Tuntuuko sinusta että olet joutunut selviämään paljon vaikeimmista asioista kuin muut ihmiset?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

"Suru on eri asia kuin kriisi ja trauma.

Suren minäkin saateenkaarille menetettyjä lemmikeitä, muistan niiden tuoksut ja purinat, mutta se kriisi minkä kokee lapsena menettäessään vanhemman, on ihan eri."

Sori, mutta minä en ymmärrä, mistä tämä nyt tuulee. Kukaan, siis KUKAAN, ei vertaa oman lemmikkinsä kuolemaa siihen, että joku on 10-vuotiaana menettänyt vanhempansa.

Sanon nyt edelleen, että kukaan meistä ei voi kenenkään muun suruja tuntea. Minä en pysty samaistumaan siihen, miltä tuntuu menettää vanhempi 10-vuotiaana, vaikka olen paljon muita isoja menetyksiä kokenutkin. Enkä todellakaan hyväksy sitä, ettei minulla muka ole oikeutta tuntea omaa pahaa oloani omista asioistani, koska joku 10-vuotias jossain menetti vanhempansa.

Sanon vielä senkin, että kaikkien muiden menetysten keskellä lemmikkikoiran kuolema tuntui ihan uskomattoman pahalta ja aiheutti

"Ehkä tässä on juuri se pointti: jokainen tuntee surua ja kokee kriisejä elämänsä asioissa, ja perspektiivi tulee niistä koettujen asioiden kokoluokista, mutta tosiaan muihin samaistuminen ei koskaan ole helppoa. Ja fakta on se, että osa meistä taapertajista joutuu käymään läpi kohtuuttoman paljon haasteita, väkivaltaa, menetyksiä, sairauksia, jolloin sympatiaa ei ihan samalla tavalla enää riitä niille ikiuneen nukkuneille satavuotiaille tai häkkipyörään menehtyneille lemmikkihampstereille. Toki sen surun hetken ymmärtää jollain tapaa, mutta samalla saattaa hiljaa mielessään todeta, että elämäsi on mennyt aika oppikirjamaisesti ja varsin helposti."

Näin me ollaan kaikki erilaisia. Minä olen kanssa kokenut aika paljon haasteita, menetyksiä, sairauksia, jne. En tiedä onko se kohtuuttoman paljon, koska ainahan voi suunnata katseensa Afrikan, Palestiinan tai Intian köyhiin ja kärsiviin - mutta enemmän ainakin olen joutunut käymään näitä asioita läpi kuin tuttavapiirini.

Mutta minulle ei ole tullut tuollaista kuvailemaasi sympatian loppumista mielestäni "vähäisempiä" menetyksiä kohtaan, vaan pikemminkin jotain ylenpalttista sympatiaa sitä kohtaan, että meidän kaikkien osa täällä maan päällä on loppujen lopuksi kärsiä menetyksien tuskaa.

Vierailija kirjoitti:

Se on minusta aika jännää, miten eri tavalla koettelemukset näyttävät vaikuttavan eri ihmisiin. Jotkut ihmiset tuntevat menetyksistään näköjään jotain ylemmyydentuntoa ja tässäkin ketjussa vähättelevät vähättelemästä päästyään kaikkien muiden suruja liian vähäpätöisiksi.

Minusta taas on tullut menetysten myötä sillä tavalla yliherkkä, että alkaa tulla vettä silmiin jos joku muu tuntematonkin kertoo surustaan. Ihan sama, onko surun kohteena äiti, lapsi, isomummo tai kissa. Se surun kokemus on se yhteinen tekijä, joka tuo ikävät muistot pintaan.

Elämä on jännää. Tuskin kukaan ylemmyyden tuntoa sentään kokee; vähän kummallinen kommentti sinulta. Uskoisin lähtökohtaisesti jokaisen toivovan itselleen tasaisen elämäntien.

