Lue keskustelun säännöt.
Lapset parikymppisenä vai nelikymppisenä. Onko vanhemmuudessa ja kasvatustavoissa eroa?
Olen lueskellut paljon uutisista aiheesta nykyvanhemmat ei vaadi enää lapsilta mitään, eivät osaa kasvattaa, roikkuvat vain puhelimella jne. Suuri osa noista uutisista on varmaan liioittelua, mutta voihan joku äiti ja isä tuollainen ollakin. Eniten kuitenkin kiinnostaisi eroaako vanhemmuuden tyyli ja kasvatustyyli niiden välillä, jotka nyt ovat saaneet lapset parikymppisenä tai nelikymppisenä. Nykyäänhän on varsin tavallista, että nelikymppinen nainen saa lapsen. Onko hän erilainen äiti kuin se joka saa kaksikymppisenä? Kasvattaako erilailla, vaatiiko lapselta erilaisia asioita, suhtautuuko rajoihin ja seuraamuksiin eri tavalla?
En hae nyt kokemuksia aiheesta vuosikymmenien takaa vaan nykyhetkestä. Enkä hae kokemuksia siitä miten jommat kummat on jaksavaisempia. Vaan kiinnostaa eräänlaiset kulttuurierot. Sukupolvierot. Toinen ryhmä näistä on itse lapsena saanut 80-luvun tyylisen kasvatuksen, toinen ryhmä 2000-luvun tyylisen kasvatuksen. Vaikuttaako se siihen miten nyt itse kasvattaa lapsensa? Jos vaikka nyt vertaa saman eskariryhmän lapsia. Onko niiden eskarilaisten kasvatus erilaista, joiden äiti on iältään 25 kuin niiden joiden äiti on iältään 45?
Kommentit (205)
Moro! Mulla on kaksi settiä lapsia. Vanhimman ja nuorimman ikäero on 18 vuotta. Nuorempana otin paineita, yritin kasvattaa, komensin jne. Nyt iäkkäämpänä olen ymmärtänyt, että lapsi kasvaa ihan itsestään, kun rinnalla on rauhallinen, myötätuntoinen aikuinen tasoittamassa lapsen tunnekuohuja ja elämässä tätä elämää yhdessä. Enää en tee pikkujutuista numeroa. Helpompaa ja paineettomampaa ollut yli 40-vuotiaana. Mun kohdalla on näin, muttei ikä automaattisesti ketään jalosta. Olen myös nähnyt erinomaisia n. 20-vuotiaita vanhempia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Oman työn kautta nähtynä, on nuoria vanhempia jotka ovat aivan ihania ja fiksuja. Sitten löytyy niitä jotka ovat henkisesti aivan keskeneräisiä ja olisi kova halu elää omaa elämää.
Samoiten huolehtivia keski-ikäisiä vanhempia ja niitä jotka ovat aivan kasvatuksen perusasioista aivan ulalla.Mikä sinusta eniten tuota määrittää eroa? Koulutustausta? Varallisuus? Yhteiskuntaluokka? Luonne?
En ole tuo, ketä lainaat, mutta mun mielestä yhdistävä tekijä on elämänhallinta, hyvä mielenterveys, kyky pitkäjänteisyyteen ja hyvät tunnetaidot. Sinällään ei liity varallisuuteen tai koulutukseen, mutta toki auttaa saavuttamaan asioita.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
40-vuotiaana tulee myös omat vanhemmat hoidettavaksi.
Sotesta leikataan 500 miljoonaa ja eläkeläisten hoitokoteja lopetetaan.
Harvemmin kai vielä 40-vuotiaiden vanhemmat vaativat hoitoa. Ennemminkin tuo vaihe tulee yleensä 50-60-vuotiaana.
Mun toinen vanhempi on jo kuollut ja olen vähän yli 40.
Tuntuu kummalliselta, että jollakin on 60-vuotiaana vielä omat vanhemmat elossa.
Tänä päivänä on harvinaista olla 60- vuotiaana kokonaan "orpo". 70 vuotta täyttäneissäkin on paljon sellaisia, joiden toinen vanhempi elää. Joillakuilla jopa molemmat.
Vierailija kirjoitti:
Enemmän kyllä on varmaan eroa siinä, että ketkä niitä lapsia tekee kaksikymppisinä vs. nelikymppisinä.
