Lue keskustelun säännöt.
Tuntuuko sinusta että olet joutunut selviämään paljon vaikeimmista asioista kuin muut ihmiset?
24.06.2024 |
Itselläni on kaikki ongelmat, vanhempien ero, oma ero, kun taas monien samanikäisten vanhemmat on edelleen yhdessä ja perhe-elämä kukoistaa.
Kommentit (295)
Ei tunnu. Yksittäisinä vastoinkäymiseni ja menetykseni eivät tunnu mitenkään erikoisilta, vaan sellaisilta mitä melkein jokaisen eteen jossain vaiheessa tulee. Itse asiassa se saa vaikeuteni tuntumaan paljon masentavammilta. Tuntuu, että näistä pitäisi selvitä paljon paremmin, mutta en vaan selviä.
Toki mukana oli myös huonoa tuuria sen suhteen, miten nopeasti peräkkäin ikävyydet tulivat, ja miten ne kasaantuivat niin että niistä tuli yhdessä jotain paljon isompaa kuin yksittäisten vastoinkäymisten summa. Osittain on kyse siitä, että olisi itse pitänyt tehdä ihan eri valintoja joskus vuonna keppi ja kivi, niin olisi ollut ehkä turvaverkkoa ja säästöjä ja enemmän läheisiä henkisenä tukena, ja niin edelleen. Osa valinnoista oli tosin ihan mahdottomia: sellaisia, että jos olisin valinnut "paremmin" oman tulevaisuuteni kannalta, olisin kuitenkin katunut sitä loppuikäni.
No, se meni miten meni. Kaikki me täällä ollaan kärsimässä, suremassa ja kuolemassa. On elämässä toki paljon kaikkea kivaakin, mutta tuota se pohjimmiltaan on, eikä onnekkaimmatkaan sitä pysty välttämään.
Omaa perspektiiviä vääristää myös se, millaisia ihmisiä sattuu olemaan ympärillä. Esimerkiksi tunnen itseni lisäksi vain yhden samanikäisen (kolme-neljäkymppiset) jolta on äiti kuollut, joten se saa välillä tuntumaan siltä, että "kukaan" ei voi ymmärtää miltä se tuntuu ja että "kaikilla" on äiti vielä tukena. Vaikka tiedostan kyllä järjellä, että monet menettävät äitinsä nuorina ja jotkut jopa lapsuudessaan. Jostain syystä minä satun tuntemaan vain sellaisia keski-ikäisiä, joiden äidit porskuttavat eteenpäin samanlaisina kuin ennenkin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Ei tunnu. Yksittäisinä vastoinkäymiseni ja menetykseni eivät tunnu mitenkään erikoisilta, vaan sellaisilta mitä melkein jokaisen eteen jossain vaiheessa tulee. Itse asiassa se saa vaikeuteni tuntumaan paljon masentavammilta. Tuntuu, että näistä pitäisi selvitä paljon paremmin, mutta en vaan selviä.
Toki mukana oli myös huonoa tuuria sen suhteen, miten nopeasti peräkkäin ikävyydet tulivat, ja miten ne kasaantuivat niin että niistä tuli yhdessä jotain paljon isompaa kuin yksittäisten vastoinkäymisten summa. Osittain on kyse siitä, että olisi itse pitänyt tehdä ihan eri valintoja joskus vuonna keppi ja kivi, niin olisi ollut ehkä turvaverkkoa ja säästöjä ja enemmän läheisiä henkisenä tukena, ja niin edelleen. Osa valinnoista oli tosin ihan mahdottomia: sellaisia, että jos olisin valinnut "paremmin" oman tulevaisuuteni kannalta, olisin kuitenkin katunut sitä loppuikäni.
No, se meni miten meni. Kaikki me täällä ollaan kärsimä
Mutta et voi tietää niiden muiden taustoja. Kaikilla ei ole hyvää ja kaikessa tukena olevaa äitiä tai isää, vaikka elossa olisikin. Näillä joilla on äiti elossa voi myös olla sellaisia vaikeuksia joita taas sinä et osaa kuvitellakaan. Ei yksittäisistä asioista voi päätellä ihmisen elämästä oikeastaan mitään.