Minusta taas on tullut erityisempaattinen lastensa, puolisonsa menettäneille, vakavasti sairastuneille ja vilpittömien eläinten kärsimykselle. Vanhuksille ei juurikaan, paitsi tietysti heidän elinaikanaan mukavaksi olon tekemiselle, mutta jos joku lähtee siinä 90+, nukkuessaan, niin loistavaa. Niin minäkin toivoisin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

"Suru on eri asia kuin kriisi ja trauma.

Suren minäkin saateenkaarille menetettyjä lemmikeitä, muistan niiden tuoksut ja purinat, mutta se kriisi minkä kokee lapsena menettäessään vanhemman, on ihan eri."

Sori, mutta minä en ymmärrä, mistä tämä nyt tuulee. Kukaan, siis KUKAAN, ei vertaa oman lemmikkinsä kuolemaa siihen, että joku on 10-vuotiaana menettänyt vanhempansa.

Sanon nyt edelleen, että kukaan meistä ei voi kenenkään muun suruja tuntea. Minä en pysty samaistumaan siihen, miltä tuntuu menettää vanhempi 10-vuotiaana, vaikka olen paljon muita isoja menetyksiä kokenutkin. Enkä todellakaan hyväksy sitä, ettei minulla muka ole oikeutta tuntea omaa pahaa oloani omista asioistani, koska joku 10-vuotias jossain menetti vanhempansa.

Sanon vielä senkin, että kaikkien muiden menetysten keskellä lemmikkikoiran k

 

Mielenkiinnosta: miksi sua vaivaa Palestiinan kärsineet siviilit, mutta ei Israelin?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

"Suru on eri asia kuin kriisi ja trauma.

Suren minäkin saateenkaarille menetettyjä lemmikeitä, muistan niiden tuoksut ja purinat, mutta se kriisi minkä kokee lapsena menettäessään vanhemman, on ihan eri."

Sori, mutta minä en ymmärrä, mistä tämä nyt tuulee. Kukaan, siis KUKAAN, ei vertaa oman lemmikkinsä kuolemaa siihen, että joku on 10-vuotiaana menettänyt vanhempansa.

Sanon nyt edelleen, että kukaan meistä ei voi kenenkään muun suruja tuntea. Minä en pysty samaistumaan siihen, miltä tuntuu menettää vanhempi 10-vuotiaana, vaikka olen paljon muita isoja menetyksiä kokenutkin. Enkä todellakaan hyväksy sitä, ettei minulla muka ole oikeutta tuntea omaa pahaa oloani omista asioistani, koska joku 10-vuotias jossain menetti vanhempansa.

Sanon vielä senkin, että k

"Mielenkiinnosta: miksi sua vaivaa Palestiinan kärsineet siviilit, mutta ei Israelin?"

No itse asiassa olen useinkin tällä palstalla aihetta koskevissa ketjuissa ihmetellyt sitä, miksi media ja aktivistit vähättelevät lokakuun 7. päivän tapahtumia ja tulkitsevat kaiken Hamasin tiedotukseen luottaen, mutta tämä ketju ei tietääkseni koske tuota aihetta.

Tuon nyt ei ollut tarkoitus olla mikään kattava kuvaus maailman kärsivistä ihmisistä, kunhan revin sieltä täältä esimerkkejä verratakseni siihen, että minun, keski-ikäisen suomalaisen, surut ja murheet eivät varmaan globaalisti katsottuna ole niitä kaikista kauheimpia, vaikka ne itselleni ihan tarpeeksi kauheilta tuntuvatkin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

"Suru on eri asia kuin kriisi ja trauma.

Suren minäkin saateenkaarille menetettyjä lemmikeitä, muistan niiden tuoksut ja purinat, mutta se kriisi minkä kokee lapsena menettäessään vanhemman, on ihan eri."

Sori, mutta minä en ymmärrä, mistä tämä nyt tuulee. Kukaan, siis KUKAAN, ei vertaa oman lemmikkinsä kuolemaa siihen, että joku on 10-vuotiaana menettänyt vanhempansa.