Nelikymppisenä lapsen saava on todennäköisesti koulutettu ja keskiluokkainen. Hänelle on tärkeää, että asiat tehdään keskiluokkaisesta näkökulmasta oikein: koulutus, ura ja sitten vasta lapsia, kun taloudellinen tilanne on vakaa. He ehkä katsovat pitkin nokkaansa ihmisiä, jotka eivät tämän käsikirjoituksen mukaan mene, vaan tekevät lapsia "väärään" aikaan. Materia, tietynlainen status ja lasten virittäminen (hyvät harrastukset, matkustelua ja virikkeitä pitää olla, jotta lapsestakin kasvaa kunnon keskiluokkainen kansalainen) kuuluvat tähän vanhemmuuteen. Lapsi on projekti ja omalla vanhemmuudella keskiluokkainen vanhempi korostaa omaa erinomaisuuttaan: Katsokaa, minä teen asiat oikein. Lapselle tämä on toki hyvä, että hänellä on mahdollisuuksia ja materiaa, mutta osa vanhemman projektina ja minuuden jatkeena voi olla rask
Tämä on vähän ristiriidassa sen palstoilla toitetun totuuden kanssa, että neljäkymppiset vanhemmat eivät ota paineita mistään.
Olen nelikymppinen pienen lapsen äiti. Itse en ota mitään paineita ulkopuolelta kuten sukulaisilta, anopilta, neuvolasta, päiväkodin työntekijöiltä jne. Mutta minulla on paljon itse asettamiani omia paineita lapsen suhteen. Tämä siis kommenttina yllä kirjoittaneelle.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sinänsä en kuulu tähän keskusteluun, mutta olen itse saanut nuorena lapset ja voin samaistua tuohon, että halusin tehdä kaiken oikein ja täsmällisesti. Tähän vaikutti paljon ulkopuolelta tulevat odotukset teiniäitiä/nuorta äitiä kohtaan. Minusta oli esimerkiksi käsittämätöntä se, että jotkut laittoi hoitoon jopa vauvojansa. Voisin kuvitella, että nyt olisin siinä määrin rennompi. Mutta eihän se ikää katso. Lähipiirissä on äiti, joka sai lapsia nuorena ja nyt nelikymppisenä. Nyt vanhempana on jopa äärimmäisen varovainen ja suojeleva. Sinänsähän kummassakaan tavassa ei lähtökohtaisesti mitään väärää ole. Toisaalta taas oma vanhempani sai iltatähden ja tämä kuopus on selkeästi saanut hopeatarjottimella sellaisia asioita, joita me vanhemmat lapset emme saaneet. Eli eipä siitä iästä voi suoraan johtopäätöksiä vetää.
Ainakin olen kuullut paljon tarinoita siiten miten nuorta äitiä pompottelee milloin anoppi, neuvola, koulu tai lastensuojelu.
Intuitio sanoisi, että 40-vuotiaana osaa olla paljon jämptimpi pitämään omia puoliaan. Tietää tasan tarkkaan miten asiat toimii ja mitkä on kenenkin velvollisuudet ja vastuut.
Välillä kun oman edun ajaminen vaatii sitä, että on valmis lyömään nyrkkiä pöytää! Jos on hiljainen hissukka joutuu tyytymään siihen mitä sattuu saamaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Sinänsä en kuulu tähän keskusteluun, mutta olen itse saanut nuorena lapset ja voin samaistua tuohon, että halusin tehdä kaiken oikein ja täsmällisesti. Tähän vaikutti paljon ulkopuolelta tulevat odotukset teiniäitiä/nuorta äitiä kohtaan. Minusta oli esimerkiksi käsittämätöntä se, että jotkut laittoi hoitoon jopa vauvojansa. Voisin kuvitella, että nyt olisin siinä määrin rennompi. Mutta eihän se ikää katso. Lähipiirissä on äiti, joka sai lapsia nuorena ja nyt nelikymppisenä. Nyt vanhempana on jopa äärimmäisen varovainen ja suojeleva. Sinänsähän kummassakaan tavassa ei lähtökohtaisesti mitään väärää ole. Toisaalta taas oma vanhempani sai iltatähden ja tämä kuopus on selkeästi saanut hopeatarjottimella sellaisia asioita, joita me vanhemmat lapset emme saaneet. Eli eipä siitä iästä voi suoraan johtopäätöksiä vetää.
Sain itse lapset lähempänä kolmea kuin kahtakymppiä, mutta vähän keskivertoa nuorempana. Varsinkin pienten hoitoon jättäminen oli asia, josta useammat ilkkuivat jo etukäteen sillä tyylillä, että nuoret mammat ei jaksa lapsiaan ja tunkee ne mummolaan. Kerran vauva 6 kk oli 45 minuuttia mummonsa kanssa (ihan tyytyväisenä), kun kävin mieheni kanssa puutarhamyymälässä ja siitä jo piti ilkkua, että piti sitten jo omaa aikaa saada krehehheheh! Samaan aikaan vanhempi äiti sai ihan rauhassa jättää pienetkin viikonlopuksi hoitoon, ja se nähtiin vain fiksuna itsestä ja parisuhteesta huolehtimisena.
