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jos on kokenut kovia, niin saa jonkin ikuisen Kärsimyskruunun ja se päässä voi ilmoittaa muille, että kaikki heidän pelkonsa ja surunsa ovat tyhjänpäiväisiä?

Varmaan siitä saa jonkun pokaalin. Tai ainakin mielen että ilkeilee muille.

Totta, oon huomannut saman. Hirveän vähätteleviä kommentteja kyllä. Jotenkin kauheaa lukea jotain puolison ja lasten menetyksiä vuosien takaa, kun meidän isoisoäiti joutui juuri muuttamaan kaksikerroksisesta yksitasoiseen asuntoon, ja on selvästi siitä alakuloinen. Pyysin esimieheltä pari päivää sairaslomaa, kun oltiin niin järkyttyneitä tuosta muutosta. Ja tämä kuitenkin tapahtui ihan hiljattain, eikä vuosia sitten.

Miksi joillain tuntuu olevan tarve kommentoida ilkeästi ja vertailla johonkin ihan muihin kokemuksiin? Ei ap kysynyt teidän elämän kokemuksianne vaan kirjoitti omastaan. Jos ei ole mitään fiksua sanottavaa, miksi pitää ilkeillä?

Sille, joka kysyi, että luulenko ettei sairaalassa tarvitse kuolla kivuissa. Äidilleni annettiin sairaalassa heti tujusti kipulääkettä kun lopulliset kivut tulivat. Hän nukahti siihen eikä enää herännyt. Jos emme olisi saaneet häntä sairaalaan, hän olisi kuollut järkyttäviin kipuihin kotona.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

51v naislapsi. Huhhuh.

Onpa kauheasti sanottu. Joillekin äidin kuolema on kuin maailmanloppu. Sitä ei moni tajua eikä ymmärrä. Saati paljoa muutakaan. Ja voi pysyä silloin poissa ketjusta, ettei tilanne entisestään pahene?

Aloittajan äiti tuskin elää tai kuolee, sen mukaan mitä täällä shit- palstalla kirjoitellaan. Opetelkaa suhtautumaan kuolemaan osana jokaisen tänne syntyneen elämänkaarta, ja lopettakaa turha kauhistelu. Jokainen kuitenkin lähtee täältä. 

Miksi tästäkin piti tehdä ketju missä vähätellään ap:n kokemusta ja uhoillaan omilla kokemuksilla? Ei elämä ole mikään kärsimyskilpailu. Ei aloittajan tilanteessa olevaa auta niin yhtään tippaa se, että jossain joku menettää vanhempansa jo lapsuudessa ja joutuu elämään katulapsena ilman kotia ja mahdollisuutta opiskeluun.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sairaala tappaa, sinne ei kannata mennä kirveelläkään

Et ole ainoa, joka täällä on yksin. Ihmisellä on rajallinen kapasiteetti ja tarve vuorovaikutukselle, ja äitisi jättämä tyhjiö täyttyy joko muilla ihmisillä tai rauhalla. Suomessakin on paljon naisia, jotka valitsevat elää itsekseen Jumalan läheisyydessä, kuin verkostoitua osaksi yhteisöjä

Kuolemaa ei tarvitse pelätä sen enempää kuin syntymääkään. Se on vain muutos, johon sopeutuu

Sinä siis aiot kuolla kotona. Okei!

Aika monen vanhuksen toive on kuolla kotona eikä sairaalassa. 

Yksin kotona kuoleminen onkin paras mahdollinen kuolema.

Entä, jos tulee kovat tuskat.

Vierailija kirjoitti:

Luuletko että sairaalassa ei tartte kuolla kivuissa?

En luule, mutta sairaalassa on enemmän ammattitaitoista hoitohenkilökuntaa kuin kotona.

Olet oikeassa, sairaalassa on enemmän henkilökuntaa, mutta se ei takaa yhtään kivuttomampaa kuolemaa kuin kotona. 

"No ei se nyt todellakaan ole viisikymppisille kriisi, että 80-vuotias monisairas vanhus-vsmanhempi kuolee.

Menetys ja suru kyllä. Ikävää, erittäin. Kriisi, ei. Ei saa olla. On kyllä tyhmää, jos verovaroista tämmöisiin kriisitukea annetaan.

Joku vastuu tulee ihmisellä olla omasta elämästään, ihmissuhteistaan ja hyvinvoinnistaan jo viisikymppisenä. Se että monisairas kasikymppinen kuolee ei ole mikään kriisi...."

Toivottavasti et työskentele mielenterveyspuolella.  Viestisi on kuvottava.

Ihmismieli on sillä tavalla jännä, että se, mikä on toiselle vain olalla kohotettava juttu, on toiselle se viimeinen töytäisy jyrkänteeltä, tilanne, jossa tarvitsee apua. Etkä sinäkään voi tietää etukäteen, mikä on sinulle se asia, joka vie sinulta rationaalisen kyvyn toimia.

