Ystävä kuormittaa puhetulvallaan

Tunnen pariskunnan, jossa molemmat ovat hyvin puheliaita. He keskeyttävät toinen toisensa vähän väliä.

Yleensä puheliaat karkottavat kaikki luotaan. Kukaan ei jaksa. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

On oikeasti kiva ihminen. Siis ns järkevä ja fiksu tyyppi, ihan huumorintajuinen, ei pätkääkään ylimielinen ja pitää kaikkia ihmisiä samanarvoisina, hyväsydäminen. Mutta se järkyttävä puhetulva. En vaan jaksa enää. AP

Mulla oli samanlainen ystävä, syyksi paljastui myöhemmin saadut ADHD ja autismidiagnoosit ja vielä keskivaikea masennus, jonka aikana tämä puheripuli oli pahimmillaan. Ihana ihminen, mutta samat asiat 3-4h monologipuheluina monta kertaa viikossa ja vielä viesteinä ja ääniviesteinä siihen päälle. Oikeasti puheluiden aikana pystyi vaikka katsomaan leffaa ja kommentoimaan vaan väliin jotain tyyliin "voi ei, aivan niin, totta, hmmm, kyllä, onpa harmi". Todella raskasta, jos illasta menee 4h siihen, että kuuntelee vaan toisen pulinoita, vaikka minulla olisikin teknisesti aikaa siihen.

Ystävä kertoi, että puhumalla ääneen tällä tavalla hän jäsentel

Olen todennut tämän saman asian useammissa palstan keskusteluissa jo pitkään, mutta totean vielä tässä: todella suuri osa tämänhetkisistä ihmisten ongelmista sekä ihmisten välisistä ongelmista (myös yksinäisyydestä) johtuu siitä, että ihmiset joko eivät saa tai eivät hakeudu tarvitsemaansa mt-hoitoon. Usein tällaisen epäsosiaalisen käytöksen takana on nepsyyttä, mt-ongelmia (masennus tekee ihmisestä tavattoman itsekeskeisen) ja todennäköisesti vielä diagnosoimattomia persoonallisuushäiriöitä. Kun niitä ei hoideta, niistä kärsivät paitsi yksilöt itse myös lukemattomat ihmiset heidän ympärillään. Aina sanotaan, että ystävää ei saa hylätä, jos tälle tulee mielenterveysongelma, ja tuon onkin hyvä olla lähtökohtana. Mutta toivoisin itse keskusteluun mukaan myös avointa ja rehellistä puhetta sen kysymyksen tiimoilta, montako hoitamatonta mt-potilasta yksi tavallinen ihminen voi lähipiirissään kestää. Oma rajani oli aikoinaan kolme. Jo tuo määrä kuomitti itseäni vuosien saatossa niin paljon (etenkin kun itselle osui samaan aikaan useampia ns. rankkoja vaiheita), että muistan tilanteen ja tunteen ja epätoivon vielä edelleenkin. Ystävä ei voi olla ystävälle terapeutti. Jos tilanne luisuu syystä tai toisesta tuollaiseen, jota edeltävä kommentoijakin kuvasi, ei ystävyys ole enää ystävyyttä eikä ystävä ole ystävä. Ennen pitkää pitkäkin ystävyys hajoaa, jos toista käytetään ilmaisena terapeuttina. Suuri ongelma on myös se, että esimerkiksi kaksi masentunutta ystävää "terapoivat" toinen toisiaan. Olen kauhulla kuunnellut sivusta, kun eräs ystäväni puhuu käyvänsä lapsuudenystävänsä kanssa useita kertoja viikossa nelituntisia puheluita, joista he "molemmat saavat paljon tukea". Ja että toista pitää kuunnella, jos haluaa, että se toinen kuuntelee myös itseä. Tavallaan noin tietenkin onkin - vastavuoroisuus on tärkeää - mutta tuo kuulostaa minun korviini siltä, että tilanne ei tule parantumaan kun se "keskinäinen terapoiminen" estää molempia hakeutumasta oikeasti vaikuttavan ammattiavun pariin (jutut, joita olen kuullut ja itse todistanut, kertoo siitä, että psykologin tapaaminen, edes vaikka viiden kerran lyhytpsykoterapia, olisi ainakin tälle minun ystävälleni tarpeen). Se on vähän kuin ottaisi buranaa aivokasvaimeen. Ja jos olen oikein ymmärtänyt ja itse päässä laskenut, niin arviolta 12 tuntia kummaltakin joka viikko tuohon keskinäiseen veivaukseen, yhteensä 24 tuntia. Joka viikko. 52x24=1248 tuntia vuodessa. 52 päivää. Seitsemän viikkoa. Joka vuosi. Ja molemmat työssäkäyviä ihmisiä. Toivon ymmärtäneeni väärin tai että ainakin tämä on kärjistys, mutta silti. Miten ihmisillä voi olla paitsi aikaa myös rahaa tuollaiseen, en ymmärrä.