No ainakin on niin, että ympäristö (päiväkoti, koulu, neuvola, anoppi jne) suhtautuu eri tavalla parikymppiseen kuin nelikymppiseen äitiin. Iäkkäämmän äidin eduksi siis näkyy tämä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miksi pitäisi valita 20 tai 40? Itse tein lapset 29 ja 31-vuotiaana ja minusta tämä on hyvä: hedelmällisyys ei ole vielä laskenut, joten lapset sai alkunsa ensi yrityksellä, jaksaa valvoa, ja kuitenkin säästöjä kertynyt jo hyvin, niin ei ole kiire takaisin töihin.
Minä olen saanut lapseni lähempänä neljääkymmentä ja ensimmäisellä yrityksellä. En kyllä mitenkään keksi, miten tämä tekisi vanhemmuudestani parempaa tai helpompaa kuin vaikka vuoden yritysaika. Pääasia että lapsen saa.
Mä toivon saavani useamman lapsen. Ei onnistuisi, jos olisin aloittanut nelikymppisenä ja yrittänyt jokaista vuoden.
Niin, ei se toive useasta lapsesta toteudu läheskään kaikilla, ja moni ehtii muuttaa mieltäänkin kun niitä vauvoja hoitelee.
Omassa tuttavapiirissäni on lähinnä akateemisia helsinkiläisiä (naisia ja miehiä). Elämä menee oikeastaan kaikilla niin, että ensin ollaan yliopistossa, sitten rakennetaan uraa ja matkustellaan. Ja lapsien hankkimista aletaan miettimään joskus 35-vuotiaana (oli parisuhteessa tai ei). Ja sitten mietitään sitä vuoden-kaksi ja jos mahdollista niin aletaan yrittämään raskautta. Osa onnistuu helposti raskautumaan, osa ei. Mutta siis normi on saada lapset lähempänä neljääkymppiä, miehillä yli nelikymppisenä. En tunne ketään alle 33-vuotiaana lapsen saanutta (paitsi toki omien vanhempieni ikäluokassa). Eli en osaa sanoa parikymppisten vanhempien tyylistä mitään. Mutta nelikymppisten tyyli on olla aika vanhemmuuteen omistautuva.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Täällä on viisikymppinen pikkukoululaisen äiti, en nyt tiedä kasvatuseroista. Ehkä meillä on enemmän paapomista ja yltäkylläisyyttä annettu, kun tämän ikäisillä on jo varallisuuttakin.
Olen itse 45 ja lapsi menee syksyllä kouluun. Meillä on sama tuo, että kun on jo itsellä varallisuutta, niin on pystytty antamaan lapselle aika paljon aineellista extraa ja yltäkylläisyyttä. Mutta huomaan itsestäni, että pidän aika tiukat rajat lapselle ja esim ruutuja meillä ei katsota juuri yhtään. Mitä olen seurannut muutamaa tuttua 20 vuotta nuorempaa vanhempaa, niin heillä saa tuijottaa ruutuja aika vapaasti ja monta tuntia päivässä. Ap
Aika harvassa on ne vanhemmat jotka on sinua 20 vuotta nuorempia ja kouluikäinen lapsi.
Vierailija kirjoitti:
Ainakin olen kuullut paljon tarinoita siiten miten nuorta äitiä pompottelee milloin anoppi, neuvola, koulu tai lastensuojelu.
Intuitio sanoisi, että 40-vuotiaana osaa olla paljon jämptimpi pitämään omia puoliaan. Tietää tasan tarkkaan miten asiat toimii ja mitkä on kenenkin velvollisuudet ja vastuut.
Välillä kun oman edun ajaminen vaatii sitä, että on valmis lyömään nyrkkiä pöytää! Jos on hiljainen hissukka joutuu tyytymään siihen mitä sattuu saamaan.
No, ei ne enää edes yritä pompotella iäkästä äitiä. Enkä itse todellakaan löisi nyrkkiä pöytään. Iäkkäänä osaan keskustella asiallisesti ja hötkyilemättä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Täällä on viisikymppinen pikkukoululaisen äiti, en nyt tiedä kasvatuseroista. Ehkä meillä on enemmän paapomista ja yltäkylläisyyttä annettu, kun tämän ikäisillä on jo varallisuuttakin.
