Lue keskustelun säännöt.
Tää elämänvaihe n.30 vuotiaana, kihloja, häitä ja lapsia.. no, itsellä taas yksi zalando paketti tulossa
18.06.2024 |
Okei, ei ole nyt pakettia tulossa mutta se kuvastaa elämääni. Ehkä vertaistukea kaipailisin. Jotenkin tuntuu että olen pudonnut kelkasta ja tosi ulkopuolinen kaikesta. Olen siis jokusen vuoden ollut etäsuhteessa etten sentään ihan yksin mutta ei tästä taida mitään tulla. Tuntuu jotenkin tosi vaikealta se jos suhde päättyy tässä vaiheessa kun "kaikki muut" on onnensa kukkuloilla uusissa elämäntilanteissa. En minä 10 vuotta sitten ajatellut että elämä näin menee, olin kait kuvitellut että elämäni on joiltakin osin valmis kolmekymppisenä. Onnittelen muita uutisistaan ja olen toki iloinen heidän puolestaan mutta silti omassa mielessä pyörii se olenko minä nyt epäonnistunut. Tuntuu että muutkin odottaa että pääsen samaan elämäntilanteeseen kuin he.. aina kyselyjä siitä että "no, oletteko yhteenmuuttoa miettineen, oletteko lapsista puhuneet".. ei ole helppoa kertoa totuutta, vastaan aina jotain ympäripyöreää.
Sitten vielä se toinen puoli, että toisaalta en ole myöskään jatkuvasti onneton vaan nautin monista asioista joita elämässäni on (vapaus suurimpana), jopa mietin että sopiiko minulle tuo kihlat, lapset, avioliitto elämä, että haluanko sitä edes? Tuntuu että muut ovat päättäneet puolestani että siihen minäkin suuntaan ja odotellaan milloin kerron siihen liittyviä uutisia ja se masentaa sekä surettaa välillä.
Jaksaisin kirjoittaa tästä aiheesta pohdintaa vaikka kuinka. Varsinkin kun ei ole ketään jonka kanssa puhua tästä kasvotusten. En voi toisen kihlautumisuutiseen kertoa että minä en ole koskaan haaveillut häistä tai naimisiinmenosta ja että lapsetkin monesti tuntuu ajatuksena taakalta.
Kommentit (102)
mä olen mu s l imi nainen (ex NL alueelta), joten seurustelu ym. jutut menee meillä erilailla, mutta periaatteessa oon samas tilanteessa. Ei ole löytynyt miestä enkä ole enää vuosiin yrittänytkään. Ikää on n 35. Elämä on työtä ja siinä etenemistä, matkoja, kultuuritapahtumia, ruuanlaittoa omani ja kaverieni huviksi. Mutta kyllä sitä oikeasti kaipaisi miestä. Ja asun edelleen vuokralla. Kun oon päättänyt vasta perinnöistä ostaa oman kodin. Mutta olis se kiva, jos olisi mies, jonka kanssa harrastaa mistä tykkäämme, esim. rakastan lintujen bongausta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Itse taas kriiseilen kun ei ole sitä kumppaniakaan vielä ja kohta olen jo 30. Suhdehistoria on muutenkin lyhyt ja täynnä epäonnistumisia enkä osaa enää luottaa siihen että onni joskus kääntyisi. Jos jotain hyvää, en haaveile perheestä eli sen puoleen ei ole mitään kiirettä löytää ketään. Naurahdin muuten otsikolle, tällä hetkellä eniten iloa minulle tuo superhyvä löytö Vintedistä ja odotan innolla pakettia saapuvaksi. Säälittävää, tiedän.
