Tuntuuko sinusta että olet joutunut selviämään paljon vaikeimmista asioista kuin muut ihmiset?

Oma mieheni ei ole ikinä kokenut mitään kriisejä, ei sairauksia eikä menetyksiä (kuin omat mummot ja papat vanhuuteen), ja on jo lähempänä 50-vuotiasta. Ei vanhempiensa eroja, ei työttömyyttä, ei mitään.

Hänen muistan kerran tirauttaneen kyyneleen huolesta, kun isänsä joutui sairaalaan munuaiskivien vuoksi.

Hän on saanut aina kannustusta ja sellaista erityistä palvontaa lapsuudessaan vanhemmiltaan; ollut se ns. toivepoika. Isänsä on aina ihan pähkinöinä, kun hän soittaa tai tulee käymään. Mulla on ihan erilainen tausta. Ikävä kyllä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

62, minä ehkä osaan kuvitella miltä sinusta tuntuu koska olen kokenut saman. Ei vaan jaksa kuunnella kun viisikymppiset itkee koiran kuolemaa tai kauhistelee 95v vanhempiensa kuolemaa.

Oi että, tämä juuri. Välillä kun kurkista facebookiin pitkästä aikaa, siellä on surunvalittelujen toivossa joku pommittaja laittanut kuvan äitinsä arkusta: Selma 101 v., joka äkillisesti menehtyi - ikävä on kova.

Meidän perheessä kuoli toinen vanhemmista 35 vuotiaana. Sen jälkeen nuo satavuotiaiden kuolemat ei ole heilauttaneet. Olen elänyt sitä epänormaali vanhemman puutetta läpi vuosikymmenten ja elämänvaiheiden, kun olisin häntä tarvinnut. 70:ää käyvä seniori ei enää tarvitse vanhempiaan sillä tavalla.

Isovanhempani olen hyvästellyt myös, mutta ymmärtänyt että näin kuuluikin elämänkaaren olla.

Se on sinun kokemuksesi. Itse en näe asiaa samalla tavalla. Isäni isä kuoli 95-vuotiaana ja isä oli silloin viisikymppinen. Isän isä kuoli aika äkillisesti iästään huolimatta. Näin isän surun ja sen, että isän menettäminen sattui isään, he oli vuosikymmenten aikana olleet toistensa tukena ja kiihtyneet toisiinsa. En näe syytä ajatella että isän suru olisi ollut pois muilta ihmisiltä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

62, minä ehkä osaan kuvitella miltä sinusta tuntuu koska olen kokenut saman. Ei vaan jaksa kuunnella kun viisikymppiset itkee koiran kuolemaa tai kauhistelee 95v vanhempiensa kuolemaa.

Oi että, tämä juuri. Välillä kun kurkista facebookiin pitkästä aikaa, siellä on surunvalittelujen toivossa joku pommittaja laittanut kuvan äitinsä arkusta: Selma 101 v., joka äkillisesti menehtyi - ikävä on kova.

Meidän perheessä kuoli toinen vanhemmista 35 vuotiaana. Sen jälkeen nuo satavuotiaiden kuolemat ei ole heilauttaneet. Olen elänyt sitä epänormaali vanhemman puutetta läpi vuosikymmenten ja elämänvaiheiden, kun olisin häntä tarvinnut. 70:ää käyvä seniori ei enää tarvitse vanhempiaan sillä tavalla.

Isovanhempani olen hyvästellyt myös, mutta ymmärtänyt että näin kuuluikin elämänkaaren olla.

 

Suru on eri asia kuin kriisi ja trauma.

Suren minäkin saateenkaarille menetettyjä lemmikeitä, muistan niiden tuoksut ja purinat, mutta se kriisi minkä kokee lapsena menettäessään vanhemman, on ihan eri.