Vierailija kirjoitti:

Tuollaiset ihmiset ovat oikeasti todella uuvuttavaa seuraa.

Minulla on myös tuollainen ystävä ja hänen näkemiseen varaudun henkisesti päiviä etukäteen. Jos hänellä ei ole mitään kerrottavaa omasta elämästään, niin hän kyllä hyvin avoimesti ja yksityiskohtaisesti kertoo ystäviensä ja sukulaistensa asioista. En ole ikinä edes tavannut hänen tarinoidensa päähenkilöitä, mutta tuntuu kuin tuntisin heidät vuosien ajalta. Tiedän kaikkien ihmissuhdekuviot, traumat, sairastumiset, työpaikat yms. Ja en voi kuin olettaa, että minunkin asioistani tietää laaja piiri. Itseasiassa kerran kun ystäväni esitteli minut uudelle tapailukumppanilleen, niin hän sanoi useaan otteeseen keskustellessamme, että "joo, X kertoikin tästä jo", kun mainitsin jotakin itsestäni tai omasta elämästäni. Vaikka minulla ei varsinaisia salaisuuksia olekaan, niin on epämukavaa ajatella, että joku on pitänyt minusta tuntien monologeja joillekin täysin tuntemattomille h

Tuo on ikävää, jos "ystävä" käyttää ilmaisena terapeuttina ja valittaa kaikista tuntemistaan ihmisistä - ja usein vielä pahansävyisesti kertoo näiden ihmisten henkilökohtaisesta elämästä jotakin ikävää, jotain yksityistä, jota itse ei todellakaan haluaisi kuulla itselleen tuntemattomasta ihmisestä. Se on jo itsessään ikävää, mutta ans olla kun ystävä pitää juhlat, johon kutsuu kaikki kaverinsa, ja sitten saa olla kuin kummitusjunassa, kun tajuaa, että tuo "Mari" on se, jolla on se-ja-se ongelma, ja tuo "Jussi" sellainen-ja-sellainen tapaus, ja miten "Mikko" on ilmeisesti selättänyt pikavippivelkavankeutensa kun on ihan asialliset vaatteet, ja miten "Laura" näköjään juo limsaa kun alkoholisminsa tuli siihen vaiheeseen ja miten tuo "Liisa" taitaa voida hyvin kun ei olekaan (esimerkiksi) siellä suljetulla osastolla nyt. Kärjistykset ja keksityt esimerkit, mutta muutoin todellinen tilanne. Todella kiva ystävän hääpäivä, kun tiesi kirjaimellisesti liikaa lähes kaikista hänen muista ystävistään. En edes halua ajatella, mitä lienee kertonut minun ja puolisoni asioista noille muille ystävilleen.

Vierailija kirjoitti:

Sanoisit hänelle, että pidä taukoa tuossa sun monologissa. Tai tee kuten hän, että et kommentoi hänen juttuihinsa, vaan puhut sitkeästi omia asioitasi tilanteessa.

