Pelkään että mun äiti kuolee

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ja kyllä, läheisen ihmisen kuolema on aina kriisi. Ja vielä enemmän, jos siihen lisätään yksin jäämisen tunne.

Äiti on rakkain.

Itsellä on nyt mies ja lapset, mutta oman äidin tärkeys on niin ääretön.

Vaikka sanotaan, että antaa lapsille juuret ja siivetolen ne saanut, silti se äidinrakkaus, jonka olen saanut on ylimkaikekn muun. Samoin se uuden äiti on han omanlaisensa.

Ja tiedän, että äidin menetys tulee olemaan iso kriisi ja suru. Omalla äidilläni on nyt todettu muistisairaus ja kyllähän hän muuttuu ja vanhenee, mutta se ei poista äidin merkitystä.

Aapeelle neuvoisin, että mene nyt samantien jo tänään, johonkin keskusteluryhmään mukaan.

Tarvitset tukea. Olet nyt ihan hirveän ahtaalle itsesi ajanut.

Ihan kuin sinulla ei olisi lupa elää omaa elämääsi vaan e

Äidin merkitys on tosiaan tärkeä. Olettaen tietenkin, että äitiin on ollut läheiset ja lämpimät välitä. Tuosta muistisairaudesta sen verran, että mä en ollut mitenkään hirveän surullinen, kun äitini kuoli. Koska mä en menettänyt äitiäni silloin. Mä menetin äitini jo noin vuosi sitten, kun hän muistisairautensa vuoksi ei enää muistanut, että hänellä lapsia tai edes aviopuolisoa oli koskaan ollutkaan. Hän palasi omassa päässään lapsuuteensa ja ihmiset, joita hän kaipasi, oli vuosikymmeniä sitten kuolleet omat vanhempansa ja sisaruksensa. Ketään heistä ei siis ollut enää elossa. Se oli aika raskasta aikaa ei pelkästään vanhempieni monenlaisen avuntarpeen takia vaan myös juuri tuosta syystä

Onpa kylmäkiskoista sakkia täällä. Huomaa kyllä, ettei ole ollut lämmintä ystävyyssuhdetta omaan äitiin aikuisena - eikä tule olemaan lämmintä ystävyyssuhdetta myöskään aikuiseen lapseen. 

Riippuvuussuhde ja ystävyyssuhde ovat eri asioita. 

Ole onnellinen, ap, että sinulla on ollut hieno ja lämmin suhde äitiisi. Pidä se niin kauan kuin äitisi elää ja nauti siitä. Kumpi tahansa ensin kuoleekin, toinen jää suremaan, niinhän se aina on läheisten ihmisten kesken. Se kuuluu elämään. Kyllä sinä selviät, vaikka se nyt pelottaakin ja sitten kun se tapahtuu, maailmasi vähäksi aikaa romahtaa. Siitä sinä nouset ylös, vähitellen. 

Ihan sama pelko minullakin on. Minulla tosin on puoliso ja aikuisia lapsia, mutta minulle tulee silti olemaan todella kova paikka, kun äitini kuolee. Toivottavasti se edes tapahtuu kuten äitini toivoo - johonkin laakiin kerrasta. 

Ikävä tilanne ap. Ehkä nyt vielä voi toivoa parasta, että äitisi toipuu. 79v. moni elää vielä täyttä elämää. Ehkä kuitenkin olisi hyvä jos voisit kehittää itsellesi muitakin ihmissuhteita kuin äitisi. Mikä olisi sellainen taho mistä voisit aloittaa? Missä ja miten voisit tutustua ihmisiin ja lähentyä heidän kanssaan? Onko sinulla sukulaisia?

Onpa täällä ikäviä kommentteja. Ongelmien vähättely ja vertailu on ihan turhaa ja typerää.

Vierailija kirjoitti:

Jokainen kuolee joskus.

Jokainen tietää tämän itsestäänselvyyden. Silti on aivan normaalia surra läheisen kuolemaa, olipa läheinen sitten lapsi, nuori, aikuinen tai vanhus.

Äidin ja lapsen suhde on usein aivan erityinen, paitsi tietenkin teillä tunnevammaisilla. 

Vierailija kirjoitti:

Ikävä tilanne ap. Ehkä nyt vielä voi toivoa parasta, että äitisi toipuu. 79v. moni elää vielä täyttä elämää. Ehkä kuitenkin olisi hyvä jos voisit kehittää itsellesi muitakin ihmissuhteita kuin äitisi. Mikä olisi sellainen taho mistä voisit aloittaa? Missä ja miten voisit tutustua ihmisiin ja lähentyä heidän kanssaan? Onko sinulla sukulaisia?

Onpa täällä ikäviä kommentteja. Ongelmien vähättely ja vertailu on ihan turhaa ja typerää.