Vierailija kirjoitti:

Mielestäni olen kokenut liikaa pahaa elämässäni: väkivaltainen alkoholisti-isä, kiusaamista, veljen kuolema, oma vakava loukkaantuminen, lapsettomuus, miehen vammautuminen. Minulla on aika alhainen sietokyky näille "hamsterini kuoli, tarvitsen viikon sairaslomaa" -tyypeille.

Lapsettomuudessa ei ole mitään traagista. Oman lemmikin kuolema on paljon surullisempi asia.

Vierailija kirjoitti:

Sori mutta toi ei kyllä kuulosta paljon miltään. Tiedän huomattavasti rankempiakin ihmiskohtaloita. 

Mulla on taustalla oikeasti rankkoja juttuja, mutta voisin kuvitella silti pahempaakin jollekin tapahtuneen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei tämä kyllä ole kilpailu. Ennen ajattelin itsekin että kaverien elämä on niin helppoa. Mutta toiset hajoaa vähemmästä kun taas toiset kestää enemmän. Ei kannata olla katkera tai kateellinen. Kannattaa mieluummin vaan keskittyä omaan selviytymiseen.

Niinpä

Miksi toiset joutuvat selviytymään, ja toiset luistelee elämänsä läpi ilman huolia. Mitään tasajakoa täällä ei kyllä ole, ja se on ihan ok (ja suotavaakin) joskus vertailla omaa elämäänsä muihin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

62, minä ehkä osaan kuvitella miltä sinusta tuntuu koska olen kokenut saman. Ei vaan jaksa kuunnella kun viisikymppiset itkee koiran kuolemaa tai kauhistelee 95v vanhempiensa kuolemaa.

Oi että, tämä juuri. Välillä kun kurkista facebookiin pitkästä aikaa, siellä on surunvalittelujen toivossa joku pommittaja laittanut kuvan äitinsä arkusta: Selma 101 v., joka äkillisesti menehtyi - ikävä on kova.

Meidän perheessä kuoli toinen vanhemmista 35 vuotiaana. Sen jälkeen nuo satavuotiaiden kuolemat ei ole heilauttaneet. Olen elänyt sitä epänormaali vanhemman puutetta läpi vuosikymmenten ja elämänvaiheiden, kun olisin häntä tarvinnut. 70:ää käyvä seniori ei enää tarvitse vanhempiaan sillä tavalla.

Isovanhempani olen hyvästellyt myös, mutta ymmärtänyt että näin kuuluikin elämänkaaren olla.

Suru on eri asia kuin kriisi ja trauma.

Suren minäkin saateenkaarille menetettyjä lemmikeitä, muistan niiden tuoksut ja purinat, mutta se kriisi minkä kokee lapsena menettäessään vanhemman, on ihan eri.

Kriisiksi minä ainakin kutsuisin sitä miten isoisän kuolema vaikutti isään. Kaiken surun keskellä tietysti. Ei se kriisi tai trauma ole iästä kiinni.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei tämä kyllä ole kilpailu. Ennen ajattelin itsekin että kaverien elämä on niin helppoa. Mutta toiset hajoaa vähemmästä kun taas toiset kestää enemmän. Ei kannata olla katkera tai kateellinen. Kannattaa mieluummin vaan keskittyä omaan selviytymiseen.

Niinpä

Miksi toiset joutuvat selviytymään, ja toiset luistelee elämänsä läpi ilman huolia. Mitään tasajakoa täällä ei kyllä ole, ja se on ihan ok (ja suotavaakin) joskus vertailla omaa elämäänsä muihin.

Harvemmin sitä tietää kaikkea muiden selviytymisestä tai huolista. Se jolla menee muiden silmissä hyvin, voi olla kamppaillut koko elämänsä esimerkiksi erilaisten terveysongelmien kanssa.

Mulle taas vanhemman kuolema lapsuudessa oli helpotus.

Ei tunnu. Elämässäni on myös mittaamatonta onnea ja hyviä sattumia, jotka ovat vaan tulleet elämääni yks kaks.