Sanon nyt edelleen, että kukaan meistä ei voi kenenkään muun suruja tuntea. Minä en pysty samaistumaan siihen, miltä tuntuu menettää vanhempi 10-vuotiaana, vaikka olen paljon muita isoja menetyksiä kokenutkin. Enkä todellakaan hyväksy sitä, ettei minulla muka ole oikeutta tuntea omaa pahaa oloani omista asioistani, koska joku 10-vuotias jossain menetti vanhempansa.

Sanon vielä senkin, että kaikkien muiden menetysten keskellä lemmikkikoiran kuolema tuntui ihan uskomattoman pahalta ja aiheutti

Ehkä tässä on juuri se pointti: jokainen tuntee surua ja kokee kriisejä elämänsä asioissa, ja perspektiivi tulee niistä koettujen asioiden kokoluokista, mutta tosiaan muihin samaistuminen ei koskaan ole helppoa. Ja fakta on se, että osa meistä taapertajista joutuu käymään läpi kohtuuttoman paljon haasteita, väkivaltaa, menetyksiä, sairauksia, jolloin sympatiaa ei ihan samalla tavalla enää riitä niille ikiuneen nukkuneille satavuotiaille tai häkkipyörään menehtyneille lemmikkihampstereille. Toki sen surun hetken ymmärtää jollain tapaa, mutta samalla saattaa hiljaa mielessään todeta, että elämäsi on mennyt aika oppikirjamaisesti ja varsin helposti.

Itse en koe asiaa samalla tavalla. Ei sympatian määrä ole mikään rajallinen vakio minkä riittävyys olisi haaste. En näe mitään syytä miksi en voisi kokea sympatiaa niin lemmikkinsä menettäneen tuttavani, 95v. isänsä menettäneen isäni tai siskonsa menettäneen ystäväni kohdalla. Kuten jo aiemmin taisin sanoa, Eihän näiden asioiden vertailussa ole mitään ideaa.

En myöskään lähtisi toteamaan edes omassa mielessäni kenestäkään, että jonkun elämä olisi mennyt helposti. Enhän minä voi tietää kaikkea.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Se on minusta aika jännää, miten eri tavalla koettelemukset näyttävät vaikuttavan eri ihmisiin. Jotkut ihmiset tuntevat menetyksistään näköjään jotain ylemmyydentuntoa ja tässäkin ketjussa vähättelevät vähättelemästä päästyään kaikkien muiden suruja liian vähäpätöisiksi.

Minusta taas on tullut menetysten myötä sillä tavalla yliherkkä, että alkaa tulla vettä silmiin jos joku muu tuntematonkin kertoo surustaan. Ihan sama, onko surun kohteena äiti, lapsi, isomummo tai kissa. Se surun kokemus on se yhteinen tekijä, joka tuo ikävät muistot pintaan.

Elämä on jännää. Tuskin kukaan ylemmyyden tuntoa sentään kokee; vähän kummallinen kommentti sinulta. Uskoisin lähtökohtaisesti jokaisen toivovan itselleen tasaisen elämäntien.

Minusta taas on tullut erityisempaattinen lastensa, puolisonsa menettäneille, vakavasti sairastuneille ja vilpittömien e

"Tuskin kukaan ylemmyyden tuntoa sentään kokee; vähän kummallinen kommentti sinulta. Uskoisin lähtökohtaisesti jokaisen toivovan itselleen tasaisen elämäntien."

No, minun kokemusteni perusteella ei ollenkaan kummallinen. Tuntemani masentuneet esimerkiksi näyttävät kovasti kilpailevan siitä, kenen masennus on aidointa ja syvintä.

Lopetin itsekin kertomasta asioistani ystävälle, joka reagoi suruuni ivallisella hymyllä ja sanoi: "Sinä et sentään ole joutunut sairaalahoitoon masennuksesta. Ei sinun tarvitse ottaa kuin itseäsi niskasta kiinni ja olla kiitollinen, että sinulla ylipäätään oli läheisiä, joita surra."

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

"Suru on eri asia kuin kriisi ja trauma.