Itse koetin sellaista strategiaa kuvatunkaltaisen ihmisen kanssa, että päätin ennen tapaamista tietoisesti, että haluan tänään puhua hänen kanssaan asiasta x. Se onnistui kyllä, mutta se oli aivan järjettömän työn takana. Ja siis vaati koko ajan ihan käsittämätöntä painostusta, että nyt puhutaan tästä minun asiastani, ja nimenomaan tästä asiasta x. Sain keskusteltua asian ihmisen kanssa kyllä, mutta olin aivan loppu tuon tapaamisen jälkeen. Siitä tajusin, että a) en itse ole luontaisesti mikään jyrä omien asioideni suhteen ja b) miten tällaista ongelmaa ei ole kenenkään muun ihmisen kanssa ja että mitä johtopäätöksiä tämän tajuamisesta pitää vetää. Vedin esim. sen johtopäätöksen, että tuollainen toiminta ei vain sovi minulle (jyrätä täysillä päälle, jos haluan oman asiani keskusteluun) ja että jos haluan, että ystävän kanssa voin keskustella myös minulle sillä hetkellä tärkeästä asiasta, minun pitää löytää joku muu ystävä kuin kyseessä ollut ihminen. Ja todettakoon, että yritän olla olematta kusipää, ja toin tämän ja pari muuta seikkaa (kuten sen, että yleensä puhutaan aina ystävän asioista eikä minun, ja että jos toivon esim. viesteissäni, että puhuttaisiin asiasta y, asiaan ei koskaan palata) ystävälleni tietoon. Sain kuulla puolusteluja, että eihän kukaan rupea laskemaan tunteja ja suhdelukuja, kuka puhuu enemmän ja kuka vähemmän. No niin, olen samaa mieltä, että jos kummallakaan ei ole tarvetta kiinnittää asiaan huomiota, tilanne on hyvä ja molemmat saavat suunvuoron niin usein kuin haluavat. Välit viilenivät, ja kun kävi ilmi, että ystävä ei välitä muuttaa käytöstään, ystävästä tuli entinen ystävä.

Tunnen kaksi tuollaista ihmistä, ja kyllä, molemmilla on mt-taustaa. Toisella masennusta (juuri tuo itsekeskeisyys!) ja toisella etäisemmin tutulla sitten ihan jotakin huomionhakuista persoonallisuushäiriödiagnoosia. Molempien seurassa oleminen on todella uuvuttavaa, enkä heitä tapaakaan kuin ns. olosuhteiden pakosta harvakseltaan. 

Itseäni on auttanut kestämään, kun valmistaudun jo etukäteen niin, että en ajattele puhuvani mitään enkä edes yritä kertoa omia kuulumisiani. Istun vain hiljaa, voin vaipua aivan omiin ajatuksiini, ja sanon silloin tällöin "just, joo, aivan, onhan se..." Jos seurueessa on joku tai joitakin muitakin, niin tämä toimii aivan täydellisesti - kahden kesken en ole kokeillut. Käsittämätöntä on, että monologin pitäjä ei itse tunnu tuota huomaavan, eikä häntä todellakaan yhtään ihmetytä tai harmita tai vaivaa se, että hän yksin puhuu ja toinen katselee taivaalle ja sanoo kymmenen minuutin välein "joo."

Minä olen tehnyt sellaisen päätöksen, että ainakaan baari-iltaa en tällaisen ystäväni kanssa suostu pitämään. Hän on selvinkin päin suhteellisen rasittava, mutta jos hänellä on vähänkin alkoholia veressä, niin edessä on maailman uuvuttavin ilta. Joskus kun kävimme viihteellä, niin hän saattoi puhua taukoamatta useamman tunnin. Ensin oli sellaista nousuhumalaista innostunutta paasausta, sitten kun se alkoi taittumaan laskuhumalaksi niin tuli avautumisryöpytystä, joka päättyi usein myös itkuun. Monet pitkään suunnitellut hauskat illanvietot päätyivät siihen, että minä jouduin vesiselvänä seisomaan hänen kanssaan baarin edustalla johonkin viiteen aamulla, koska hänen oli välttämättä kerrottava kummitätinsä siskon syöpätaistelusta ja kuolemasta, joista oli jo siinä vaiheessa kymmenisen vuotta aikaa. Uskoisin, että kyseessä on sairaalloinen huomionhaku, koska tällaisella "hajota ja hallitse"-taktiikalla hän onnistui kaappaamaan huomioni koko illaksi, vaikka seurassa oli muita ihmisiä, joiden kanssa olisin myös mielelläni keskustellut. Joskus saatoin lähteä kesken hänen monologinsa käymään esimerkiksi vessassa ja toivoin, että hän olisi palatessani jo unohtanut asian ja voisimme puhua jostakin muusta, mutta vaikka olisin ollut kymmenenkin minuuttia pois pöydästä, niin palatessani hän jatkoi täsmälleen siitä mihin oli jäänyt. Ne hänen monologit piti vain yksinkertaisesti kuunnella loppuun, vaihtoehtoja ei ollut, koska hän ei kyennyt vaihtamaan puheenaihetta eikä hänellä ollut myöskään tapana lyhennellä tai tiivistää juttujansa, kuten normaaleilla ihmisillä.