Jos huonoihin asioihin keskitytään niin isovanhempien kuolemat, isän vuosikymmenen jatkunut dementia ja hiljainen hiipuminen kuolemaan aiheuttaa hirveää ahdistusta, ja äidin siitä johtuva psykoosi ja veljen alkoholiongelma ja väkivaltainen parisuhde, josta eroaminen oli vaikein asia mitä olen ikinä tehnyt. Samoin urheilu-uralla loukkaantuminen mikä johti leikkaukseen.

Uskon että jollakulla on silti vielä pahemmin, ja jollakin toisella on paremmin. Mitä sitten vaikka muille asia on toisin? Kukaan ei pääse elämään minun elämääni kuin minä.

Jaa-a. Alkoholisti isäni hakkasi sekä meitä lapsia että etenkin äitiä ennen kuin äiti otti eron ollessani ala-asteella. Molemmat vanhempani kuolivat vakaviin sairauksiin ollessani alle kolmekymppinen. Samoihin aikoihin tuli itselleni avioero ja paras ystäväni kuoli ihan yllättäen sairauskohtaukseen. 

Olin rahaton, opinnot täysin kesken,kärsin vaikeista mielenterveysongelmista ja minulla epäiltiin olevan syöpä. En tiedä miten selvisin kaikesta tästä. Nyt on asiat monella tapaa paremmin, mutta olen sen verran traumatisoitunut että en tiedä tuleeko minusta koskaan enää ehjää.

Silti monella on mielestäni asiat paljon pahemmin. Elämä ei todellakaan ole kaikille helppoa.

Ei jeesus sentään, jos isäsi seniorina kokee kriisin siitä, kun satavuotias ukko lähtee saappaat jalassa, niin on jotain vinksallaan ajatusmaailmassa. Ehkä juuri sitä pumpulipullassa kasvamista.

Vierailija kirjoitti:

Ei jeesus sentään, jos isäsi seniorina kokee kriisin siitä, kun satavuotias ukko lähtee saappaat jalassa, niin on jotain vinksallaan ajatusmaailmassa. Ehkä juuri sitä pumpulipullassa kasvamista.

Tämä vastaus siis tälle:

Kriisiksi minä ainakin kutsuisin sitä miten isoisän kuolema vaikutti isään. Kaiken surun keskellä tietysti. Ei se kriisi tai trauma ole iästä kiinni.

Vierailija kirjoitti:

Ei jeesus sentään, jos isäsi seniorina kokee kriisin siitä, kun satavuotias ukko lähtee saappaat jalassa, niin on jotain vinksallaan ajatusmaailmassa. Ehkä juuri sitä pumpulipullassa kasvamista.

Viisikymppisenä. Toki hänellä samoihin vuosiin osui aika paljon kaikkea muutakin elämänmuutosta, esimerkiksi omien lasten aikuistuminen ja itsenäistyminen sekä vaihtelut työelämässä.

Arveliko isäsi ukkisi elävän 200-vuotiaaksi? Silloin toki tuo lähtö on ollut odottamaton ja ennenaikainen.

Vierailija kirjoitti:

Mulle taas vanhemman kuolema lapsuudessa oli helpotus.

Jep. Ei enää tarvinut pelätä henkensä puolesta.

"Suru on eri asia kuin kriisi ja trauma.

Suren minäkin saateenkaarille menetettyjä lemmikeitä, muistan niiden tuoksut ja purinat, mutta se kriisi minkä kokee lapsena menettäessään vanhemman, on ihan eri."

Sori, mutta minä en ymmärrä, mistä tämä nyt tuulee. Kukaan, siis KUKAAN, ei vertaa oman lemmikkinsä kuolemaa siihen, että joku on 10-vuotiaana menettänyt vanhempansa.

Sanon nyt edelleen, että kukaan meistä ei voi kenenkään muun suruja tuntea. Minä en pysty samaistumaan siihen, miltä tuntuu menettää vanhempi 10-vuotiaana, vaikka olen paljon muita isoja menetyksiä kokenutkin. Enkä todellakaan hyväksy sitä, ettei minulla muka ole oikeutta tuntea omaa pahaa oloani omista asioistani, koska joku 10-vuotias jossain menetti vanhempansa.

