Tää elämänvaihe n.30 vuotiaana, kihloja, häitä ja lapsia.. no, itsellä taas yksi zalando paketti tulossa

Okei, ei ole nyt pakettia tulossa mutta se kuvastaa elämääni. Ehkä vertaistukea kaipailisin. Jotenkin tuntuu että olen pudonnut kelkasta ja tosi ulkopuolinen kaikesta. Olen siis jokusen vuoden ollut etäsuhteessa etten sentään ihan yksin mutta ei tästä taida mitään tulla. Tuntuu jotenkin tosi vaikealta se jos suhde päättyy tässä vaiheessa kun "kaikki muut" on onnensa kukkuloilla uusissa elämäntilanteissa. En minä 10 vuotta sitten ajatellut että elämä näin menee, olin kait kuvitellut että elämäni on joiltakin osin valmis kolmekymppisenä. Onnittelen muita uutisistaan ja olen toki iloinen heidän puolestaan mutta silti omassa mielessä pyörii se olenko minä nyt epäonnistunut. Tuntuu että muutkin odottaa että pääsen samaan elämäntilanteeseen kuin he.. aina kyselyjä siitä että "no, oletteko yhteenmuuttoa miettineen, oletteko lapsista puhuneet".. ei ole helppoa kertoa totuutta, vastaan aina jotain ympäripyöreää. 

Sitten vielä se toinen puoli, että toisaalta en ole myöskään jatkuvasti onneton vaan nautin monista asioista joita elämässäni on (vapaus suurimpana), jopa mietin että sopiiko minulle tuo kihlat, lapset, avioliitto elämä, että haluanko sitä edes? Tuntuu että muut ovat päättäneet puolestani että siihen minäkin suuntaan ja odotellaan milloin kerron siihen liittyviä uutisia ja se masentaa sekä surettaa välillä. 

Jaksaisin kirjoittaa tästä aiheesta pohdintaa vaikka kuinka. Varsinkin kun ei ole ketään jonka kanssa puhua tästä kasvotusten. En voi toisen kihlautumisuutiseen kertoa että minä en ole koskaan haaveillut häistä tai naimisiinmenosta ja että lapsetkin monesti tuntuu ajatuksena taakalta.