En ymmärrä miten tuollaisestakin asiasta voi neutraalisti toiselle huomauttaa, koska käytännössä ongelma on se, että hän puhuu liikaa. Selvästi hän ei itse ymmärrä mikä on liiallista ja eihän sitä voikaan määritellä mitenkään tarkasti. En haluaisi joutua ihmissuhteissa määrittelemään tarkkaa lause- tai minuuttimäärää sille miten paljon toinen saa yhtäjaksoisesti puhua, koska yleensä ihmiset tietävät tämän ihan luonnostaan. Ja jos toista ei kiinnosta kysyä mitä minulle kuuluu, niin en minä sitä ala myöskään väkisin kertomaan. Toki on aiheellista miettiä, että jos toista ei kiinnosta minun asiat millään tavalla niin onko se edes ystävyyttä.

Moro ja näkemiin?

Vierailija kirjoitti:

Minä olen tehnyt sellaisen päätöksen, että ainakaan baari-iltaa en tällaisen ystäväni kanssa suostu pitämään. Hän on selvinkin päin suhteellisen rasittava, mutta jos hänellä on vähänkin alkoholia veressä, niin edessä on maailman uuvuttavin ilta. Joskus kun kävimme viihteellä, niin hän saattoi puhua taukoamatta useamman tunnin. Ensin oli sellaista nousuhumalaista innostunutta paasausta, sitten kun se alkoi taittumaan laskuhumalaksi niin tuli avautumisryöpytystä, joka päättyi usein myös itkuun. Monet pitkään suunnitellut hauskat illanvietot päätyivät siihen, että minä jouduin vesiselvänä seisomaan hänen kanssaan baarin edustalla johonkin viiteen aamulla, koska hänen oli välttämättä kerrottava kummitätinsä siskon syöpätaistelusta ja kuolemasta, joista oli jo siinä vaiheessa kymmenisen vuotta aikaa. Uskoisin, että kyseessä on sairaalloinen huomionhaku, koska tällaisella "hajota ja hallitse"-taktiikalla hän onnistui kaappaamaan huomioni

 Toki on aiheellista miettiä, että jos toista ei kiinnosta minun asiat millään tavalla niin onko se edes ystävyyttä.

Tuota olen itsekin monesti miettinyt. 

Olen myös ollut tilanteessa, jossa olin itse rasittava puhuja. Tosin vastapuoli yllytti minut siihen ja kyllästyin itse. Hän ilmeisesti janosi olla terapeuttina ja lisäksi kerätä lisää juoruttavaa, mutta itse en jaksanut veivata samaa asiaa ikuisesti. Häntä ei oikein kiinnostanut muut juttuni. Koko ajan annoin kyllä hänelle myös tilaa kertoa omia asoitaan. 

Vierailija kirjoitti:

Tunnen kaksi tuollaista ihmistä, ja kyllä, molemmilla on mt-taustaa. Toisella masennusta (juuri tuo itsekeskeisyys!) ja toisella etäisemmin tutulla sitten ihan jotakin huomionhakuista persoonallisuushäiriödiagnoosia. Molempien seurassa oleminen on todella uuvuttavaa, enkä heitä tapaakaan kuin ns. olosuhteiden pakosta harvakseltaan. 

Itseäni on auttanut kestämään, kun valmistaudun jo etukäteen niin, että en ajattele puhuvani mitään enkä edes yritä kertoa omia kuulumisiani. Istun vain hiljaa, voin vaipua aivan omiin ajatuksiini, ja sanon silloin tällöin "just, joo, aivan, onhan se..." Jos seurueessa on joku tai joitakin muitakin, niin tämä toimii aivan täydellisesti - kahden kesken en ole kokeillut. Käsittämätöntä on, että monologin pitäjä ei itse tunnu tuota huomaavan, eikä häntä todellakaan yhtään ihmetytä tai harmita tai vaivaa se, että hän yksin puhuu ja toinen katselee taivaalle ja sanoo kymmenen minuutin välein "joo."