Äidin menettäminen aikuisena on normaalia mutta äidin menettäminen lapsena ei. 50v on aikuinen joka ei tarvitse äitiä kuten 6v lapsi. Olin 14v ja antaisin mitä tahansa että olisin saanut pitää äidin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Toivon sinulle jaksamista raskaaseen aikaan. Yritä löytää joka jokin hyvä asia, josta olet kiitollinen. Iloitse päivistä, jotka saat vielä viettää äitisi kanssa. Sinä selviät kyllä. 

Höh, mihin ihmeen raskaaseen aikaan? On EROTTÄIN NORMAALIA, että 79 v ihminen joutuu sairaalaan ja on erittäin normaalia, että äiti JOSKUS kuolee. Hieman tevettä ajattelua ap. Minun isäni kuoli sydänkohtaukseen , kun oli 19v (hän 51v) ja äitini kuoli ,kun olin 29v. Ihan normaalia.

Älä ryve itsesäälissä ap. Ole kiitollinen ja onnellinen ,kun olet saanut pitää äitisi jo kohta 80 vuotta,häpeä kitistä.

On myös ihan normaalia, että lapsia kuolee. Samaten on ihan normaalia, että puoliso kuolee.

On myös normaalia surra oman läheisen kuolemaa. Ja pelätä. 

AP, tunteesi ovat luonnollisia. On pikemminkin erikoista, jos aikuiset ihmiset ajautuvat niin erilleen vanhemmistaan ettei näiden sairastuminen pelota.

Olen varma, että Suomessa on monia kaltaisiasi, joilla syystä tai toisesta on läheisten määrä pieni. Se ei ole mikään häpeä. Ihmiset ovat usein sokeita sille kuinka sattumanvaraisesti heitä onnistaa ja luulevat itse olevansa muita parempia.

Toivon sinulle ja äidillesi kaikkea hyvää. Minäkin suosittelen kysymään omaisten keskusteluryhmää sairaalasta tai seurakunnasta.

Voimia Sinulle ap ja äidillesi kanssa <3 Olen 45-vuotias ja menetin äitini viime kesänä pitkäaikaiseen sairauteen. Olen äitini ainut lapsi ja meillä oli tosi lämmin suhde. Itselläni on lapsia, pienin on vain muutaman vuoden vanha.

Ymmärrän tunteesi todella hyvin. On kamalaa pelätä, että tippuu tyhjän päälle.Onko lähipiirissäsi ketään, jolle voisit tilanteestasi avautua? Itselläni meni niin, että olen tässä lähentynyt muutaman vanhemman sukulaisnaisen kanssa, joiden kanssa olen soitellut. He ovat tunteneet äitini jo silloin kun hän oli nuori ja on ollut tosi mukavaa kysellä äidin nuoruudesta jne.

Äitini kuolema lähestyi monta vuotta vähän kerrallaan. Se oli monta vuotta horisontissa, josta se siirtyi lähemmäksi. Yhtenä lauantaiaamuna se sitten tapahtui, hoitokodista soittivat, että nyt on äiti lähtenyt. Olihan se yllättävä tilanne, muttei ihan niin paha, kuin olisi voinut kuvitella. Äiti oli laihtunut puoleen siitä, mitä hän oli terveenä ollut ja syöminen oli ollut tuskaa jo pitkään. Puhettakaan ei paljoa enää tullut. Tapahtuneessa oli se positiivinen puoli, ettei enää tarvinnut pelätä, milloin se tapahtuu eikä tarvinnut enää kantaa huolta hänen voinnistaan. Hänen vointinsa oli viimeiset kuukaudet niin heikko, että sitä kärsimystä ei olisi hänelle halunnut enää jatkuvan. Siltikin oli vaikea päästää hänestä irti. 

Hommattiin läheiseltä hautausmaalta mahdollisimman kaunis hautapaikka ja sinne mahdollisimman kaunis hautakivi, johon mahtuu muidenkin nimet sitten kun tarvitaan. Kuljen usein hautausmaan ohi ja käyn haudalla hoitamassa kukat ja "katsomassa" äitiä. Se on minun surutyötäni. 

Kun koen vastoin käymisiä, niin minua on lohduttanut, että tiedän, mitä äiti suurinpiirtein olisi sanonut asiaan. Ylipäätään se, että tiedän, että maailmassa on ollut ihminen, joka on rakastanut minua enemmän kuin ketään muuta, on hirmu lohduttavaa. Lisäksi tiedän, että kun minun aika koittaa, on hän vastassa ja varmaan muitakin sukulaisia. Kuolemahan ei ole piste, vaan se on pilkku. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ikävä tilanne ap. Ehkä nyt vielä voi toivoa parasta, että äitisi toipuu. 79v. moni elää vielä täyttä elämää. Ehkä kuitenkin olisi hyvä jos voisit kehittää itsellesi muitakin ihmissuhteita kuin äitisi. Mikä olisi sellainen taho mistä voisit aloittaa? Missä ja miten voisit tutustua ihmisiin ja lähentyä heidän kanssaan? Onko sinulla sukulaisia?

