Tuntuuko sinusta että olet joutunut selviämään paljon vaikeimmista asioista kuin muut ihmiset?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kyllä aika monistakin. Onpa kotikin menetetty vesi vahingossa täysin. Uutta vain tilalle, kyllä pankista rahaa saa kun töissä käy. On muuten hyvä olla uudessa kodissa, ei harmita.

Olette onnekkaita. Tunnen monia, joilla ollut homeasunto ja ovat menettäneet taloudellisesti kaiken. Siinä ei pankkikaan lähde rahoittamaan, kun velkaa on jo yhden talon verran. Ja toki vesivahinko voi olla ihan onnekaskin, jos vakuutus korvaa. 

Ehkä heillä on silti hyvä tukiverkko, jotkut ovat aivan yksin.

Vierailija kirjoitti:

Osa oppii vaikeuksista, osa näkyy vaan tyhmentyvän.

Fiksu joka on kokenut oikeasti kauheita vailla omaa syytä, nauraa jollekin kurssikirjan puuttumiselle. Tyhmä jää itkemään asiaa joka olisi hoidettavissa muutamalla kympillä.

Fiksut syystä välttää noita tyhjästä marisijoita.

Eivät myöskään ymmärrä niitä, jotka itse sotkevat oman elämänsä. Typerää,

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kyllä aika monistakin. Onpa kotikin menetetty vesi vahingossa täysin. Uutta vain tilalle, kyllä pankista rahaa saa kun töissä käy. On muuten hyvä olla uudessa kodissa, ei harmita.

Olette onnekkaita. Tunnen monia, joilla ollut homeasunto ja ovat menettäneet taloudellisesti kaiken. Siinä ei pankkikaan lähde rahoittamaan, kun velkaa on jo yhden talon verran. Ja toki vesivahinko voi olla ihan onnekaskin, jos vakuutus korvaa. 

Ehkä heillä on silti hyvä tukiverkko, jotkut ovat aivan yksin.

Tukiverkkojen olemassaolo tai puute vaikuttaa todella oleellisesti vaikeuden vakavuuden kokemukseen. Samoin se, jos vaikeudesta masentuu, traumatisoituu tai muuten sairastuu tai ei sairastu. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Meidän perheessä on ollut 3 henkirikosta. Minun isä ja ex-mies ovat kuolleet eri aikoina henkirikoksen uhreina. Miehen veli myös menehtyi henkirikoksen uhrina. Sisko yrittänyt itsareita lukemattomia kertoja. Äiti sai aikonaan häädön kodistaan. On näissä ollut sulattelemista. Minua ovat vaan koventaneet. En kestä kaikenlaisia pikkuongelmia lainkaan. Terapiaan olisi ollut tarvetta. 10 vuotta olen nyt ollut työttömänä, ei ole varaa, täytyy selvitä. 

 

Aikamoisissa piireissä liikutte, kun noin monta henkirikosta. Yleensähän näissä elämänkoululaiset toisiaan nuijii.

Hyvin olet omat koulusi käynyt...

Riippuu ihan siitä, mihin ja keneen vertaan. Jo oman kaveripiirin sisällä saa aikaan erilaisia fiiliksiä, riippuen kenet otan vertailukohteeksi. Jos vertaan yhteen kaveriini, tuntuu että elämässäni on ollut paljon enemmän vaikeuksia ja vastoinkäymisiä (koulukiusaaminen, vanhempien konkurssi ja lapsuudenkodin menettäminen, monet muutot, vanhempien ero, haksahtaminen väärään mieheen nuorena ja siitä seurannut pitkä huono suhde, opiskeluongelmat ym), koska hänellä kaikki on mennyt ns. "Täydellisesti" lapsesta kolmekymppiseksi asti. On rikkaat vanhemmat, meni koulussa hyvin, pääsi heti opiskelemaan unelmapaikkaansa, löysi sieltä samantien hyvän miehen, heti valmistuttua töihin jne jne. 

Mutta sitten jos taas vertaan toiseen kaveriini, tunnenkin olevani paljon onnekkampi ja että minulla elämä on mennyt hyvin, koska olen saanut elää kuitenkin rakastavassa perheessä ja minulla on ollut hyvät, omistautuvat vanhemmat. Hän on kotoisin köyhästä ja onnettomasta perheestä, jossa isä oli väkivaltainen alkoholisti, joka hakkasi vaimoaan ja pelotteli lapsiaan niin että kaverini on pahasti traumatisoitunut ja niin miespelkoinen, ettei ole koskaan kyennyt minkäänlaiseen parisuhteeseen.

Eli kaikki on suhteellista.

En pidä vertailusta, mutta koen selvinneeni monesta. Lapsuuden seksuaalinen hyväksikäyttö, raiskaus, tapon yritys, pahoinpitely, narsistinen ex-aviomies, masennus ja päihderiippuvuus. Kaikilla on omat kokemuksensa ja ymmärrän niitäkin joille vaikka lemmikin kuolema on se suurin suru. 

