Tuntuuko sinusta että olet joutunut selviämään paljon vaikeimmista asioista kuin muut ihmiset?

Mistä näitä itsrsäälijöitä oikein riittää? Joku vanhempien avioero on pikkujuttu lähinnä.

Vierailija kirjoitti:

Mistä näitä itsrsäälijöitä oikein riittää? Joku vanhempien avioero on pikkujuttu lähinnä.

Ei välttämättä.

Vierailija kirjoitti:

Ei tämä kyllä ole kilpailu. Ennen ajattelin itsekin että kaverien elämä on niin helppoa. Mutta toiset hajoaa vähemmästä kun taas toiset kestää enemmän. Ei kannata olla katkera tai kateellinen. Kannattaa mieluummin vaan keskittyä omaan selviytymiseen.

Niinpä

Ap on varmaan nuori, koska ihan tavallista elämäähän tämmöset on?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vähän ohiksena että en oikein ymmärrä miksi ero on niin monille jotain aivan kauhistuttavaa. Mielestäni on ihan normaalia että jotkut ihmissuhteet kestävät aikansa ja sitten on parempi olla erillään jos ei suju. En ikinä ajattele että "kauhea tragedia kun erosivat".

Riippuu miksi ja miten erotaan. Jos taustalla on vaikka toisen parantumaton sairaus, jota ilman liitto jatkuisi, on se enemmän kuin traagista. 

Miksi? Ei se niin traagista sille ole joka haluaa erota, ja miksi se sairastunutkaan haluaisi että joku väkisin siinä pyörii? Parempi erota, ei molempien huono olo auta yhtään.

Miksi täällä taas yritetään vertailla ongelmia? Ongelmien vertailu on täysin turhaa, koska kaikki koetut asiat on subjektiivisia. Kaikki riippuu olosuhteista sekä kaikista muista asioista. Ei ongelmien vertailussa ole mitään järkeä, koska kaikkien elämä on erilainen.

Toisen eron tai vanhempien eron vähattely on aika lapsellista muutenkin. Ei se toisen kokemus muutu sillä vähemmän kamalaksi, että luettelee perään kaikki itse kokemansa vaikeudet.

Vierailija kirjoitti:

Ap on varmaan nuori, koska ihan tavallista elämäähän tämmöset on?

Kaikki on tavallista elämää jos tälle linjalle lähdetään.

En vertaile koskaan omia ongelmiani muiden ongelmiin. En vertaa omaa köyhää lapsuuttani niiden lapsuuteen, jotka ovat perineet rikkauksia. Olen aina pärjännyt omillani.

Vakava sairaus, mies lähti, konkurssi, koti ja kaikki meni. Siinäpä sitä. Kaikki neljän vuoden aikana.

Usein ajateltu että he joilla on aina ollut tukiverkko, ovat lapsellisia verrattuna heihin jotka yksin joutuneet pärjäämään.  Mutta eihän näitä jaksanut itsekään kuunnella:  lähdin töihin jo 14-vuotiaan, minä sen sijaan jo 13-vuotiaana.

No ei oikeastaan. Elämäni on vaan ollut vähän erilaista kuin suurimmalla osalla ihmisistä esimerkiksi omassa tuttavapiirissä.

Mikä sitten on sellainen?

Ei, luulen elämäni olleen helpompaa kuin suurimmalla osalla ihmisistä.

Aika vaikee vastata. Voisin sanoa että olin osallisena kouluammuskelussa, jollaista suurinosa suomalaisista eivät ole kokeneet, mutta oli siinä koulussa noin 500 muutakin oppilasta ja työntekijää jotka kävivät saman läpi. Olen myös menettänyt lapseni loppuraskaudesta, mutta niin on monet monet muutkin, varsinkin globaalilla mittapuulla. Voin ainoastaan sanoa että globaalin etelän hyvinvoivan ja etuoikeutettujen mittapuulla kohdalleni on osunut paljon ikäviä tilastopoikkeuksia, mutta minulla ei ole mitään konkreettista käsitystä siitä mitä vaikeudet pahimmillaan on joillekin muille jotka eivät ole syntyneet yhtä hyvillä aloituskorteilla.

Loppujen lopuksi elämässä ei ole kyse siitä kuka saa ja minkä verran kantaakseen. Ei sitä ole ennalta määrätty, eikä siitä saa palkintoa kuka kärsii eniten, ihan puhdasta sattumaa. Elämää.

Jos vertailukohdaksi ottaa koko maailman ihmiset, niin olen varmasti selvinyt suhteellisen vähällä. Mulla on katto pään päällä, hyvä mies ja talous kunnossa. Työkin on ihan mukava. Kuitenkin suvussani on paljon mielenterveysongelmia ja se on tehnyt elämästäni välillä rankkaa. Äitini sairastui skitsofreniaan ollessani murrosikäinen. Myöhemmin hän muutti maalle, selvisi sairaudesta ja nautti loppuelämästä täysin rinnoin. Isäni teki kahdeksankymppisenä itsemurhan. Lapsillani on ollut mielenterveysongelmia, pahojakin, mutta hekin ovat siitä selvinneet tai selviämässä. Välillä olen ollut kovin masentunut tilanteestamme, mutta olen rukoillut paljon ja saanut apua ylhäältä. 

Elämässäni oli nuorena paljon pahoja vaaratilanteita, olen onnellinen, että olen vielä hengissä.

Suomi onkin aikamoinen lintukoto ollut pitkään.

Olen joutunut selviämään muutamasta vaikeasta asiasta, mutta tunnen ikäisiäni ihmisiä, joilla on myös ollut pahoja vaikeuksia, joillain pahempia kuin minun.

En vaihtaisi osia kenenkään kanssa, en edes niiden joilla on nähdäkseni ollut helpompaa. Täytyy vain olla tyytyväinen, että on selvinnyt ja kaikki on nyt ok.

Kyyneleet ovat kaikilla saman kokoisia. Mutta ehkä sitä ei niin tosissaan ota jos on vuosikymmenet rakentanut resilienssiä lapsuudesta asti yksin kohdaten kaikenlaista absurdia toistuvaa karmeutta ja sitten joku suhteellisen tasaista tervettä elämää viettänyt ehkä lemmikkinsä lapsena menettänyt itkee avioeronsa takia ja sanoo että kaikkien ongelmat ovat saman arvoisia ja ei voi verrata. Tietenkin voi. Eihän siinä samaa populaa enää olla ja ollaan erkaannuttu jo kauan sitten. Jotkut ovat täällä mitä ilmeisimmin pysyäkseen herttaisina hyvän mielen levittäjinä ja hyvä niin, en toivo kenellekään mitään pahaa. Raskaimmat asiat kasaantuvat voimakkaimmille ihmisille, niin kai se on myös. Meissä on valtavia eroja, myös surun syvyydessä ja en lähde asiaa loiventamaan muiden mieliksi. Joillekin voi ihan suosiolla sanoa että noh noh voisihan tuo olla pahemminkin, joillekin taas ei. Se kertoo paljon. Haen mielummin yhteyttä asioista mitkä oikeasti jaetaan, yleensä ovat positiivisia, hyviä asioita.

Taitaa tuo vaakakuppi kallistaa sen puoleen että hieman vaikeammista oloista on elämään ponnistettu. Mutta mitä väliä sillä on? Ei se katkeruus auta tänään.