62, minä ehkä osaan kuvitella miltä sinusta tuntuu koska olen kokenut saman. Ei vaan jaksa kuunnella kun viisikymppiset itkee koiran kuolemaa tai kauhistelee 95v vanhempiensa kuolemaa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ei tunnu. Yksittäisinä vastoinkäymiseni ja menetykseni eivät tunnu mitenkään erikoisilta, vaan sellaisilta mitä melkein jokaisen eteen jossain vaiheessa tulee. Itse asiassa se saa vaikeuteni tuntumaan paljon masentavammilta. Tuntuu, että näistä pitäisi selvitä paljon paremmin, mutta en vaan selviä.
Toki mukana oli myös huonoa tuuria sen suhteen, miten nopeasti peräkkäin ikävyydet tulivat, ja miten ne kasaantuivat niin että niistä tuli yhdessä jotain paljon isompaa kuin yksittäisten vastoinkäymisten summa. Osittain on kyse siitä, että olisi itse pitänyt tehdä ihan eri valintoja joskus vuonna keppi ja kivi, niin olisi ollut ehkä turvaverkkoa ja säästöjä ja enemmän läheisiä henkisenä tukena, ja niin edelleen. Osa valinnoista oli tosin ihan mahdottomia: sellaisia, että jos olisin valinnut "paremmin" oman tulevaisuuteni kannalta, olisin kuitenkin katunut sitä loppuikäni.
No, se m
"Mutta et voi tietää niiden muiden taustoja. Kaikilla ei ole hyvää ja kaikessa tukena olevaa äitiä tai isää, vaikka elossa olisikin. Näillä joilla on äiti elossa voi myös olla sellaisia vaikeuksia joita taas sinä et osaa kuvitellakaan. Ei yksittäisistä asioista voi päätellä ihmisen elämästä oikeastaan mitään."
Sinä ilmeisesti luit viestini ihan päin mäntyä, koska minä en väittänyt kärsiväni enemmän kuin muut, vaan nimenomaan pidän vastoinkäymisiäni hyvin tavanomaisina. Tuo "äiti elossa" -juttukin viittasi vain siihen, että se vääristää omaa perspektiiviä, jos sattuu tuntemaan vain ihmisiä, joilla on äiti elossa (ja heillä sattuu olemaan vieläpä läheiset välit äiteihinsä). Kyllä minä tiedän, että muutkin tässä maailmassa ovat äitinsä menettäneet tai joillakin ei ole kunnollista äitiä koskaan ollutkaan. Jokainen meistä vanhempansa menettää, jos ei satu itse kuolemaan ensin.
Vierailija kirjoitti:
Miksi täällä taas yritetään vertailla ongelmia? Ongelmien vertailu on täysin turhaa, koska kaikki koetut asiat on subjektiivisia. Kaikki riippuu olosuhteista sekä kaikista muista asioista. Ei ongelmien vertailussa ole mitään järkeä, koska kaikkien elämä on erilainen.
Toisen eron tai vanhempien eron vähattely on aika lapsellista muutenkin. Ei se toisen kokemus muutu sillä vähemmän kamalaksi, että luettelee perään kaikki itse kokemansa vaikeudet.
Eli mun katkennut kynsi on yhtä paha juttu kun lapsen kuolema? Ei minusta.
Jos vanhempien ero olisi elämän pahin juttu, olisi elämä lähinnä juhlaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miksi täällä taas yritetään vertailla ongelmia? Ongelmien vertailu on täysin turhaa, koska kaikki koetut asiat on subjektiivisia. Kaikki riippuu olosuhteista sekä kaikista muista asioista. Ei ongelmien vertailussa ole mitään järkeä, koska kaikkien elämä on erilainen.
Toisen eron tai vanhempien eron vähattely on aika lapsellista muutenkin. Ei se toisen kokemus muutu sillä vähemmän kamalaksi, että luettelee perään kaikki itse kokemansa vaikeudet.
Eli mun katkennut kynsi on yhtä paha juttu kun lapsen kuolema? Ei minusta.
Jos vanhempien ero olisi elämän pahin juttu, olisi elämä lähinnä juhlaa.
Miksi niitä, katkennutta kynttä ja lapsen kuolemaa, pitäisi vertailla?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miksi täällä taas yritetään vertailla ongelmia? Ongelmien vertailu on täysin turhaa, koska kaikki koetut asiat on subjektiivisia. Kaikki riippuu olosuhteista sekä kaikista muista asioista. Ei ongelmien vertailussa ole mitään järkeä, koska kaikkien elämä on erilainen.
