Pelkään että mun äiti kuolee

Vierailija kirjoitti:

Kaikki kuolee joskus. 79v jo hyvä ikä

Joo ja kun ajattelee sitten näitä jotka on melkein loppuun saakka saaneet elää hyvää ja tervettä elämää, niin toivoisiko heille sitten toistakymmentä vuotta kitumista sairauksien kanssa, kun niitä lopulta alkaa tulla? Kenties dementoituneena? Ihan vaan että ovat siellä jossain olemassa, vaikkei se elämä ole kummoista enää?

Sairaala tappaa, sinne ei kannata mennä kirveelläkään

Et ole ainoa, joka täällä on yksin. Ihmisellä on rajallinen kapasiteetti ja tarve vuorovaikutukselle, ja äitisi jättämä tyhjiö täyttyy joko muilla ihmisillä tai rauhalla. Suomessakin on paljon naisia, jotka valitsevat elää itsekseen Jumalan läheisyydessä, kuin verkostoitua osaksi yhteisöjä

Kuolemaa ei tarvitse pelätä sen enempää kuin syntymääkään. Se on vain muutos, johon sopeutuu

Äiti ja tytär eivät koskaan voi olla toistensa parhaita ja ainoita ystäviä. Se ei ole tervettä. He ovat äiti ja tytär, ja toinen heistä kuolee ensin. Jos äiti tekee itsestään niin tärkeän ettei anna aikuisen lapsensa itsenäistyä ja elää omaa elämää äidistä riippumattomana - eikä itse osaa elää ilman lapsensa apua - se on mitä suurinta itsekkyyttä.

Vierailija kirjoitti:

Sairaala tappaa, sinne ei kannata mennä kirveelläkään

Et ole ainoa, joka täällä on yksin. Ihmisellä on rajallinen kapasiteetti ja tarve vuorovaikutukselle, ja äitisi jättämä tyhjiö täyttyy joko muilla ihmisillä tai rauhalla. Suomessakin on paljon naisia, jotka valitsevat elää itsekseen Jumalan läheisyydessä, kuin verkostoitua osaksi yhteisöjä

Kuolemaa ei tarvitse pelätä sen enempää kuin syntymääkään. Se on vain muutos, johon sopeutuu

Sinä siis aiot kuolla kotona. Okei!

Reipas ja tunnollinen lammas kirjoitti:

Läheisen menetys on aina vaikeaa, mutta sinun kohdallasi ei tule olemaan kyse vain tästä vaan menetät ilmeisesti työtäsi lukuunottamatta kaiken muunkin elämässäsi tärkeän asian. Äitisi voi kuitenkin olla hyvinkin oikeassa ja toipuu kyllä ja palaa sairaalasta kotiin. Sun on silti ihan hyvä miettiä, mitä sitten joskus tulevaisuudessa, kun äitiäsi ei enää ole. Voisiko jotain alkaa tekemään jo nyt? Ihmiset ovat erilaisia,  mutta tuli mieleen, että jos hankkisit koiran tai kissan, ainakin se rakastaisi sinua. Ja koska lemmikkisi olisi riippuvainen sinusta, sun pitäisi vähintäänkin jaksaa huolehtia siitä, vaikka itsestäsi et niinkään jaksaisi huolehtia. Koira - vaikka pienikin - pakottaisi lähtemään ulkoilemaan, satoi tai paistoi. Ja varsin usein koiranomistajana tulee juteltua ulkona muiden ihmisten (koiranomistajian, lasten, yleensä koirista pitävien) kanssa edes jonkin verran. Ymmärrän hyvin pelkosi, ettei mikään enää kannattele sinua sen

Tää on hyvä neuvo, olettaen että kykenee hoitamaan lemmikkiä hyvin. Koirasta saa uskollisen kumppanin ja koira sosiaalisena eläimenä toimii ystävänä ja pakottaa ulos. 

Siinäpä uusavuttomuuden huipentuma. Minä olin 16v nuorimies, kun äiti kuoli. Meitä jäi isä, veli, ja minä. No siinä alettiin opetteleen. Isä kokkasi ja minä tiskasin ja siivosin. Veli kulki töissä ja kantoi kaupasta ruokaa. Ota selvää valmiiksi, miten menee hautajaiset, perunkirjoitus ja perinnönjako, sekä verotus. Mittään kallista lakimiestä et tarvitse. Tarvitset näitä tietoja, kun se päivä tulee.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minä menetin äitiini 6v ja hyvin olen elämässä pärjännyt.

Sullahan on ihan eri tilanne. 6-vuotiaana äitisi tuskin oli ainoa läheisesi ja tuskin jäit ihan yksin. Todennäköisesti sulla oli isä tai joku muu huoltaja, ehkä sisaruksiakin, isovanhemmat, vanhempien sisaruksia ja serkkuja. Kyllä lapsista joku aina pitää huolen, eikä lapset jää samalla tavalla yksin.