Itselläni on masennuksessa itsetunto niin koetuksella, että silloin on kynnys rasittaa ketään jutuillaan paljon korkeampi kuin muulloin. Innostuneena sitä saattaa sitten vallata tilaa.

Mielenkiintoista on myös se, että itselläni on yksi ystävä, joka puhuu suhteellisen paljon - ei valtavia monologeja, mutta valittaa sitten minulle, että puhun liikaa, vaikka en edes puhu yhtä paljon kuin hän. Ilmeisesti hänen mielestään hänen omat juttunsa ovat niin paljon parempia ja tärkeämpiä kuin minun. 

Introvertille tuollainen kaveri on oikein mukavaa juttuseuraa, koska en haluakaan kertoa omasta elämästäni juuri mitään. 

Sisareni ja hänen aikuiset lapsensa ovat samanlaisia, puhetta vaikka aidanseipäästä tuntikausia, tuntikausia. Ei mitään vaikutusta, jos yritän sanoa jotain väliin. Ajattelen, että kyse on tavasta ja tietysti asennoitumisesta kuulijaan eli tässä tapauksessa minuun. Ainoa tapa suojautua on loitontua. Kilpaa en sentään ala huutamaan. Kirjoitan mieluummin Vauva-palstalle.

Mulla on yksi tuttu joka taas on ärsyttävän läsnäoleva ja kuunteleva. Hän aina kysyy jotain tyyliin mitä sulle kuuluu, ja on sitten hiljaa, katselee silmiin odottavasti ja hymyilee empaattisesti. 

Ihan horroria olla hänen kanssaan kahvilla. Mielummin vietän aikaa ihmisen kanssa joka kertoo itsestään ja elämästään, kunhan ei ihan täysin överiksi vedä. 

Vierailija kirjoitti:

On oikeasti kiva ihminen. Siis ns järkevä ja fiksu tyyppi, ihan huumorintajuinen, ei pätkääkään ylimielinen ja pitää kaikkia ihmisiä samanarvoisina, hyväsydäminen. Mutta se järkyttävä puhetulva. En vaan jaksa enää. AP

Ei pätkääkään ylimielinen ja pitää kaikkia samanarvoisina, mutta kuitenkin puhuu muiden päälle ja aina vain itsestään..?

Vierailija kirjoitti:

Sisareni ja hänen aikuiset lapsensa ovat samanlaisia, puhetta vaikka aidanseipäästä tuntikausia, tuntikausia. Ei mitään vaikutusta, jos yritän sanoa jotain väliin. Ajattelen, että kyse on tavasta ja tietysti asennoitumisesta kuulijaan eli tässä tapauksessa minuun. Ainoa tapa suojautua on loitontua. Kilpaa en sentään ala huutamaan. Kirjoitan mieluummin Vauva-palstalle.

Negatiivissävyiset monen tunnin puhelut vaikutta vat samoin kuin olisin saanut pesäpallomailasta oikein kunnolla.

Ymmärrän kyllä ongelman kun se menee mahdottomuuksiin, mutta kyllä sekin on rasittavaa jos esim seurueessa on  muutama totaalinen tuppisuu tai  sitten joku joka vaan "töksäyttelee" lyhyitä kommentteja.  Itselleni tulee sellainen kiusallinen olo näiden tuppisuiden puolesta ,ja yleensä yritänkin ystävällisesti sanoa jotain kannustavaa  tai kysyä jotain ei-henkilökohtaista, mutta kyllä sitä jossain vaiheessa sitten luovuttaa kun ei irtoa mitään kommenttia eikä puheenvuoroa. Tulee sellainen fiilis että olenkohan loukannut jotenkin vai eikö ihminen viihdy itse lainkaan seurassamme.

Olen itse melko puhelias, mutta mielestäni osaan myös kuunnella. Minulla on  myös puheliaita ja seurallisia ystäviä, ollut samojakin jo  yli 30v ja myös aikuisiällä saatuja ystävyyksiä, ja edelleen ollaan ystäviä. Varmaan joskus olen puhunut liikaakin, jos on oikein  innostunut jostain asiasta. Mutta  itse viihdyn mieluimmin sellaisessa seurassa, jossa ei vaan vaieta ja tuijoteta tyhjyyteen.  Onneksi meitä on moneksi ja kukin valitkoon seuransa. Minä tykkään niistä vähän vilkkaammista ihmisistä.