Onpa täällä ikäviä kommentteja. Ongelmien vähättely ja vertailu on ihan turhaa ja typerää.

Äidin menettäminen aikuisena on normaalia mutta äidin menettäminen lapsena ei. 50v on aikuinen joka ei tarvitse äitiä kuten 6v lapsi. Olin 14v ja antaisin mitä tahansa että olisin saanut pitää äidin.

 

Millä perusteella ei ole _normaalia_ menettää äiti lapsena??? Ihmisiä kuolee  kaikenikäisinä, se ON normaalia. 

Normaali ei tarkoita sitä, etteikö se olisi surullista tai ikävää. 

Kannattaa löytää Jeesus tällä puolen elämää niin ei tarvi pelätä kuolemaa. Elämässä jossa ei ole varmuutta mitä sitten tapahtuu, tarrautuu liikaa tähän elämään joka kestää vain määrätyn ajan.

Jaksamista sinulle ap. Jos tilanne tuntuu ylitsepääsemättömältä, hakeudu tuen piiriin. Esim sururyhmät, seurakuntien perheneuvonta tai terapia. Joku jonka kanssa saat keskusteltua surusta ja elämänmuutoksesta.

 

Usko että löydät elämääsi uudenlaisia merkityksiä, ja joku päivä olosi tuntuu kevyemmältä. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ikävä tilanne ap. Ehkä nyt vielä voi toivoa parasta, että äitisi toipuu. 79v. moni elää vielä täyttä elämää. Ehkä kuitenkin olisi hyvä jos voisit kehittää itsellesi muitakin ihmissuhteita kuin äitisi. Mikä olisi sellainen taho mistä voisit aloittaa? Missä ja miten voisit tutustua ihmisiin ja lähentyä heidän kanssaan? Onko sinulla sukulaisia?

Onpa täällä ikäviä kommentteja. Ongelmien vähättely ja vertailu on ihan turhaa ja typerää.

Äidin menettäminen aikuisena on normaalia mutta äidin menettäminen lapsena ei. 50v on aikuinen joka ei tarvitse äitiä kuten 6v lapsi. Olin 14v ja antaisin mitä tahansa että olisin saanut pitää äidin.

Kukaan ei ole saanut valita millaiseen perheeseen tai oloihin syntyy, eikä myöskään saa valita sitä minkä ikäisenä tai miten menettää vanhempansa. Se että ihmisen "kuuluisi" elää noin 50-80 vuotta on vain ihmisten luoma oletus, eikä sillä ole oikeastaan tekemistä todellisuuden kanssa. Ihmisiä kuolee kaiken ikäisinä erilaisista syistä, ja ihmisiä jää kaiken ikäisinä ilman vanhempaa tai vanhempia. Kuolema on osa elämää, vaikka ikävä osa onkin. Läheisen kuolemaan liittyvien asioiden pelkäämisessä tai siitä että on näistä huolissaan ei ole mitään väärää. Eri ikäisenä ja eri tilanteissa vanhempansa menettäneiden tai vanhempansa menettämistä pelkäävien elämää tai tilannetta on turhaa vertailla, koska tekijöitä on niin monia. Tyhjänpäälle jääminen voi ymmärrettävästi tuntua pelottavalta tai mietityttää, että mitä sitten tapahtuu.

Olen itsekin menettänyt molemmat biologiset vanhempani lapsuudessa, mutta ei sillä ole mitään tekemistä tämän asian kanssa.

Vierailija kirjoitti:

Kannattaa löytää Jeesus tällä puolen elämää niin ei tarvi pelätä kuolemaa. Elämässä jossa ei ole varmuutta mitä sitten tapahtuu, tarrautuu liikaa tähän elämään joka kestää vain määrätyn ajan.

 

Menkää uskovaiset omiin ketjuihinne jauhamaan noita satujanne ja lakatkaa häiriköimästä tervepäisempiä. 

Jos aloittaja kaipaisi jeesustelua, hän olisi varmasti kertonut sen. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ikävä tilanne ap. Ehkä nyt vielä voi toivoa parasta, että äitisi toipuu. 79v. moni elää vielä täyttä elämää. Ehkä kuitenkin olisi hyvä jos voisit kehittää itsellesi muitakin ihmissuhteita kuin äitisi. Mikä olisi sellainen taho mistä voisit aloittaa? Missä ja miten voisit tutustua ihmisiin ja lähentyä heidän kanssaan? Onko sinulla sukulaisia?