Minulla ei ole mitään suhteita ollut. Näin alan pohtia, että olenko sitten sinkku koko elämäni. Minäkään en onneksi haaveile perheestä. Näin tämä lievittää asiaa. Tuttua on myös tuo, että minäkin yritän aina jotenkin piristää elämääni. Joskus ostelin liikaa tavaraa kuten juhlavaatteita. Mihin minä niitä käyttäisin, kun ei ole ystäviä ja etäinen suku. Eräskin aiemmin läheisempi serkku piti häät eikä edes kertonut mitään. Jälkeenpäin sattumalta kuulin. Näin jää nuo puvut käyttämättä ja kirppispaikkaa saa varata taas. Nyt olen herännyt tuohon ja en enää ostele oikein mitään. Yritän keksiä jotain uutta ja taas kuluttaa siihen aikaani. Ehkäpä lievittääkseni yksinäisyyttä tms.
Minä olen 52v ja en elä ilmeisesti normaali elämää.Minulla ei ole lapsia ei omistusasuntoa ( tällähetkellä kyllä löytyy miesystävä).Ja ihan olen tyytyväinen.Jokainen elää omaa elämäänsä ei pidä verrata itseään muihin.
Vierailija kirjoitti:
Itse olen tullut siihen tulokseen nyt vanhana että kaikki on hyvin näin. En haluaisi että minulla olisi tämmöiseen maailmaan lapsia ja lastenlapsia, en halua jättää tänne DNA:ni. Kun tämän olen tajunnut niin kaikki on nyt hyvin. Eikä ole ketään jälkeläistä josta kantaa mitään huolta.
Olipa antoisa kommentti, kiitos. Mä alan kallistua samaan kantaan. Mulla on asperger, ja on sen takia ihan hyvä kai, ettei lapsia tullut saatua. Joko miehet eivät halunneet suhdetta tai mä lopetin suhteen koska mies vain pelas pleikkaa ja mun piti tehdä hänelle CV ja kustantaa hänen elämänsä. Siihen jos olisin luonut autistisen lapsen, niin ei olis ollu ruusuilla tanssimista. Nyt ainakin kylmekymppisenä naisena mulla on hyvä terveys, tapahtumia ja matkoja, asun ulkomailla rakkaassa kaupungissa, ja kun ilkeät, minua väkivallalla kohdelleet buumerivanhempani kuolee, niin siinä on varat loppuelämän elämiseen.
Täällä toinen kolmekymppinen nainen, joka ei oikein tiedä mitä haluaa eikä todellakaan ole elänyt sellaista perinteistä "normielämää" vakavine seurustelusuhteineen ja urahaaveineen. Lapsia tai avioliittoa en tosin ole ikinä halunnut, joten sellaiset eivät itseä stressaa, enkä edes tunne montaa ikäistäni jotka olisivat elämässään jossain ns. vakiintumisvaiheessa. Olen ihan tyytyväinen ollut tähän asti kevyiden tapailusuhteiden, vuokra-asumisen ja randomien töiden ja opiskelujen kanssa, mikään näistä ei vaadi liikaa sitoutumista tai johda johonkin tilanteeseen, jota en haluaisi (esim. asunnon omistaminen tuntuisi hirveältä taakalta).
Yksi ongelmani juuri nyt on se, etten oikeasti tiedä haluanko koskaan vakavaa parisuhdetta, tai olisiko minulla siihen edes mitään kykyjä tai edellytyksiä. Tämä on aiheuttanut pientä alemmuudentunnetta kun muut ihmiset tuntuvat sellaiseen melko helpostikin pystyvän. Mitä jos kuitenkin tapaisin ihanan ihmisen ja haluaisin kokeilla vakavampaa suhdetta, mutta en vaan osaisi mitään ja stressaisin liikaa? Tuntuu nololta tässä iässä olla niin kokematon tässä asiassa. Mitä jos menetän kaikki mahdollisuudet kunnolliseen romanttiseen parisuhteeseen, kun sitoutuminen ja vakava seurustelu pelottaa? Enkö ikinä koe sellaista rakastavaa, turvallista kumppanuutta, jota niin monet muut saavat kokea elämänsä aikana? Tällaisia olen viime aikoina miettinyt.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Elämä ei ole mikään suoritus eikä se koskaan tule valmiiksi. Elämä on myös arvaamatonta, se jolla juuri nyt on kaikki voi ensi viikolla kaiken myös menettää. Moni pariutuu ja perheellistyy nykyään reilusti yli kolmekymppisenä, silloin taas moni ikätoveri on keskellä ero- ja huoltajuuskiistoja.