Monen lapsen pahin painajainen nimenomaan on vanhemman kuolema ja ihan ymmärrettävästä syystä. Vaikka äiti on aina äiti, niin aikuisena ei pitäisi enää olla samanlaisia tarpeita vanhempia kohtaan kuin lapsena ja ihminen muutenkin jo ymmärtää elämän rajallisuuden. On ihan eri asia kuolla 40-vuotiaana kuin kasikymppisenä, jolloin jokainen ymmärtää, että on jo pitkä elämä takana ja tärkeät vaiheet elämässä suoritettuna.

Voimia aloittajalle ja yritä ajatella asiaa äitisi kannalta, että hän on saanut elää kanssasi pitkän elämän ja nyt sinun on etsittävä jotain muuta sisältöä omaan elämään. Ei äitisi halua sinun lamaantuvan normaalin elämän kiertokulkuun kuuluvan asian vuoksi.

Joopa joo .........

Vierailija kirjoitti:

Voimia ja jaksamista ! Oman äidin kuolemasta on muutama vuosi ja ikävä ja kaipaus on suuri , alku meni sumussa enkä muista ajasta oikein mitään . Huonot ajat unohtuu ja muistaa millainen oli terveenä ja sen takia kaipaus varmaankin kasvaa kun ei muista sairasteluja ja muita aikoja.Ikävä on suuri , olin paljon tekemisissä äitini kanssa vaikka on omakin perhe.

Täyttä paskaa. Et osaa edes kirjoittaa surusta vaan korvaat sen ikävällä ja kaipauksella.

Äitisi kuolee ihan varmasti, eikä mikään maailman vertaistuki auta. Nyt pää pois perseestä.

Vierailija kirjoitti:

Toivon sinulle jaksamista raskaaseen aikaan. Yritä löytää joka jokin hyvä asia, josta olet kiitollinen. Iloitse päivistä, jotka saat vielä viettää äitisi kanssa. Sinä selviät kyllä. 

Höh, mihin ihmeen raskaaseen aikaan? On EROTTÄIN NORMAALIA, että 79 v ihminen joutuu sairaalaan ja on erittäin normaalia, että äiti JOSKUS kuolee. Hieman tevettä ajattelua ap. Minun isäni kuoli sydänkohtaukseen , kun oli 19v (hän 51v) ja äitini kuoli ,kun olin 29v. Ihan normaalia.

Älä ryve itsesäälissä ap. Ole kiitollinen ja onnellinen ,kun olet saanut pitää äitisi jo kohta 80 vuotta,häpeä kitistä.

Vierailija kirjoitti:

Äiti ja tytär eivät koskaan voi olla toistensa parhaita ja ainoita ystäviä. Se ei ole tervettä. He ovat äiti ja tytär, ja toinen heistä kuolee ensin. Jos äiti tekee itsestään niin tärkeän ettei anna aikuisen lapsensa itsenäistyä ja elää omaa elämää äidistä riippumattomana - eikä itse osaa elää ilman lapsensa apua - se on mitä suurinta itsekkyyttä.

Kyllä muutenkin ystävistä kuolee päädääntöisesti toinen ensin. Ei tuo ole mikään perustelu!

Vierailija kirjoitti:

Ja kyllä, läheisen ihmisen kuolema on aina kriisi. Ja vielä enemmän, jos siihen lisätään yksin jäämisen tunne.

Äiti on rakkain.

Itsellä on nyt mies ja lapset, mutta oman äidin tärkeys on niin ääretön.

Vaikka sanotaan, että antaa lapsille juuret ja siivetolen ne saanut, silti se äidinrakkaus, jonka olen saanut on ylimkaikekn muun. Samoin se uuden äiti on han omanlaisensa.

Ja tiedän, että äidin menetys tulee olemaan iso kriisi ja suru. Omalla äidilläni on nyt todettu muistisairaus ja kyllähän hän muuttuu ja vanhenee, mutta se ei poista äidin merkitystä.

Aapeelle neuvoisin, että mene nyt samantien jo tänään, johonkin keskusteluryhmään mukaan.

Tarvitset tukea. Olet nyt ihan hirveän ahtaalle itsesi ajanut.

Ihan kuin sinulla ei olisi lupa elää omaa elämääsi vaan estät äitisi elämää?

Sinulla on iso itsetutkiskelun paikka. 

 

Me olemme kaikki orgaanisia ja me olemme kaikki henkisiä.

Jokainen kuolee. Jokainen syntyy, elää ja kuolee.

Olemme osa luontoa. Se lohduttaa.

 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minä menetin äitiini 6v ja hyvin olen elämässä pärjännyt.

Sullahan on ihan eri tilanne. 6-vuotiaana äitisi tuskin oli ainoa läheisesi ja tuskin jäit ihan yksin. Todennäköisesti sulla oli isä tai joku muu huoltaja, ehkä sisaruksiakin, isovanhemmat, vanhempien sisaruksia ja serkkuja. Kyllä lapsista joku aina pitää huolen, eikä lapset jää samalla tavalla yksin.