Toisen eron tai vanhempien eron vähattely on aika lapsellista muutenkin. Ei se toisen kokemus muutu sillä vähemmän kamalaksi, että luettelee perään kaikki itse kokemansa vaikeudet.
Eli mun katkennut kynsi on yhtä paha juttu kun lapsen kuolema? Ei minusta.
Jos vanhempien ero olisi elämän pahin juttu, olisi elämä lähinnä juhlaa.
Miksi niitä, katkennutta kynttä ja lapsen kuolemaa, pitäisi vertailla?
Sihteellisuustajun vuoksi. Ettei elämä menisi hukkaan katkennutta kynttä itkiessä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miksi täällä taas yritetään vertailla ongelmia? Ongelmien vertailu on täysin turhaa, koska kaikki koetut asiat on subjektiivisia. Kaikki riippuu olosuhteista sekä kaikista muista asioista. Ei ongelmien vertailussa ole mitään järkeä, koska kaikkien elämä on erilainen.
Toisen eron tai vanhempien eron vähattely on aika lapsellista muutenkin. Ei se toisen kokemus muutu sillä vähemmän kamalaksi, että luettelee perään kaikki itse kokemansa vaikeudet.
Eli mun katkennut kynsi on yhtä paha juttu kun lapsen kuolema? Ei minusta.
Jos vanhempien ero olisi elämän pahin juttu, olisi elämä lähinnä juhlaa.
Miksi niitä, katkennutta kynttä ja lapsen kuolemaa, pitäisi vertailla?
Sihteellisuustajun vuoksi. Ettei elämä menisi
Miksi?
Eihän nuo asiat liity toisiinsa yhtään mitenkään. Ei ne ole mitään toisensa pois sulkevia asioita. Ihminen voi itkeä erilaisista asioista. Vaikka sen katkenneen kynnen vuoksi.
Vierailija kirjoitti:
Ei tunnu. Yksittäisinä vastoinkäymiseni ja menetykseni eivät tunnu mitenkään erikoisilta, vaan sellaisilta mitä melkein jokaisen eteen jossain vaiheessa tulee. Itse asiassa se saa vaikeuteni tuntumaan paljon masentavammilta. Tuntuu, että näistä pitäisi selvitä paljon paremmin, mutta en vaan selviä.
Toki mukana oli myös huonoa tuuria sen suhteen, miten nopeasti peräkkäin ikävyydet tulivat, ja miten ne kasaantuivat niin että niistä tuli yhdessä jotain paljon isompaa kuin yksittäisten vastoinkäymisten summa. Osittain on kyse siitä, että olisi itse pitänyt tehdä ihan eri valintoja joskus vuonna keppi ja kivi, niin olisi ollut ehkä turvaverkkoa ja säästöjä ja enemmän läheisiä henkisenä tukena, ja niin edelleen. Osa valinnoista oli tosin ihan mahdottomia: sellaisia, että jos olisin valinnut "paremmin" oman tulevaisuuteni kannalta, olisin kuitenkin katunut sitä loppuikäni.
No, se meni miten meni. Kaikki me täällä ollaan kärsimä
Saamistani alapeukuista voin ilmeisesti päätellä, että kirjoitin tämän jotenkin niin huonosti, että kaikki käsittävät väärin :D
En minä tuossa voivottele omia ongelmiani ja menetyksiäni suuremmiksi kuin muiden, vaan nimenomaan tunnen niin, että näistä olisi paljon paremminkin pitänyt selvitä, mutta jostain syystä en vaan selvinnyt.
En tiedä onko se sattumankauppaa, millaisilla ihmisillä on vahvempi resilienssi kuin toisilla. Minulla tosin oli nuorena paljon resilienssiä, nykyään ei enää yhtään. Pienikin vastoinkäyminen saa nykyään ajattelemaan, että ei jaksa enää.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Joo. On paljon traumataakkaa yms. Alle 30v sairastuin kaiken lisäksi parantumattomaan syöpään. Mutta asiat voisi olla huonomminkin: mulla on maailman ihanin puoliso ja muita läheisiä, oon yhä liikuntakykyinen ja pää pelittää, olen onneksi saanut psykoterapiaa yms..
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vähän ohiksena että en oikein ymmärrä miksi ero on niin monille jotain aivan kauhistuttavaa. Mielestäni on ihan normaalia että jotkut ihmissuhteet kestävät aikansa ja sitten on parempi olla erillään jos ei suju. En ikinä ajattele että "kauhea tragedia kun erosivat".
