Onko kokemusta siitä kun muilla ystävillä ei ole yhtä rankkoja elämänkokemuksia kuin itsellä?

Mihin vanhemmat kuoli?

Vierailija kirjoitti:

Mihin vanhemmat kuoli?

Olisivatko kuolleet häpeää?

Uhu uhu, mulla on rankka lapsuus, uhuhuu.

Vierailija kirjoitti:

Hauskoja nämä luokittelut. Itse en menettänyt toimintakykyäni alkoholistiperheessä, mutta muutaman kuukauden työpaikkakiusaaminen teki sen, etten pystynyt nousemaan sängystä.

Jep. Oikein oli "kevyt" kokemus olla työpaikkakiusattuna. Melkein lähti henki, mutta mitäpä näistä.

Hullujen alkoholistivanhempien lapsena (ja nykyisin menestyneenä ja onnellisena aikuisena) ihan samaa mieltä, se menneisyys kannattaa jättää taakseen, keskittyä tähän päivään. Tehdä juttuja NYT, ei kilpailla kenellä oli kurjinta, eikä kadehtia muita. Jokainen tuntee myös ihmisiä, jotka hyvistä lähtökohdista huolimatta ryssi elämänsä, ja myös niitä jotka tosi huonoista huolimatta rakensi itselleen hyvän elämän. Kannattaa menneisyyden antaa olla mennyttä, ei sotkea sitä tähän päivään.

Menneisyys vaikuttaa meihin kaikkiin, halusimme tai emme.

Vierailija kirjoitti:

 

Hullujen alkoholistivanhempien lapsena (ja nykyisin menestyneenä ja onnellisena aikuisena) ihan samaa mieltä, se menneisyys kannattaa jättää taakseen, keskittyä tähän päivään. Tehdä juttuja NYT, ei kilpailla kenellä oli kurjinta, eikä kadehtia muita. Jokainen tuntee myös ihmisiä, jotka hyvistä lähtökohdista huolimatta ryssi elämänsä, j

Ihanan alentuva olet. Kuvittelet että muut on jotain typeryksiä, ketkä tahallaan "traumoissaan" lilluu ja mätänee huvin vuoksi.

Minä en tunne ketään hyvistä lähtökohdista tullutta elämänsä ryssinyttä, joten JOKAINEN ei tunne.

Ei ilmeisesti tiedä, että mitä tarkoittaa traumatisoituminen.

 

Minulla ei ole kuvia itsestäni vauvana tai taaperona. Minut on adoptoitu. 

Minulla ei ole kokemusta siitä, miten ollaan yhdessä suvun kanssa, ja jokainen kuuluu siihen automaattisesti ilman kommentteja mistään "omasta biologisesta suvusta, mihin kuulut oikeasti".

1/2

Minulla ei ole muistoja lapsuuden jouluista, joissa asiat olisi tavallisen hyvin. Muistan riidat ja oluen ällöttävän hajun. Viimeisen kerran sain syntymäpäiväkakun 11-vuotiaana. Sen jälkeen se oli leivottava itse jos sellaisen halusi. En tiedä, miltä tuntuu tulla tuetuksi koulun käynnissä. En tiedä millaista on, kun oma vanhempi kannustaa ja kertoo olevansa ylpeä.

Minulla ei ole rippikuvaa itsestäni, koska kenellekään ei tullut mieleen sellainen. Valmistujaisia en ole viettänyt, kun en yksin niitä edes ymmärtänyt itselleni järjestää. En mennyt autokouluun kuten suurin osa muista, koska sellaisen ei nähty olevan minulle tarpeellista. "Mitä sä ajokortilla teet?" oli ainoa kommentti aiheeseen. 

En tiedä, millaista on olla sisukas ja sisuuntua ja "näyttää muille". Elin koko lapsuuden ja nuoruuden mustassa aukossa, jossa hyvät asiat tapahtui muille jostain sellaisesta syystä, että he vain olivat parempia kuin minä. Mitään tulevaisuutta ei koskaan ollut. Oli vain se hetki jossa elin, ja ehkä seuraava päivä. Oli vain pelko, joka ulottui kaikkialle. Minun oli vaikeaa poistua kotoa lähikauppaan, ja tein lähtöä joskus muutaman tunnin. Mutta ei sitä kukaan nähnyt eikä tiennyt. Olin suoraan sanottuna heittelle jätetty jo yläkouluiässä. 

Kun yritän nyt aikuisena kertoa, millaista minulla adoptioperheessäni oli, kukaan ei halua kuunnella. Eihän sellaista tapahdu, on niin tiukat kriteerit adoptiovanhemmaksi, että minun täytyy valehdella. Vähintään vika on minussa itsessäni. Että olen niin hankala, että vanhemmistani tuli alkoholisteja. 