Sanon vielä senkin, että kaikkien muiden menetysten keskellä lemmikkikoiran kuolema tuntui ihan uskomattoman pahalta ja aiheutti ihan samanlaista traumaoireilua kuin se kaikki muukin. Flashbackeja, paniikkikohtauksia, itsem*rha-ajattelua.

Kaikilla meistä on täysin erilaiset elämäntilanteet ja turvaverkot (tai ei turvaverkkoa ollenkaan), ja mikä tahansa suru voi olla se, joka katkaisee kamelin selän ja aiheuttaa kriisin.

Treffikumppani sanoi, että hän on kärsinyt enemmän kuin muut ihmiset, koska hänellä oli ulkomailla häijy väikkärin ohjaaja ja hän joutui jättämään väikkärin kesken.

Ymmärrän tilanteen ahdistavuuden, mutta miten voi sanoa kärsineensä enemmän kuin muut ihmiset.

Vierailija kirjoitti:

"Suru on eri asia kuin kriisi ja trauma.

Suren minäkin saateenkaarille menetettyjä lemmikeitä, muistan niiden tuoksut ja purinat, mutta se kriisi minkä kokee lapsena menettäessään vanhemman, on ihan eri."

Sori, mutta minä en ymmärrä, mistä tämä nyt tuulee. Kukaan, siis KUKAAN, ei vertaa oman lemmikkinsä kuolemaa siihen, että joku on 10-vuotiaana menettänyt vanhempansa.

Sanon nyt edelleen, että kukaan meistä ei voi kenenkään muun suruja tuntea. Minä en pysty samaistumaan siihen, miltä tuntuu menettää vanhempi 10-vuotiaana, vaikka olen paljon muita isoja menetyksiä kokenutkin. Enkä todellakaan hyväksy sitä, ettei minulla muka ole oikeutta tuntea omaa pahaa oloani omista asioistani, koska joku 10-vuotias jossain menetti vanhempansa.

Sanon vielä senkin, että kaikkien muiden menetysten keskellä lemmikkikoiran kuolema tuntui ihan uskomattoman pahalta ja aiheutti ihan samanlaista traumaoireilua kuin se kaikki muuki

Ehkä tässä on juuri se pointti: jokainen tuntee surua ja kokee kriisejä elämänsä asioissa, ja perspektiivi tulee niistä koettujen asioiden kokoluokista, mutta tosiaan muihin samaistuminen ei koskaan ole helppoa. Ja fakta on se, että osa meistä taapertajista joutuu käymään läpi kohtuuttoman paljon haasteita, väkivaltaa, menetyksiä, sairauksia, jolloin sympatiaa ei ihan samalla tavalla enää riitä niille ikiuneen nukkuneille satavuotiaille tai häkkipyörään menehtyneille lemmikkihampstereille. Toki sen surun hetken ymmärtää jollain tapaa, mutta samalla saattaa hiljaa mielessään todeta, että elämäsi on mennyt aika oppikirjamaisesti ja varsin helposti.

Se on minusta aika jännää, miten eri tavalla koettelemukset näyttävät vaikuttavan eri ihmisiin. Jotkut ihmiset tuntevat menetyksistään näköjään jotain ylemmyydentuntoa ja tässäkin ketjussa vähättelevät vähättelemästä päästyään kaikkien muiden suruja liian vähäpätöisiksi.

Minusta taas on tullut menetysten myötä sillä tavalla yliherkkä, että alkaa tulla vettä silmiin jos joku muu tuntematonkin kertoo surustaan. Ihan sama, onko surun kohteena äiti, lapsi, isomummo tai kissa. Se surun kokemus on se yhteinen tekijä, joka tuo ikävät muistot pintaan.