Suren minäkin saateenkaarille menetettyjä lemmikeitä, muistan niiden tuoksut ja purinat, mutta se kriisi minkä kokee lapsena menettäessään vanhemman, on ihan eri."

Sori, mutta minä en ymmärrä, mistä tämä nyt tuulee. Kukaan, siis KUKAAN, ei vertaa oman lemmikkinsä kuolemaa siihen, että joku on 10-vuotiaana menettänyt vanhempansa.

Sanon nyt edelleen, että kukaan meistä ei voi kenenkään muun suruja tuntea. Minä en pysty samaistumaan siihen, miltä tuntuu menettää vanhempi 10-vuotiaana, vaikka olen paljon muita isoja menetyksiä kokenutkin. Enkä todellakaan hyväksy sitä, ettei minulla muka ole oikeutta tuntea omaa pahaa oloani omista asioistani, koska joku 10-vuotias jossain menetti vanhempansa.

Sanon vielä senkin, että kaikkien muiden menetysten keskellä lemmikkikoiran kuolema tuntui ihan uskomattoman pahalta ja aiheutti

Ohiksena olen eri mieltä. Olen menettänyt lapsena vanhempani erittäin traumaattisella tavalla ja luulen, että perus suomalaislapseen verrattuna lapsuus oli kova. Siitä huolimatta olen itkenyt ja surrut niin lemmikkejäni kuin iäkkäitä sukulaisia. Joskus aikanaan tulee varmasti isäni kuolema olemaan kova paikka, vaikka minun mittapuulla olemmekin saaneet elää kauan yhdessä. Pointtina tässä se, että ei kannata kovin syvääluotaavia analyyseja toisten elämästä tehdä sen perusteella, että sureeko he lemmikkihamsteria tai iäkästä läheistä. 

Kerroit asioistasi vai masennuksestasi? Lähdetään nyt ensin siitä, että avaat vähän enemmän mitä vuodatit masentuneelle ystävällesi, ennen kuin hän kommentoi noin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

"Suru on eri asia kuin kriisi ja trauma.

Suren minäkin saateenkaarille menetettyjä lemmikeitä, muistan niiden tuoksut ja purinat, mutta se kriisi minkä kokee lapsena menettäessään vanhemman, on ihan eri."

Sori, mutta minä en ymmärrä, mistä tämä nyt tuulee. Kukaan, siis KUKAAN, ei vertaa oman lemmikkinsä kuolemaa siihen, että joku on 10-vuotiaana menettänyt vanhempansa.

Sanon nyt edelleen, että kukaan meistä ei voi kenenkään muun suruja tuntea. Minä en pysty samaistumaan siihen, miltä tuntuu menettää vanhempi 10-vuotiaana, vaikka olen paljon muita isoja menetyksiä kokenutkin. Enkä todellakaan hyväksy sitä, ettei minulla muka ole oikeutta tuntea omaa pahaa oloani omista asioistani, koska joku 10-vuotias jossain menetti vanhempansa.

Sanon vielä senkin, että kaikkien muiden menetysten keskellä lemmikkikoiran k

 

Mikä olikaan sinun rankin menetyksesi tai kokemuksesi elämässä?

Vierailija kirjoitti:

Ei jeesus sentään, jos isäsi seniorina kokee kriisin siitä, kun satavuotias ukko lähtee saappaat jalassa, niin on jotain vinksallaan ajatusmaailmassa. Ehkä juuri sitä pumpulipullassa kasvamista.

Minä koin nyt kolmekymppisenä kriisin siitä että 96v pappani joutui muuttamaan omasta kodista hoitokotiin vointinsa huonontuessa kun ei enää pärjännyt kotona. Alkoi ahdistaa ajatus siitä että papalla ei välttämättä ole enää montaa vuotta aikaa täällä. Pappa on ollut jo vuosikausia ainoa elossa oleva isovanhempani ja hän on ollut minulle erittäin tärkeä henkilö. En silti katsoisi eläneeni pumpulissa.