 

Miten sinä saat ap:sta ylimielisen tulkinnan?  Et ole kovinkaan lahjakas psykologisesti.  Jos oletamme ap:n ja ystävien olevan saman ikäisiä, tietenkin heillä on vuosissa mitattuna yhtä paljon kokemusta elämästä. Ap kirjoittaa, että hänellä on rankkoja elämänkokemuksia, joita hänen ystävillään ei ainakaan vanhempien menetyksen muodossa todistettavasti ole. Etkö ole koskaan kuullut puhekielessä  "enemmän elämänkokemusta"  se tarko

Millä tavalla niitä ap:n tunteita erityisesti pitäisi ymmärtää liittyen esimerkiksi vanhempiin? Ap itse kertoi että hänelle on vaikeaa kuunnella esimerkiksi ystävien omiin vanhempiinsa liittyviä ongelmia. Miksi? Eihän niillä ongelmilla ole mitään tekemistä ap:n tilanteen kanssa. Vähän kuulostaa siltä että ap vertaa omia vastoinkäymisiään muiden vastoinkäymisiin, aika ikävällä tavalla.

Kaikki ei niiden kaverien perheissäkään välttämättä ole sitä miltä näyttää. Esimerkiksi itse en ekaluokkalaisena kertonut isäni kuolemasta kuin vain parille parhaalle kaverille. Muut luuli isäpuolta isäkseni vielä aikuisenakin.

Missä ap noin kertoi? Aloituksesta sain sen kuvan, että ap kokee ulkopuolisuuden tunnetta, kun ystävillä on vanhemmat ja ehkä sisaruksia ja/tai puoliso joille he voivat kertoa ongelmistaan ja ap:lla ei ole?

 

 

Numero meni väärään kohtaan, mutta tässä 2/2:

En minä tietenkään taustastani juuri koskaan puhu. Kun muilla on ollut paikat missä viettää juhannukset, joulut ja uudet vuodet, minä olen ollut joko yksin tai muiden nurkissa vieraana. 

Kun itse tulin vanhemmaksi, tulin käytännössä äidiksi ilman äitiä. Adoptioäitini ei kestänyt raskaaksituloani, vaan ilmoitti ettei äpärääni hoida ja katosi kuvioista lopullisesti. Ei ole ollut ketään, keneltä kysyä millainen itse olin vauvana ja lapsena. Ei ole ketään kertomassa minun tarinaani, enkä itsekään sitä tietysti muista. Tulin vain jostakin tänne planetaalle, vieraaksi kahden maailman väliin kuten joku ensimmäisellä sivulla niin hienosti kuvasi.

Olen niin yksinäinen ollut aina, että on ihmeellistä miten muilla on kuitenkin aina se joku jolle soittaa ja jolle puhua. Minä en ole kenenkään lapsi, en kenenkään siskontyttö tai veljentyttö tai lapsenlapsi. En ole päässyt kenenkään siipien suojaan, vaan aikuiset ovat aina katsoneet ohi: sukulaiset, aikuiset koulussa, koulukavereiden vanhemmat.

Nyt minä katson muiden ohi ja vältän lähempää tutustumista, sillä siitä ei tule yhtään mitään. Ei ole sellaista kaveriporukkaa ollut koskaan, jonka kanssa nähdä säännöllisesti. Tipun sellaisista pois, vaikka en koskaan valittaisi mistään. Tipun aina pois, sillä en koskaan ole tarpeeksi ja joskus olen jotain liikaa. 

Näytän liian normaalilta ja liian hyvin toimeentulevalta ollakseni työelämän ulkopuolella (mutta minä olen, traumataustainen mt-henkilö). Käyttäydyn liian normaalisti ja olen liian lääkkeetön kuuluakseni jonnekin psykiatrisen päiväsairaalan helmenpunomiskurssille. Mutta sitten olen kuitenkin liian outo ollakseni kuten muut työssäkäyvät, normaalit ikäiseni aikuiset joilla alkaa olla ongelmana vanhempien perintömökin maalaus ja se, kun ei ehdi viettämään omaa aikaa kuten haluasi. 

En tässä siis väheksy muiden ongelmia vaan korostan, etten tule koskaan kokemaan itse samaa. Ei ole mökkiä, ei ole lapsuudenkotia, ei ole ikääntyviä vanhempia, ei ole mitään. 

Joskus vitsailen olevani oman sukuni matriarkka, se ensimmäisen josta tämä sukulinja lähtee. Mutta yksinäistä on "huipullakin". Kaikkeni teen, etten siirtäisi tätä lapsiini ja ettei puolisoni joutuisi terapeutin asemaan. Terapiaan en muuten pääse, koska olen eläkkeellä. Siksi en väheksy self helppejä. Ne on parempi kuin ei mitään, ja paljon parempi kuin itsensä turruttaminen päihteillä (siihen moni traumataustainen ajautuu, vaikka hekin ansaitsisivat niin erilaisen polun ja paljon apua ja tukea jo lapsina. Mutta ei meistä oikeasti kukaan huolehdi. Jos ei ole niitä luottoaikuisia, ihminen on yksin). 

Vierailija kirjoitti:

Ihan kuin ap sinua harmittaisi se että muilta ei ole kuolleet vanhemmat tai että muilla on sisaruksia. Yritä kasvaa aikuiseksi.

Harmittaisikohan ap:ta kuitenkin se, ettei hänellä ole vanhempia/perhettä? Kyllä on kylmää, jos sekään ei saa harmittaa.