Olen itse 45 ja lapsi menee syksyllä kouluun. Meillä on sama tuo, että kun on jo itsellä varallisuutta, niin on pystytty antamaan lapselle aika paljon aineellista extraa ja yltäkylläisyyttä. Mutta huomaan itsestäni, että pidän aika tiukat rajat lapselle ja esim ruutuja meillä ei katsota juuri yhtään. Mitä olen seurannut muutamaa tuttua 20 vuotta nuorempaa vanhempaa, niin heillä saa tuijottaa ruutuja aika vapaasti ja monta tuntia päivässä. Ap
Aika harvassa on ne vanhemmat jotka on sinua 20 vuotta nuorempia ja kouluikäinen lapsi.
Jos ap on 45 ja moni lapsi menee 6-vuotiaana kouluun niin ei se nyt niin harvinaista ole, että joku olisi tullut äidiksi 18-vuotiaana tai 19-vuotiaana.
Olen saanut lapseni vähän päälle 30v ja vähän päälle 40v. Jaksamisessa ei ole muuta eroa, mutta kyllä tämä jälkimmäinen on helpompi koska äitini jäi eläkkeelle ja voi tarvittaessa olla lapsenhoitoapuna. Jäi siis aika paljon virallisen eläkeiän jälkeen raskaasta fyysisestä työstä pois ja on hyväkuntoinen. Ensimmäisen lapsen kanssa isovanhemmista ei ollut apua. Toisin kuin moni kirjoittaja, en ole nyt yli nelikymppisenä erityisen rikas, joten en voi antaa lapsille ihan mitä tahansa, ok kuitenkin pärjätään rahallisesti. Mutta ehdottomasti on helpointa saada lapsi tilanteessa jossa on ainakin yksi isovanhempi auttamassa tarvittaessa.
Mun sisko on 33, ollut jo vuosia naimisissa. He suunnittelee, että he voisi alkaa yrittämään lasta muutaman vuoden päästä, vielä pariin vuoteen ei ole ajankohtaista edes ajatella asiaa. Koska haluavat vapaasti matkustella (ovat aika varakkaita ja kovapalkkaisissa töissä). Minusta tämä on se uusi normaali. Ensin halutaan elää pitkään vapaata elämää ja sitten lähempänä neljääkymppiä voisi sen perheen perustaa.
Itsekin haluaisin oman lapsen ennen nelikymppisiä. Tosin pitäisi löytää myös se fiksu, omaa silmää miellyttävä VAPAA ja REHELLINEN mies tähän vierelle. Mukavaa lukea positiivisempia kommentteja täältä siitä, ettei myöhäisempi äitiys ole vain haaste.
Vierailija kirjoitti:
Itsekin haluaisin oman lapsen ennen nelikymppisiä. Tosin pitäisi löytää myös se fiksu, omaa silmää miellyttävä VAPAA ja REHELLINEN mies tähän vierelle. Mukavaa lukea positiivisempia kommentteja täältä siitä, ettei myöhäisempi äitiys ole vain haaste.
Sain lapsen 39-vuotiaana, luomusti ja nopeasti tärppäsi. Olin tavannut mieheni 35-vuotiaana. Ei tämä myöhäisempi äitiys mikään haaste ole ollut. Olen tyytyväinen, että ehdin elää ja juosta juoksuni tätä ennen, nyt saa rauhassa keskittyä tähän. Ainoa kritiikki mitä olen saanut oli neuvolalääkäri raskausajan tarkastuksessa, joka sanoi minulle suoraan, että sinä olet vanha äiti. Tosin lähinnä nauratti se.
Nelikymppiset on rauhallisempia.
Enemmän kyllä on varmaan eroa siinä, että ketkä niitä lapsia tekee kaksikymppisinä vs. nelikymppisinä.
Nelikymppisenä lapsen saava on todennäköisesti koulutettu ja keskiluokkainen. Hänelle on tärkeää, että asiat tehdään keskiluokkaisesta näkökulmasta oikein: koulutus, ura ja sitten vasta lapsia, kun taloudellinen tilanne on vakaa. He ehkä katsovat pitkin nokkaansa ihmisiä, jotka eivät tämän käsikirjoituksen mukaan mene, vaan tekevät lapsia "väärään" aikaan. Materia, tietynlainen status ja lasten virittäminen (hyvät harrastukset, matkustelua ja virikkeitä pitää olla, jotta lapsestakin kasvaa kunnon keskiluokkainen kansalainen) kuuluvat tähän vanhemmuuteen. Lapsi on projekti ja omalla vanhemmuudella keskiluokkainen vanhempi korostaa omaa erinomaisuuttaan: Katsokaa, minä teen asiat oikein. Lapselle tämä on toki hyvä, että hänellä on mahdollisuuksia ja materiaa, mutta osa vanhemman projektina ja minuuden jatkeena voi olla raskasta.