Vierailija kirjoitti:

Kerroit asioistasi vai masennuksestasi? Lähdetään nyt ensin siitä, että avaat vähän enemmän mitä vuodatit masentuneelle ystävällesi, ennen kuin hän kommentoi noin.

Minä kerroin läheiseni kuolemaan johtavasta sairaudesta.

Mikä velvollisuus minulla on avata tällä palstalla mitään?

Jokaisella on omat vaikeudet ja polkunsa. Katkeruuteen johtaa tuo vertailu. Minä olen kokenut läheisen itsemurhan, mutta en vanhemman syöpäkuolemaa. Olen kokenut monta rumaa ja katkeraa eroa, mutta en ole joutunut seksuaaliväkivallan uhriksi. Koskaan et voi tietää mitä toisilla on taustallaan, joten älä lähde vertailemaan vaan keskity siihen, miten selviät hankaluuksistasi parhaiten.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

"Suru on eri asia kuin kriisi ja trauma.

Suren minäkin saateenkaarille menetettyjä lemmikeitä, muistan niiden tuoksut ja purinat, mutta se kriisi minkä kokee lapsena menettäessään vanhemman, on ihan eri."

Sori, mutta minä en ymmärrä, mistä tämä nyt tuulee. Kukaan, siis KUKAAN, ei vertaa oman lemmikkinsä kuolemaa siihen, että joku on 10-vuotiaana menettänyt vanhempansa.

Sanon nyt edelleen, että kukaan meistä ei voi kenenkään muun suruja tuntea. Minä en pysty samaistumaan siihen, miltä tuntuu menettää vanhempi 10-vuotiaana, vaikka olen paljon muita isoja menetyksiä kokenutkin. Enkä todellakaan hyväksy sitä, ettei minulla muka ole oikeutta tuntea omaa pahaa oloani omista asioistani, koska joku 10-vuotias jossain menetti vanhempansa.

Sanon vielä senkin, että kaikkien muiden menetysten keskellä lemmikkikoiran k

 

Olet siis aidosti sitä mieltä, että se ihminen, joka lapsena menettää molemmat vanhempansa onnettomuudessa, ja aikuiselämässään yhden lapsistaan sekä puolisonsa, on ihan sama juttu kuin 17-vuotiaan lemmikkikoiran menettänyt 70-vuotias gubbe? Että näkökulmat asioihin olisi ihan samanlaiset? Et kykene ymmärtämään, miksi joku ei pysty suremaan sinun lempi-itikan menehtymistä?

Vai on vanhemmat eronneet... voi että.

En ryhdy listaamaan menetyksiäni tai kokemiani asioita. Monet ovat kokeneet samaa ja vielä pahempaa, mutta minä olen selvinnyt yksin. Täysin yksin. Tai selvinnyt sen verran, mitä yksin voi selvitä. Joihinkin haavoihin valitettavasti tarvitsee toista.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

"Suru on eri asia kuin kriisi ja trauma.

Suren minäkin saateenkaarille menetettyjä lemmikeitä, muistan niiden tuoksut ja purinat, mutta se kriisi minkä kokee lapsena menettäessään vanhemman, on ihan eri."

Sori, mutta minä en ymmärrä, mistä tämä nyt tuulee. Kukaan, siis KUKAAN, ei vertaa oman lemmikkinsä kuolemaa siihen, että joku on 10-vuotiaana menettänyt vanhempansa.

Sanon nyt edelleen, että kukaan meistä ei voi kenenkään muun suruja tuntea. Minä en pysty samaistumaan siihen, miltä tuntuu menettää vanhempi 10-vuotiaana, vaikka olen paljon muita isoja menetyksiä kokenutkin. Enkä todellakaan hyväksy sitä, ettei minulla muka ole oikeutta tuntea omaa pahaa oloani omista asioistani, koska joku 10-vuotias jossain menetti vanhempansa.

Sanon vielä senkin, että k

Mikä olikaan sinun rankin menetyksesi tai kokemuksesi elämässä?