Niillä kolmekymppisinä elämänsä "valmiiksi" saaneilla voi 5-10v kuluttua olla kaikki palikat levällään ja uuden elämän rakentaminen edessä. Tulee eroja, uusperhesäätöjä, muuttoja, työttömyyttä. Se on enemmän sääntö kuin poikkeus. Valmista elämää ei ole olemassakaan ja jokaisen polku on yksilöllinen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
ei minusta ollut kymmenen vuotta sitten jatkamaan eteenpäin. Hyvä, kun edes jotenkin jatkoin elämääni. Riitti voimat siihen. Eihän tästä viestistäni nyt mitään apua sinulle ole. Ehkäpä tuli vaan omakin elämäni mieleen.
Sama. Mul oli kaksikymppisenä halua ja ns. tulta yltää hienoihin saavutuksiin uralla ja harrastuksissa. Eipä ole enää, kun on viettänyt koko elämän väkivaltavanhempien kaa painiessa, sukulaisten ollessa etäisiä, enimmäkseen ilman kavereita ja 10 v ilman miestä.
Jotenkin se on vienyt musta mehut. Suurin unelmani olisi, että mulla olis rakastava mies ja kaveriporukka. Kumpaakaan en ole saanut, aina sain miehiltä pakit, ja kaverit kaikkoavat. Miten motivoidun siis yltämään suursuorituksiin työelämässä? Ei motivoi. Vain se, mitä eniten arvostan (elämän sosiaalinen puoli), motivoisi. Ei joku, että saanko muutaman 100 lisää palkkaa tai onko hienompi titteli.
Pidän surullisena sitä, että feminismi muotoutui aikoinaan sellaiseksi, että nuoria naisia alettiin painostamaan vain ajatteleen uraa. Esim mun äiti on superfeministi, vihaa naisellisuutta ja aina koulutti mua siihen, että PERHE EI OLE TÄRKEÄ. ÄLÄ PERUSTA PERHETTÄ. "Minä kadun että menin naimisiin kun joudun asuun täällä missä isäsi" "voisin olla jossakin yksin matkaamassa ja tekemässä uraa mutta kun hankin sut niin ei mennyt niin".
Ja myös surullista on, millainen kulttuuri suvun suhteen Suomessa on monilla. Mun sukulaiset esim. serkut on menestyvää porukkaa, mutta kukaan ei halua olla sukulaisten kanssa tekemisissä. Joskus vaan jotkut kankeat pönötysjuhlat kuten valmistujaiset ja rippijuhlat ja siinä se. Ja niissäkin on ahdistava tunnelma, et mitä uskaltaa sanoa, ja uskaltaako ottaa yhden vai 2 keksiä ettei joku luule että olen ahmija. Mä oon asunut muutamassa muussa maassa, aika lähellä Suomea ja ei niissä ole tällaista. Todellakaan. Ihan normaalisti ollaan suvun kaa yhteydessä ja ollaan luonnollisesti suvun juhlissa. Mikä hemmetti on tehnyt Suomen sukukulttuurista niin tunnevammaisen?