Riippuu miksi ja miten erotaan. Jos taustalla on vaikka toisen parantumaton sairaus, jota ilman liitto jatkuisi, on se enemmän kuin traagista.
Miksi? Ei se niin traagista sille ole joka haluaa erota, ja miksi se sairastunutkaan haluaisi että joku väkisin siinä pyörii? Parempi erota, ei molempien huono olo auta yhtään.
Miksikö? No kuvittele itse, että rakastut ja luulet löytäneesi sen oikean, jonka kanssa olet loppuelämän yhdessä. Sitten yhtäkkiä sairastut nuorena niin pahasti, että se vie kaikki sinun voimasi ja kumppanisi voimat. Lopulta kumppanisi haluaa erota kun ei enää jaksa. Mitä sinulle jää? Särkynyt sydän ja sairaus, jota et ole itse valinnut. Toivot siinä kohtaa, että olisit kuollut sairauteen. Sinulla ei ole enää mitään, ei terveyttä, ei parisuhdetta. Haaveet perheestä kaatuvat. Lisäksi et ehkä kykene töihin tai muuhunkaan. Kärsit sairauden oireista jatkuvasti. Mitään parannusta ei ole tulossa, koskaan. Että mikä siinä on traagista?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
62, minä ehkä osaan kuvitella miltä sinusta tuntuu koska olen kokenut saman. Ei vaan jaksa kuunnella kun viisikymppiset itkee koiran kuolemaa tai kauhistelee 95v vanhempiensa kuolemaa.
No en minä noinkaan ajattele. Pikemminkin olen oppinut, että jos tuntuu pahalta niin se tuntuu pahalta. Koiran ja 95-vuotiaan isovanhemman kuolemaa suree koska sitä koiraa tai isovanhempaa rakasti, ei sitä ole täällä enää. Ei sitä surua pysty järkeilemään pois ajattelemalla, että sietäisin hävetä kun naapurin Pirkolta kuoli sentään lapsi. En minä pysty naapurin Pirkon suruja kantamaan, omiani vain.
Olen selvinnyt nuorena paljon vaikeammista asioista kuin ikätoverini. Mutta mikä ei tapa, se vahvistaa. Aikuistuttuani olen nyt myös paljon vahvempi kuin ikätoverini.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miksi täällä taas yritetään vertailla ongelmia? Ongelmien vertailu on täysin turhaa, koska kaikki koetut asiat on subjektiivisia. Kaikki riippuu olosuhteista sekä kaikista muista asioista. Ei ongelmien vertailussa ole mitään järkeä, koska kaikkien elämä on erilainen.
Toisen eron tai vanhempien eron vähattely on aika lapsellista muutenkin. Ei se toisen kokemus muutu sillä vähemmän kamalaksi, että luettelee perään kaikki itse kokemansa vaikeudet.
Eli mun katkennut kynsi on yhtä paha juttu kun lapsen kuolema? Ei minusta.
Jos vanhempien ero olisi elämän pahin juttu, olisi elämä lähinnä juhlaa.
Miksi niitä, katkennutta kynttä ja lapsen kuolemaa, pitäisi vertailla?
Sihteellisuustajun vuoksi. Ettei elämä menisi
Aika moni ryssii elämänsä just noin, että luulee että heillä on jotenkin erikoisen huono tuuri, vaikka elää ihan normaalia elämää, ja ne onnettomuudetkin on omien valintojen tulos, ei tuuria.
Mutta omapa on elämänsä, jos itsesääli sitä parantaa, niin anna palaa. En koskaan kyllä ole nähnyt että itsesäälistä seuraisi mitään hyvää. Paljon fiksumpi on elää ajatellen, etten sentään kärsinyt nälkää tai joutunut p edarin kynsiin lapsena, joku vanhempien ero on pikkujuttu sellaiselle jolla ei koskaan ollut vanhempia elämässä, kuten minulla.
Elämä on hyvää, kun ei keskity itsesääliin.
Kyllä.
On varmasti raaempaakin kokemusta ihmisillä, mutta lähipiirissäni on pitkälti pumpulissa kasvaneita, joiden suurin murhe on epäonnistuneet treffit tai liian pieni palkka.