Lainauksesi on rikki. Keneltä kysyt?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei jeesus sentään, jos isäsi seniorina kokee kriisin siitä, kun satavuotias ukko lähtee saappaat jalassa, niin on jotain vinksallaan ajatusmaailmassa. Ehkä juuri sitä pumpulipullassa kasvamista.

Minä koin nyt kolmekymppisenä kriisin siitä että 96v pappani joutui muuttamaan omasta kodista hoitokotiin vointinsa huonontuessa kun ei enää pärjännyt kotona. Alkoi ahdistaa ajatus siitä että papalla ei välttämättä ole enää montaa vuotta aikaa täällä. Pappa on ollut jo vuosikausia ainoa elossa oleva isovanhempani ja hän on ollut minulle erittäin tärkeä henkilö. En silti katsoisi eläneeni pumpulissa.

Kriisin? 96 v? Et osannut varautua tuohon vaikka hitusen etukäteen - silloin, kun pappasi oli vaikka 85 v?

Olet onnekas, mutta myös hyvin itsekeskeinen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

"Suru on eri asia kuin kriisi ja trauma.

Suren minäkin saateenkaarille menetettyjä lemmikeitä, muistan niiden tuoksut ja purinat, mutta se kriisi minkä kokee lapsena menettäessään vanhemman, on ihan eri."

Sori, mutta minä en ymmärrä, mistä tämä nyt tuulee. Kukaan, siis KUKAAN, ei vertaa oman lemmikkinsä kuolemaa siihen, että joku on 10-vuotiaana menettänyt vanhempansa.

Sanon nyt edelleen, että kukaan meistä ei voi kenenkään muun suruja tuntea. Minä en pysty samaistumaan siihen, miltä tuntuu menettää vanhempi 10-vuotiaana, vaikka olen paljon muita isoja menetyksiä kokenutkin. Enkä todellakaan hyväksy sitä, ettei minulla muka ole oikeutta tuntea omaa pahaa oloani omista asioistani, koska joku 10-vuotias jossain menetti vanhempansa.

Sanon vielä senkin, että k

Olet siis aidosti sitä mieltä, että se ihminen, joka lapsena menettää molemmat vanhempansa onnettomuudessa, ja aikuiselämässään yhden lapsistaan sekä puolisonsa, on ihan sama juttu kuin 17-vuotiaan lemmikkikoiran menettänyt 70-vuotias gubbe? Että näkökulmat asioihin olisi ihan samanlaiset? Et kykene ymmärtämään, miksi joku ei pysty suremaan sinun lempi-itikan menehtymistä?

Eihän nuo kokemukset ja esimerkiksi kyky tuntea empatiaa ole mitenkään toisistaan riippuvaisia.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kerroit asioistasi vai masennuksestasi? Lähdetään nyt ensin siitä, että avaat vähän enemmän mitä vuodatit masentuneelle ystävällesi, ennen kuin hän kommentoi noin.

Minä kerroin läheiseni kuolemaan johtavasta sairaudesta.

Mikä velvollisuus minulla on avata tällä palstalla mitään?

Ei sulla ole velvollisuutta mihinkään täällä, mutta älä tule kommentoimaan ohuella tiedolla, mikä ei anna käsitystä asian todellisesta laidasta.

Lapseni on tehnyt itsemurhan ja minulla on parantumaton syöpä, mutta ei minun tarvitse selviytyä kummastakaan.

Ei vain tunnu vaan olen. Vanhemmat kuolleet,  selvinnyt siitä kun mies jätti perheensä ja jouduin yh: ksi vaikka en olisi halunnut.  Jouduin sattumanvaraisen pahoinpitelyn uhriksi, jossa sain useita vammoja, mutta selvisin. Lisäksi rahahuolet jne muut perushuolet. Jos aikuisen ihmisen isoin ongelma on omien vanhempien avioero, ni kylläpä tuntuu "rankalta." Ai niin ja melanoomasta selvisin.