Tajusin jo varhain, että en voi puhua monista omista asioistani samanikäisten kanssa. Kaikki ystävyyssuhteet eivät kestäneet sitä, koska se teki suhteesta osittain hyvin yksipuolisen. Kun muillekin on alkanut tulla samoja kokemuksia, ovat ystävyyssuhteet syventyneet, koska olen vihdoin kokenut voivani puhua asioista. 

Minulla oli onneksi oman ikäisten kavereiden lisäksi pari minut koko ikäni tuntenutta vanhempaa ihmistä, joiden kanssa pystyin puhumaan niistä asioista, jotka eivät olleet sopivia samanikäisten seurassa. 

 Miten sinä saat ap:sta ylimielisen tulkinnan?  Et ole kovinkaan lahjakas psykologisesti.  Jos oletamme ap:n ja ystävien olevan saman ikäisiä, tietenkin heillä on vuosissa mitattuna yhtä paljon kokemusta elämästä. Ap kirjoittaa, että hänellä on rankkoja elämänkokemuksia, joita hänen ystävillään ei ainakaan vanhempien menetyksen muodossa todistettavasti ole. Etkö ole koskaan kuullut puhekielessä  "enemmän elämänkokemusta"  se tarko

Miksi puhut kuin olisi jotenkin negatiivinen asia että jotkut on aikuisenakin hyvissä väleissä vanhempiensa kanssa ja saavat tukea vanhemmiltaan sekä jakavat näiden kanssa asioita?

Eihän puhu noin. Mistä oikein niin päättelit?

 

"muilla ystävillä ei ole yhtä rankkoja elämänkokemuksia kuin itsellä?"

"Itse tunnen oloni ulkopuoliseksi kun kaverit ja ystävät vatvoo ongelmiaan vanhempiensa ja sisarustensa sekä puolisoidensa kanssa."

Tässähän ap puhuu koko ajan vähättelevään sävyyn ystäviensä kokemuksista ja yrittää nostaa omat ongelmansa muiden ongelmia suuremmiksi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ihan kuin ap sinua harmittaisi se että muilta ei ole kuolleet vanhemmat tai että muilla on sisaruksia. Yritä 

Harmittaisikohan ap:ta kuitenkin se, ettei hänellä ole vanhempia/perhettä? Kyllä on kylmää, jos sekään ei saa harmittaa.

Kohta ei varmaan ole ystäviäkään jos ap jatkaa tuolla asenteella ystäviensä suhtautumista.

Olen ollut "ap:n kaveri". Yhden kaverini vanhemmat kuoli onnettomuudessa tämän ollessa koululainen ja kaveri muutti isovanhemmilleen. Vanhempien kuolemasta huolimatta hänellä on ollut hyvä ja turvattu elämä, paljon muita läheisiä tukena.

Itse taas vietin lapsuuteni kulissiperheessä missä kaikki oli ulospäin hyvin. Käytännössä äiti oli yksinhuoltaja ja kotona oli ahdistava ja pelottava ilmapiiri toisen aikuisen takia. Kuulin, näin ja koin asioita mitä lapsen ei pitäisi. Kaikista tuskallisinta oli toisten ihmisten kommentit siitä miten minun pitäisi olla kiitollinen siitä että minulla on molemmat vanhemmat ja hyvä koti. Että oli niin onnekas, eikä minulla ollut mitään vastoinkäymisiä. Heidän näkökulmastaan. Näin sanoivat esimerkiksi opettajat ja tämä vanhempansa menettänyt kaveri. Olisi ollut paljon helpompaa sanoa että se toinen vanhempi on kuollut, kuin kertoa että ihan silkkaa itsekkyyttään ylläpitää perhehelvettiä. Mutta ei, minä olin onnekas, koska minulla oli molemmat vanhemmat, vaikka todellisuudessa ei ollutkaan.

Ei sulla mitään kokemusta ole sen enempää kuin keskivertoihmisillä.

On kokemusta, elämä ollut vuosikymmeniä yhtä traumaa ja kaaosta, silti pusken eteenpäin. Jos kavereille avautuu lyhyestikin, muutama ymmärtää mutta valtaosa ei halua kuulla mitään negatiivista, pitäisi olla aina iloinen heidän seurassaan - paitsi hänellä menee huonosti, silloin pitäisi kuunnella ja tukea.

Järkyttävintä että osa kokee toisen kertomat huonot asiat kilpailuna. Tuolla menee huonommin kuin itsellä, se varmaan haluaa huomiota. Pahimmalle vihamiehellekään ei toivoisi asioita joita itse kohdannut. Empaattisuus on monelta kadonnut kokonaan.

Aloitapa ap sillä että korjaa omaa asennettasi.

Ei apua ap olet nolo. Vanhempiesi kuolema ei tee sinusta mitään uhh ahh rankemman elämän elänyttä missään muualla kuin omassa päässäsi. Ei ole kaverien syytä että vanhempasi otti ja kuoli. Ilmeisesti et ole hnytkään mitään rankkoja kokemuksia kun luulet oman elämäsi olleen niin rankkaa ja vaikeaa.

Oma syy, oma vika