Onpa täällä ikäviä kommentteja. Ongelmien vähättely ja vertailu on ihan turhaa ja typerää.

Äidin menettäminen aikuisena on normaalia mutta äidin menettäminen lapsena ei. 50v on aikuinen joka ei tarvitse äitiä kuten 6v lapsi. Olin 14v ja antaisin mitä tahansa että olisin saanut pitää äidin.

Normaali on suhteellinen käsite. 6v tarvitsee huoltajaa ja huolenpitoa sekä apua monissa arjen asioissa, mutta periaatteessa se ja sama, onko kyseessä äiti, isä, mummo, täti tai joku muu, kunhan aikuinen on lapselle turvallinen. Tyhjän päälle jääminen on asiana ihan eri. Oletko ikinä kuullut 6-vuotiaasta joka jäisi tyhjän päälle ja ihan yksin kun vanhempansa kuolee?

Minun äitini kuoli äkillisesti 54 vuotiaana itse olin 32 vuotta silloin. Oli kauheaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Toivon sinulle jaksamista raskaaseen aikaan. Yritä löytää joka jokin hyvä asia, josta olet kiitollinen. Iloitse päivistä, jotka saat vielä viettää äitisi kanssa. Sinä selviät kyllä. 

Höh, mihin ihmeen raskaaseen aikaan? On EROTTÄIN NORMAALIA, että 79 v ihminen joutuu sairaalaan ja on erittäin normaalia, että äiti JOSKUS kuolee. Hieman tevettä ajattelua ap. Minun isäni kuoli sydänkohtaukseen , kun oli 19v (hän 51v) ja äitini kuoli ,kun olin 29v. Ihan normaalia.

Älä ryve itsesäälissä ap. Ole kiitollinen ja onnellinen ,kun olet saanut pitää äitisi jo kohta 80 vuotta,häpeä kitistä.

 

 

Koskaan ei ole häpeä avautua ahdistuksestaan. Läheisiin, hyviinkin ihmissuhteisiin voi liittyä paljon raskasta ja ehkä käsittelemättömiä suruja. Usein surut surraankin vasta silloin kun asiat ovat päällisin puolin hyvin, esim. itse suren vasta nyt kymmenien vuosien takaisia juttuja, koska nuorena leikin kai häpeän vuoksi jonkinlaista yli-ihmistä. Tunteille on annettava tilaa. Syyllistäminen ei hyödytä ketään.

Rakkauden hinta on suuri suru kun tärkeä ihminen kuolee. Itse olin kolmekymppinen rakkaan äitini kuollessa ja ajattelin ettei enää ikinä tee mieli hymyillä. Vaan siitäkin selvittiin, äiti haluaiisi että olen onnellinen ja niin olenkin ollut. Hänen rakkautensa on aina kanssani ja aluksi jopa mielessäni juttelin hänelle. Nyt muistot ovat jo valoisia ja kiitollisia, sain ihanan äidin. Sururyhmästä oli iso apu, sai jutella asiasta ja muut ymmärsivät.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ikävä tilanne ap. Ehkä nyt vielä voi toivoa parasta, että äitisi toipuu. 79v. moni elää vielä täyttä elämää. Ehkä kuitenkin olisi hyvä jos voisit kehittää itsellesi muitakin ihmissuhteita kuin äitisi. Mikä olisi sellainen taho mistä voisit aloittaa? Missä ja miten voisit tutustua ihmisiin ja lähentyä heidän kanssaan? Onko sinulla sukulaisia?

Onpa täällä ikäviä kommentteja. Ongelmien vähättely ja vertailu on ihan turhaa ja typerää.

Äidin menettäminen aikuisena on normaalia mutta äidin menettäminen lapsena ei. 50v on aikuinen joka ei tarvitse äitiä kuten 6v lapsi. Olin 14v ja antaisin mitä tahansa että olisin saanut pitää äidin.

 

Millä perusteella ei ole _normaalia_ menettää äiti lapsena??? Ihmisiä kuolee  kaikenikäisinä, se ON normaaliav.. 

No eihän se ihan normaalia ole, jos äiti kaatuu lattialle kapusta kädessä ja kuolee. Kyllä se jäljet jättää. En muista äidistäni mitään vaikka olin 16v, se on suojareaktio. Olen tosiaan kylmäkiskoinen. Semmoinen jälki jäi, etten halua halata ketään ihmistä, joskus siihen pakotetaan. Nyt äidin kuolemasta on 52 vuotta aikaa ja olen itse 68v.

Tee edunvalvontavaltuuutus ja hae siihen äitisi allekirjoitus. Pärjäät pankin kanssa paremmin. 

Rakenna itsellesi omaa elämää niin et putoa tyhjän päälle.

Surusta selviää kyllä ajan kanssa.