Ei todellakaan ole sama, jos 6v tai 51v äiti kuolee. 6v tarvitsee äitiä kaikkeen elämässään, 51v ei voi enää turvautua äitiin, hänen on kuulunut 12-25v pikku hiljaa irtautua äidistä tai muutaman kuukauden aikana murrosiässä ja alkaa elää omaa elämää. Tämä ei tarkoita että äiti ei olisi tärkeä ihminen aikuiselle ihmiselle. 

Kuvottavaa edes sanoa että lapsi on paremmassa asemassa kuin keski-ikäinen aikuinen ihminen kun vanhempi kuolee.

Ex puolisoni äiti oli kuollut kun tämä oli 6v ja vaikka ulospäin näyttää hänen menestyneen elämässä äidin kuolema näkyy vielä lastenlasten elämässä. 

Tällä palstalla jokainen aloitus panee miettimään, että onko aito. Äitisi on jo iäkäs ja jokaiselle meille lähtö täältä tulee. Muistan ajan, kun oma äitini joutui sairaalaan ja oli siellä kuusi päivää tajuttomana kunnes kuoli pois. Oli vasta 45 vuoden ikäinen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minä menetin äitiini 6v ja hyvin olen elämässä pärjännyt.

Sullahan on ihan eri tilanne. 6-vuotiaana äitisi tuskin oli ainoa läheisesi ja tuskin jäit ihan yksin. Todennäköisesti sulla oli isä tai joku muu huoltaja, ehkä sisaruksiakin, isovanhemmat, vanhempien sisaruksia ja serkkuja. Kyllä lapsista joku aina pitää huolen, eikä lapset jää samalla tavalla yksin.

Järkyttävää. Rinnastat toisiinsa 6-vuotiaana ja 50-vuotiaana äitinsä menettävän lapsen ja olet sitä mieltä että pieni lapsi pärjää paremmin, mutta viisikymppinen jää tyhjän päälle kun vanha äiti kuolee. Ei jumalauta.

Tottahan tuo on. Lapsesta ottaa kopin viimeistään sosiaalipuoli, eikä kontaktit mitä todennäköisimmin rajoitu vain siihen äitiin.

Tyhjän päälle jääminen on kamalaa ihan iästä riippumatta. Olen itsekin menettänyt toisen vanhempani kun olin 7v., mutta en jäänyt tyhjän päälle juurikin noista mainituista syistä. Oli toinen vanhempi, koulu, kaverit, harrastukset, isovanhemmat, serkut jne.

Upspiti kirjoittaa, että elät äitisi elämää? olet niin symbioosissa. Et ole irrottautunut. Se irrottautuminen on normaali tila.

Suhde äitiin on ihan omanlainen. Niin arvokas.

Älä pelkää, kyllä se kuolee varmasti niinkuin kaikki muutkin. Itse pelkäisin enemmän sitä että joku ei kuole vaan elää ikuisuuden.

Oma äitini uhkasi kuolla jo lapsuudessani. Hän sanoi, että jos en tottele häntä, hän kuolee. En totellut, esim. aviomiehen valinnassa kävelin äitini yli. Minun lapsilleni sanoi, että jos ette tottele äitiä (minua),  äiti kuolee. Sanoin hänelle, ettei noin saa pienille lapsille sanoa ja tietenkin Hän suuttui. Kuoli melkein 100-vuotiaana isomummuna. Kai minä sitten tottelin, kun niin vanhaksi eli.

Minusta vanhemman kuolemalla uhkailu on kiristämistä, jota lapsi ei ymmärrä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Toivon sinulle jaksamista raskaaseen aikaan. Yritä löytää joka jokin hyvä asia, josta olet kiitollinen. Iloitse päivistä, jotka saat vielä viettää äitisi kanssa. Sinä selviät kyllä. 

Höh, mihin ihmeen raskaaseen aikaan? On EROTTÄIN NORMAALIA, että 79 v ihminen joutuu sairaalaan ja on erittäin normaalia, että äiti JOSKUS kuolee. Hieman tevettä ajattelua ap. Minun isäni kuoli sydänkohtaukseen , kun oli 19v (hän 51v) ja äitini kuoli ,kun olin 29v. Ihan normaalia.

Älä ryve itsesäälissä ap. Ole kiitollinen ja onnellinen ,kun olet saanut pitää äitisi jo kohta 80 vuotta,häpeä kitistä.

 

 

Auts. Muuten allekirjoitan ajatuksiasi, mutta tuo HÄPEÄ KITISTÄ, on ihan kamala sanonta. Vanhaa vanhaa vanhaa asennetta. Tunteiden piilottamista ja ahdistuksen aiheuttamista.

Häpeämään kehotus on ilkeää ja typerää ja soittaa ihmisestä varsinaista yhden kaistan ajattelua. Kovin suppeaa. Ämpärissä kasvaneen ajatuksia se kommentti julistaa. Olisi sinunkin aika avartaa ajattelua.

Tunteiden julkituomiseen on oikeus ja se kannattaa. Suru on tunne. Saa surra. Ei se ole häpeän aihe.