Rohkeasti vaan eteenpäin! Vaikutat jahkailijalta, joka miettii liikaa. Elämä ei koskaan mene minkään käsikirjoituksen mukaan eikä täydellistä reittiä ole, mitä pitkin elämää pitää kulkea. Liikaa eri vaihtoehtoja pohtimalla ja jahkailemalla putoaa kyllä kokonaan kelkasta. Aina tulee ajatelleeksi, olisiko joku muu vaihtoehto ollut parempi. Lapsia, ei lapsia, tämä mies vaiko tuo. Itse olin 30-vuotiaana ollut jo vuosikymmenen naimisissa ja mulla oli kolme lasta. Olisin tietenkin voinut varoa, miettiä ja toimia toisin, mutta näin se meni ja olen kiitollinen siitä mitä mulla on. Onneksi en pelännyt.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Elämänkokemuksella sanoisin että lopeta heti se etäsuhde ja etsi toinen vakava suhde pian koska olet siinä iässä että pitäisi tehdä pitkän ajan suhde ja perhe. Vuodet vierii nopeasti ja kohta on liian myöhäistä. Sitten huomaavasi olevasi oikeasti yksin ja muut saa jo lapsenlapsia.Älä tuhlaa aikaasi etäsuhteeseen.
Olen 36v lapseton ikisinkku ja minulla on gigantista tulossa paketti. Kaverit kadonneet perheellistymisen myötä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Täh? Miten tuo on edes mahdollista? Onko ap joku ikinuori?
Valmistuin 25-vuotiaana maisteriksi, vakityön sain jo ennen valmistumista. Naimisiin 26v. 27v eka lapsi, toka 28v.
Nyt 31v töissä kokoaikaisesti + väikkäri puolen vuoden sisällä valmis.
Miehen kanssa asutaan ok -talossa hyvällä alueella.
Tämä on ollut rentoa ja helppoa elämää, joten miten ap voi olla saanut aikaan niin vähän?
Vierailija kirjoitti:
Täh? Miten tuo on edes mahdollista? Onko ap joku ikinuori?
Valmistuin 25-vuotiaana maisteriksi, vakityön sain jo ennen valmistumista. Naimisiin 26v. 27v eka lapsi, toka 28v.
Nyt 31v töissä kokoaikaisesti + väikkäri puolen vuoden sisällä valmis.
Miehen kanssa asutaan ok -talossa hyvällä alueella.
Tämä on ollut rentoa ja helppoa elämää, joten miten ap voi olla saanut aikaan niin vähän?
Joko olet trolli tai sitten harvinaisen typerä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Täh? Miten tuo on edes mahdollista? Onko ap joku ikinuori?
Valmistuin 25-vuotiaana maisteriksi, vakityön sain jo ennen valmistumista. Naimisiin 26v. 27v eka lapsi, toka 28v.
Nyt 31v töissä kokoaikaisesti + väikkäri puolen vuoden sisällä valmis.
Miehen kanssa asutaan ok -talossa hyvällä alueella.
Tämä on ollut rentoa ja helppoa elämää, joten miten ap voi olla saanut aikaan niin vähän?
Joko olet trolli tai sitten harvinaisen typerä.
No kyl se sitten oppii jos lapsi vaikka hukkuu uimapaljuun ja meneekin työkyky viideksi vuodeksi.
Vierailija kirjoitti:
Tutulta kuulostaa. Mikä olen samanikäinen. En tosin ole koskaan edes seurustellut. Tämäkin asia on välillä mielessäni. Toisaalta en edes halua lapsia. Näin mietin onko minun edes oikeus toivoa parisuhdetta. Olen hyvin yksinäinen ihminen ilman läheisiä. Ystäviä ei ole ollut kunnolla lapsuuden jälkeen. Kiusattiin myös. Näin yleensäkin ihmisiin tutustuminen on vaikeaa. Jos en omaa edes ystäviä niin miten päätyisin parisuhteeseen. En edes koe olevani vieläkään valmis sellaiseen. Olenko ikinä. Onni on tuo etten edes lapsia halua. Joskus pieni tunne tulee, että olisihan se mukavaa, että lapsia olisi, mutta realistinen puoli minussa ymmärtää sen, että omakaan elämäni ei ole esim taloudelliselta puolelta kunnossa tms niin helposti unohdan nämä ajatukset.