Mulla on ystävä, joka puhuu ihan taukoamatta. Jos soitan (=erehdyn soittamaan) hänelle, hän ei edes kysy, oliko mulla joku asiakin, miksi soitin, vaan aloittaa monologinsa välittömästi. Hän haluaa puhua aina itsestään, tuttavistaan ja naapureistaan. Kertoo tuttaviensa asiat minulle "eiks oo kuule varsinaista!?", vaikken ole ikipäivinä nähnyt niitä ihmisiä. Niin että sinäkin "Ritva-Marjatta", ihan vaan tiedoksi, että kaikki kohdunlaskeumasi ja muut tiedetään täällä Örpinkoskella, vaikkei me varsinaisesti tunnetakaan. 

Vierailija kirjoitti:

Introvertille tuollainen kaveri on oikein mukavaa juttuseuraa, koska en haluakaan kertoa omasta elämästäni juuri mitään. 

Introverttinä rasitun ja uuvun puhetulvasta. 

Vierailija kirjoitti:

Mulla on ystävä, joka puhuu ihan taukoamatta. Jos soitan (=erehdyn soittamaan) hänelle, hän ei edes kysy, oliko mulla joku asiakin, miksi soitin, vaan aloittaa monologinsa välittömästi. Hän haluaa puhua aina itsestään, tuttavistaan ja naapureistaan. Kertoo tuttaviensa asiat minulle "eiks oo kuule varsinaista!?", vaikken ole ikipäivinä nähnyt niitä ihmisiä. Niin että sinäkin "Ritva-Marjatta", ihan vaan tiedoksi, että kaikki kohdunlaskeumasi ja muut tiedetään täällä Örpinkoskella, vaikkei me varsinaisesti tunnetakaan. 

Noilla ihmisllä on joku häiriö päässä. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tuollaiset ihmiset ovat oikeasti todella uuvuttavaa seuraa.

Minulla on myös tuollainen ystävä ja hänen näkemiseen varaudun henkisesti päiviä etukäteen. Jos hänellä ei ole mitään kerrottavaa omasta elämästään, niin hän kyllä hyvin avoimesti ja yksityiskohtaisesti kertoo ystäviensä ja sukulaistensa asioista. En ole ikinä edes tavannut hänen tarinoidensa päähenkilöitä, mutta tuntuu kuin tuntisin heidät vuosien ajalta. Tiedän kaikkien ihmissuhdekuviot, traumat, sairastumiset, työpaikat yms. Ja en voi kuin olettaa, että minunkin asioistani tietää laaja piiri. Itseasiassa kerran kun ystäväni esitteli minut uudelle tapailukumppanilleen, niin hän sanoi useaan otteeseen keskustellessamme, että "joo, X kertoikin tästä jo", kun mainitsin jotakin itsestäni tai omasta elämästäni. Vaikka minulla ei varsinaisia salaisuuksia olekaan, niin on epämukavaa ajatella, että joku on pitänyt minusta tu

Lisäksi juttu on voinut muuttua paljonkin siitä mitä itse sanoit tai muut henkilöt sanoivat. Kaikilla juhlissa olijoilla voi olla vääristynyt käsitys muista juhlissaolijoista. Tästä kiitos kuuluu juoruajalle.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sisareni ja hänen aikuiset lapsensa ovat samanlaisia, puhetta vaikka aidanseipäästä tuntikausia, tuntikausia. Ei mitään vaikutusta, jos yritän sanoa jotain väliin. Ajattelen, että kyse on tavasta ja tietysti asennoitumisesta kuulijaan eli tässä tapauksessa minuun. Ainoa tapa suojautua on loitontua. Kilpaa en sentään ala huutamaan. Kirjoitan mieluummin Vauva-palstalle.

Negatiivissävyiset monen tunnin puhelut vaikutta vat samoin kuin olisin saanut pesäpallomailasta oikein kunnolla.

On tutkimuksia siitä, kuka eri tilanteissa puhuu eniten ja minkä takia. Kyse on vallankäytöstä. Kenellä on puheoikeus, sillä on valta sillä hetkellä. Puhuminen myös näyttää sen vallan, äänessä olemisesta myös taistellaan. Kyse ei useinkaan ole mistään puheen sisällöstä, vaan puhtaasti kuulijan pitämisestä alisteisena.