Oma tilanteeni on vähän omituinen. Murrosiässä jokin meni vikaan ja siitä asti olen ollut itsetuhoinen, toivonut kuolemaa joka hetki enkä ole kyennyt muodostamaan ihmissuhteita.
Jotenkin tässä on rämmitty jo yli 20 vuotta päivästä toiseen vaikka jokainen hetki on kärsimystä enkä tee muuta kuin istun yksin kotona, en käy missään, en näe ketään, olen täysin normaalin elämän ulkopuolella ja mietin joka päivä että jokohan tänään kehtaisi mennä köyden kanssa metsään vai pitäisikö vielä katsella jos tulisikin niitä hyviä hetkiä. Koira minulla oli 10 vuotta mutta sekin kuoli viime vuonna.
Kaikki lääkitykset ja hoitopolut on kokeiltu läpi, erikoissairaanhoito on joutunut nostamaan kädet pystyyn.
Vaihtaisin tämän kaiken kyllä siihen vanhempien eroon, omaan eroon ja vaikka parin raajan menettämiseen jos kuitenkin olisi ympärillä ihmisiä ja asioita jotka toisi iloa.
Vaikea verrata muihin ikäisiini, 60+. Toki vastoinkäymisiä mahtuu pitkän elämän varrelle mutta niiden edessä ei voi antaa periksi, on vaan jatkettava eteenpäin. Koko Suomi on tullut asuttua, yli kymmenessä eri paikassa ja ulkomailla parissa hyvin erilaisessa maassa ja kulttuurissa. Niissä näkee äärimmäistä rikkautta ja köyhyyttä. Ihmissuhteet on tärkeitä ja ne tahtoo vähentyä ikääntymisen myötä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miksi täällä taas yritetään vertailla ongelmia? Ongelmien vertailu on täysin turhaa, koska kaikki koetut asiat on subjektiivisia. Kaikki riippuu olosuhteista sekä kaikista muista asioista. Ei ongelmien vertailussa ole mitään järkeä, koska kaikkien elämä on erilainen.
Toisen eron tai vanhempien eron vähattely on aika lapsellista muutenkin. Ei se toisen kokemus muutu sillä vähemmän kamalaksi, että luettelee perään kaikki itse kokemansa vaikeudet.
Eli mun katkennut kynsi on yhtä paha juttu kun lapsen kuolema? Ei minusta.
Jos vanhempien ero olisi elämän pahin juttu, olisi elämä lähinnä juhlaa.
Miksi niitä, katkennutta kynttä ja lapsen kuolemaa, pitäisi vertailla?
Mutta omapa on elämänsä, jos itsesääli sitä parantaa, niin anna palaa. En koskaan kyllä ole nähnyt että itsesäälistä seuraisi mitään hyvää. Paljon fiksumpi on elää ajatellen, etten sentään kärsinyt nälkää tai joutunut p edarin kynsiin lapsena, joku vanhempien ero on pikkujuttu sellaiselle jolla ei koskaan ollut vanhempia elämässä, kuten minulla.
Et voi tietää millaista se vanhempien ero olisi ollut jos et ole sitä kokenut.
Vierailija kirjoitti:
62, minä ehkä osaan kuvitella miltä sinusta tuntuu koska olen kokenut saman. Ei vaan jaksa kuunnella kun viisikymppiset itkee koiran kuolemaa tai kauhistelee 95v vanhempiensa kuolemaa.
Oi että, tämä juuri. Välillä kun kurkista facebookiin pitkästä aikaa, siellä on surunvalittelujen toivossa joku pommittaja laittanut kuvan äitinsä arkusta: Selma 101 v., joka äkillisesti menehtyi - ikävä on kova.
Meidän perheessä kuoli toinen vanhemmista 35 vuotiaana. Sen jälkeen nuo satavuotiaiden kuolemat ei ole heilauttaneet. Olen elänyt sitä epänormaali vanhemman puutetta läpi vuosikymmenten ja elämänvaiheiden, kun olisin häntä tarvinnut. 70:ää käyvä seniori ei enää tarvitse vanhempiaan sillä tavalla.
Isovanhempani olen hyvästellyt myös, mutta ymmärtänyt että näin kuuluikin elämänkaaren olla.
Jokaisella on vastoinkäymisiä, mullakin on kaikenlaista, mutta en nyt kyllä sanoisi että olen erityisen pahoja asioita muihin verrattuna joutunut kokemaan.