Minulla on elämä ihan kesken. Asun täällä missä asun ilman läheisiä ja en tunne ketään. Töissä olen ollut hyvin vähän. Joskus oli tarkoitus opiskella niin paljon. Jäin jonnekin mat
Jotkut löytävät tiensä myöhemmin kuin muut.
Vierailija kirjoitti:
Täh? Miten tuo on edes mahdollista? Onko ap joku ikinuori?
Valmistuin 25-vuotiaana maisteriksi, vakityön sain jo ennen valmistumista. Naimisiin 26v. 27v eka lapsi, toka 28v.
Nyt 31v töissä kokoaikaisesti + väikkäri puolen vuoden sisällä valmis.
Miehen kanssa asutaan ok -talossa hyvällä alueella.
Tämä on ollut rentoa ja helppoa elämää, joten miten ap voi olla saanut aikaan niin vähän?
Suosittelen vähän nöyryyttä sinulle. Elämä voi milloin tahansa yllättää ja romahduttaa kaiken.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
ei minusta ollut kymmenen vuotta sitten jatkamaan eteenpäin. Hyvä, kun edes jotenkin jatkoin elämääni. Riitti voimat siihen. Eihän tästä viestistäni nyt mitään apua sinulle ole. Ehkäpä tuli vaan omakin elämäni mieleen.
Sama. Mul oli kaksikymppisenä halua ja ns. tulta yltää hienoihin saavutuksiin uralla ja harrastuksissa. Eipä ole enää, kun on viettänyt koko elämän väkivaltavanhempien kaa painiessa, sukulaisten ollessa etäisiä, enimmäkseen ilman kavereita ja 10 v ilman miestä.
Jotenkin se on vienyt musta mehut. Suurin unelmani olisi, että mulla olis rakastava mies ja kaveriporukka. Kumpaakaan en ole saanut, aina sain miehiltä pakit, ja kaverit kaikkoavat. Miten motivoidun siis yltämään suursuorituksiin työelämässä? Ei motivoi. Vain se, mitä eniten arvostan (elämän sosiaalinen puoli), motivoisi. Ei joku, että saanko muutaman 100 lisää palkkaa t
Sinun sukusi tapa olla, ei tarkoita, että kaikki suvut Suomessa ovat tuollaisia.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
ei minusta ollut kymmenen vuotta sitten jatkamaan eteenpäin. Hyvä, kun edes jotenkin jatkoin elämääni. Riitti voimat siihen. Eihän tästä viestistäni nyt mitään apua sinulle ole. Ehkäpä tuli vaan omakin elämäni mieleen.
Sama. Mul oli kaksikymppisenä halua ja ns. tulta yltää hienoihin saavutuksiin uralla ja harrastuksissa. Eipä ole enää, kun on viettänyt koko elämän väkivaltavanhempien kaa painiessa, sukulaisten ollessa etäisiä, enimmäkseen ilman kavereita ja 10 v ilman miestä.
Jotenkin se on vienyt musta mehut. Suurin unelmani olisi, että mulla olis rakastava mies ja kaveriporukka. Kumpaakaan en ole saanut, aina sain miehiltä pakit, ja kaverit kaikkoavat. Miten motivoidun siis yltämään suursuorituksiin työelämässä? Ei motivoi. Vain se, mitä eniten arvostan (elämän sosiaalinen puoli), motivoisi. Ei joku, että saanko muutaman 100 lisää palkkaa t
Tää on kuin omalta näppäimistöltäni. Ei paljoa kiinnostele käyttää elämää vaan veroasteen kasvattamiseen. Teen minimin.
Elämän parasta aikaa, jaksaa ja on vielä kaunis. Rahaakin on enemmän kuin nuorena.
Mitä pitää olla, että on valmis elämä ja kuka/ ketkä nämä kriteerit ovat luoneet?