Älä siis luettele asioita, jotka eivät voi mielestäsi olla kriisi. Tai asioita, joihin ihminen ei saisi pyytää tukea.

Ap tiedostaa, että äidin kuolema tulee olemaan hänelle hyvin rankka elämänmuutos. Hän varmasti myös tietää, että kuolema kuuluu elämään ja että 79-vuotias on jo iäkäs. Nämä eivät kuitenkaan ole toisiaan poissulkevia asioita.

Kun äiti on huomannut vuosia sitten, ettet oikein pärjää tässä maailmassa. Niinpä se "napanuora katkaisu" on jäänyt tekemättä.

Sinuna hakisin jo nyt kriisikeskuksesta akuuttiin hätään apua. He neuvovat, mitä jatkossa tekisit. Myös heillä on sururyhmiä, joihin voi osallistua lähes nimettömänä. En ole tästä varma. 

Katse kuplasta ulospäin, tekee hyvää sulle. Vaikkei nyt siltä tuntuisikaan.

Vierailija kirjoitti:

Toivottavasti äitisi toipuu vielä. Yleensä kyllä vanhemmista aika jättää jossain vaiheessa ja jälkeläiset joutuu jatkamaan elämäänsä ilman heitä. Kannattaa hakeutua enemmän ihmisten pariin ja etsiä uusia ystäviä ja vaikka elämänkumppania. Sellaista tarvitset. 

Noin kriisiytynyt ihminen voi olla melkoinen taakka ystäville tai elämänkumppanille. Selvittäköön ensin omat traumansa ja riippuvuutensa. 

Vierailija kirjoitti:

"No ei se nyt todellakaan ole viisikymppisille kriisi, että 80-vuotias monisairas vanhus-vsmanhempi kuolee.

Menetys ja suru kyllä. Ikävää, erittäin. Kriisi, ei. Ei saa olla. On kyllä tyhmää, jos verovaroista tämmöisiin kriisitukea annetaan.

Joku vastuu tulee ihmisellä olla omasta elämästään, ihmissuhteistaan ja hyvinvoinnistaan jo viisikymppisenä. Se että monisairas kasikymppinen kuolee ei ole mikään kriisi...."

 

 

Toivottavasti et työskentele mielenterveyspuolella.  Viestisi on kuvottava.

Ihmismieli on sillä tavalla jännä, että se, mikä on toiselle vain olalla kohotettava juttu, on toiselle se viimeinen töytäisy jyrkänteeltä, tilanne, jossa tarvitsee apua. Etkä sinäkään voi tietää etukäteen, mikä on sinulle se asia, joka vie sinulta rationaalisen kyvyn toimia.

Älä siis luettele asioita, jotka eivät voi mielestäsi olla kriisi. Tai asioita, joihin ihminen ei

Ei ole ollenkaan kuvottava, vaan erittäin rationaalisesti kirjoitettu.

Täällä on moni kehoittanut, aiheesta, että mikäli kuuttakymppiä käyvä ihminen suistuu raiteiltaan kasikymppisen vanhuksen menehtymisestä (mitä ei ole edes vielä tapahtunut), on jokin henkinen napanuora jäänyt katkaisematta. Ja se ei ole tervettä.

Surua ei tähän asiaan kannata nyt yrittää ujuttaa. AP sanojensa mukaan ei saa nukuttua eikä tiedä, miten päästä eteenpäin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen viiskymppinen ja monen ystäväni vanhempi on kuollut hiljattain. Se on aika arvaamatonta, miten kukin siihen reagoi. Eikä siinä syyllistäminen auta.

En usko, että kukaan syyllistää, mutta jos sen seniorin oma vanhus-vanhempi on vielä elossa, niin nyt on hyvä aika alkaa puhumaan asioita halki, jakamaan vaikka muistotavaroita ja valokuvia, kysymään ne viimeiset sukusalaisuudet ja tekemään hyvästelyä ja luopumistyötä. Se on vääjäämätöntä. Ja luonnollista tuossa iässä.

Ihminen saa olla kiitollinen, että ei ole koskaan kokenut poliisipartiota koputtamassa oveen: *onko Teppo Täppinen miehenne mahdollisesti..*

No ei sekään kauhean kivaa ollut kun lapsena menin yhtenä aamuna keittiöön ja toinen vanhemmista makasi harmaankalpeana lattialla.

Ei varmasti ollut, ja se taatusti kriisin aihe onkin. Itse en nähnyt elvytystä, mutta kuuntelin omassa huoneessa, ja kurkistin, kun vietiin paareilla pois

Kuka sen määrittelee ja missä, että mikä on kriisi ja mikä ei?