Hyväksikäyttö lapsena. Jatkui vuosia. Tekijä isä, jonka piti suojella ei tuhota. Kukaan ei uskonut koska hän oli muille mukava. Kiintymyssuhdehäiriö, jolloin luotettava on paha. Aikuisena suhteet raastavia, jouduin alistetuksi toistuvasti. Kotiini tungettiin. En varmasti halunnut, mutta en vain osannut puolustautua. Yksittäisiä raiskauksia. Kukaan ei auttanut. Kiusaamiset kouluissa ja työpaikoilla. Nyt olen jo vanha ja traumat häiritsee yhä.

Ajojahti, joka päättyi seksuaalirikokseen. Jonka teon kohteena. Yksi jahtaaja tyttö, joka oli siihen asti ollut kaverini, auttoi tekijää.

Kyllä. Mutta toisaalta olen myös välttynyt monelta vielä kamalammalta kokemukselta, ja siitä olen kiitollinen. Kaikilla meillä on omat haastemme ollut, eikä kaikki tuo omiaan mitenkään esille. 

Kyllä. Vaikeahoitoinen neurologinen sairaus, mitä ei voi lääkkeillä tai leikkauksella hoitaa. Luetut ammatit, silloinen työpaikka ja mahdollisuus autolla/muilla ajokorttia vaativilla kulkupeleillä liikkumiseen lähti sairauden myötä. Myös hemmetisti muita rajoituksia tuli diagnoosin myötä, niin ja kämppäkin lähti alta.

Olen vielä se välitapaus, liian terve sairaaksi, mutta samalla liian sairas terveeksi. Näin ollen mitään apua et saa. Mutta tuli kuitenkin luettua uusi ammatti, muutettua hyvälle paikalle niin että pääsee liikkumaan, hankittua uusi työpaikka ja nyt kuljen julkisilla. Niin ja samalla sain edes vähän rahaa sukan varteen ja nyt on omistusasunto.

Päinvastoin. Elämäni on ollut kepeää ja huoletonta . Ainakin tähän asti. N yli60

Kyllä joskus masentuneena tuntuu, mutta mitä sitten? Pitäiskö tässä nyt sitten harmitella että voivoi, onpa mulla ollut kamalaa ja verrata muihin kun heillä ei ole samaa ollut ja vähätellä heidän kokemiaan suruja ja harmituksia? Ei se, että olen jäänyt leskeksi nuorena ja menettänyt aviomieheni rattijuopolle poista sitä, etteikö kaverini voisi surra rakkaan kissansa kuolemaa tai joku vaikka sitä puuttuvaa kirjaa. Kyllä minä voin tuntea empatiaa heitä kohtaan. Harmittaa minuakin välillä joku ns. pikkuasia vaikka tietäisi, ettei elämä siihen kaadu ja pahemmastakin on selvitty. Ihan varmasti tulen suremaan omaa kissaani sitten kun aika siitä jättää enkä selviä siitä vaan olankohautuksella "kun on kokenut pahempaakin".

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mielestäni olen kokenut liikaa pahaa elämässäni: väkivaltainen alkoholisti-isä, kiusaamista, veljen kuolema, oma vakava loukkaantuminen, lapsettomuus, miehen vammautuminen. Minulla on aika alhainen sietokyky näille "hamsterini kuoli, tarvitsen viikon sairaslomaa" -tyypeille.

Miksi? Et voi tietää mitä heillä on taustalla. Itse olin erittäin surullinen siskoni koiran kuolemasta ja se tuntui olevan kestämätön asia kaiken muun rinnalla. Siskoni oli kuollut jo jättänyt jälkeensä kauhean sotkun, miehensä ja lapsensa. Isä oli masentunut ja itsetuhoinen, Itse olin työtön ja en päässyt edes opiskelemaan. Kaiken sen keskellä ihanan, viattoman koiran kuolema tuntui loputtoman tuskaiselta.

On minultakin kuollut kaksi koiraa, mutta pidän lemmikin kuolemaa hyvin vähäpätöisenä asiana. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mistä näitä itsrsäälijöitä oikein riittää? Joku vanhempien avioero on pikkujuttu lähinnä.

Ei välttämättä.

Se nyrt riippuu siitä mitä tapahtuu eron jälkeen. Tunsin lapsena eroperheen, jonka isä kävi eron jälkeen uhkailemassa exvaimoa ja lapsia aseella. He asuivat matalalla olevassa kerroksessa ja tekee pahaa ajatella, miten he joutuivat pelkäämään monta vuotta.

Tuntuu. Olen kärsinyt melkein koko aikuisikäni unettomuudesta. Nyt on meneillään jakso että olen keväästä asti nukkunut 0-2 tuntia yössä. Viime aikoina lisäksi ovat tulleet lonkkakivut, jotka herättävät öisit ja vievät ne vähäisetkin unet. Ja kyllä, olen unilääkärin hoidossa, mutta hoito ei auta. Välillä on niin väsynyt ettei pysty kuin tuijottamaan eteensä ja toivoo, että voisi vain kellua jossain lämpimässä suolavedessä. Ja tuntuu, että kaikki muut viettävät ihan tavallista normaalia kesää.