Ikävä tilanne ap. Mutta hyvä että olet tunnistanut omat tunteesi. Osaatko itse sanoa mikä voisi auttaa sinua? Tuntuuko että haluaisit puhua asiasta? Vai onko ne enemmän käytännön asioita?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen viiskymppinen ja monen ystäväni vanhempi on kuollut hiljattain. Se on aika arvaamatonta, miten kukin siihen reagoi. Eikä siinä syyllistäminen auta.

En usko, että kukaan syyllistää, mutta jos sen seniorin oma vanhus-vanhempi on vielä elossa, niin nyt on hyvä aika alkaa puhumaan asioita halki, jakamaan vaikka muistotavaroita ja valokuvia, kysymään ne viimeiset sukusalaisuudet ja tekemään hyvästelyä ja luopumistyötä. Se on vääjäämätöntä. Ja luonnollista tuossa iässä.

Ihminen saa olla kiitollinen, että ei ole koskaan kokenut poliisipartiota koputtamassa oveen: *onko Teppo Täppinen miehenne mahdollisesti..*

Eihän nuo mitenkään sulje pois toisiaan.

Vierailija kirjoitti:

Miksi joillain tuntuu olevan tarve kommentoida ilkeästi ja vertailla johonkin ihan muihin kokemuksiin? Ei ap kysynyt teidän elämän kokemuksianne vaan kirjoitti omastaan. Jos ei ole mitään fiksua sanottavaa, miksi pitää ilkeillä?

Heillä ei varmaan ole muutakaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen viiskymppinen ja monen ystäväni vanhempi on kuollut hiljattain. Se on aika arvaamatonta, miten kukin siihen reagoi. Eikä siinä syyllistäminen auta.

En usko, että kukaan syyllistää, mutta jos sen seniorin oma vanhus-vanhempi on vielä elossa, niin nyt on hyvä aika alkaa puhumaan asioita halki, jakamaan vaikka muistotavaroita ja valokuvia, kysymään ne viimeiset sukusalaisuudet ja tekemään hyvästelyä ja luopumistyötä. Se on vääjäämätöntä. Ja luonnollista tuossa iässä.

Ihminen saa olla kiitollinen, että ei ole koskaan kokenut poliisipartiota koputtamassa oveen: *onko Teppo Täppinen miehenne mahdollisesti..*

No ei sekään kauhean kivaa ollut kun lapsena menin yhtenä aamuna keittiöön ja to

Kuka sen määrittelee ja missä, että mikä on kriisi ja mikä ei?

Elämäm kova koulu

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Toivottavasti äitisi toipuu vielä. Yleensä kyllä vanhemmista aika jättää jossain vaiheessa ja jälkeläiset joutuu jatkamaan elämäänsä ilman heitä. Kannattaa hakeutua enemmän ihmisten pariin ja etsiä uusia ystäviä ja vaikka elämänkumppania. Sellaista tarvitset. 

Noin kriisiytynyt ihminen voi olla melkoinen taakka ystäville tai elämänkumppanille. Selvittäköön ensin omat traumansa ja riippuvuutensa. 

Ennemminkin se on taakka jos joku jatkuvasti vähättelee muiden ongelmia ja nostaa omat kokemuksensa muiden yläpuolelle. Esimerkiksi omassa kaverisipiirissäni on tällainen teini-ikäisenä vanhempansa menettänyt. Jos joku on joskus surullinen esimerkiksi isovanhemman tai vanhemman menetyksen vuoksi, alkaa heti se no joo ei toi vielä mitään, multa kuoli vanhemmat jo kauan sitten ja olin nuori. Ollaan nyt kolmekymppisiä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Toivottavasti äitisi toipuu vielä. Yleensä kyllä vanhemmista aika jättää jossain vaiheessa ja jälkeläiset joutuu jatkamaan elämäänsä ilman heitä. Kannattaa hakeutua enemmän ihmisten pariin ja etsiä uusia ystäviä ja vaikka elämänkumppania. Sellaista tarvitset. 

Noin kriisiytynyt ihminen voi olla melkoinen taakka ystäville tai elämänkumppanille. Selvittäköön ensin omat traumansa ja riippuvuutensa. 

Ennemminkin se on taakka jos joku jatkuvasti vähättelee muiden ongelmia ja nostaa omat kokemuksensa muiden yläpuolelle. Esimerkiksi omassa kaverisipiirissäni on tällainen teini-ikäisenä vanhempansa menettänyt. Jos joku on joskus surullinen esimerkiksi isovanhemman tai vanhemman menetyksen vuoksi, alkaa heti se no joo ei toi vielä mitään, multa kuoli vanhemmat jo kauan sitten ja olin nuori. Oll

Hyvähän se on antaa perspektiiviä ihmiselle joka ei ymmärrä onnekkuuttaan. Kaikki ei saa pitää vanhempia kolmekymppisiksi. Vanhemman menettäminen lapsena tai nuorena on luonnotonta.