Miten kestitte vanhuudet rajut muutokset kehossanne ja kasvoissanne 60-70-vuotiaina?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Surullista luettavaa. Olen paljon nuorempi ja kärsinyt ulkonäköpaineista koko ikäni. Kuvittelin, että jossain vaiheessa tämä helpottaa. Ei ilmeisesti, vaan pahenee. 

Täytyy varmaan yrittää kehittää mieltään johonkin toiseen suuntaan jo tässä vaiheessa eikä jäädä odottamaan itsestään tapahtuvaa helpotusta.

No miten ne ulkonäköpaineet nyt helpottaisi sen myötä että ulkonäkö rapistuu. Sama kuin luulisi että rahan puute helpottuu kun raha vähenee. 

Kaipa ajattelin, että vanhetessaan ihminen kypsyy ja kehittyy, oppii hyväksymään tosiasiat ja itsensä, ja alkaa keskittyä muihin asioihin kuin vaikkapa ulkonäköön. Moni tuntemani 60-70 vuotias nainen vaikuttaa onnelliselta ja itseensä tyytyväiseltä. En tiedä miten he ovat onnis

Heillä on ehkä rakastavat läheiset ja kiinnostava työ/harrastukset.

 

Niin heillä kyllä on. Ehkä tuossa on se avain. Pitää keskittyä niihin nyt nuorena, eikä ulkonäköpaineisiin. Tässä on mulle paljon pohdittavaa.

Kyllä minun 75v vaimoni on kaunis

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei ne muutokset hetkessä tule, vaan vähitellen. Varmaan juuri siksi että niihin on erittäin helppo sopeutua. Jos ei ole nuorempana ollut sairaloisen ulkonäkökeskeinen, nämä muutokset ovat aivan ihania. Rypyt kertovat eletystä elämästä.

Mä oon ollut sairaalloisen ulkonäkökeskeinen, ja ikääntyessä se on tuonut kaksi isoa oivallusta.

Jossain vaiheessa tajusin etten ole koskaan ollut kuitenkaan tyytyväinen ulkonäkööni. Aina on ollut jotain vialla mitä surra ja murehtia. Miksi siis haikailla mennyttä? Asiat eivät olleet silloin paremmin. Ongelma ei siis ole ulkonäkö vaan jokin muu.

Toiseksi ymmärsin että vaikka olen ollut objektiivisesti katsottuna kaunis, siitä ei ole ollut minulle mitään hyötyä. Rumentuminen ei ole muuttanut elämääni mitenkään. Olen onnistunut ympäröimään itseni ihmisillä, joille

Asiaa on ihan tutkittu paljon ja kauneudesta/komeudesta on hyötyä jokaisella elämän osa-alueella.

Miehet on torjuneet esim minut ulkonäön vuoksi useita kertoja enkä ole ikinä parisuhdetta saanutkaan. 

Ei se kivaa ole, mutta onneksi puoliso vanhenee samaan tahtiin. 

Tässä iässä alkaa arvostaa kivaa luonnetta, ahkeruutta ja mielikuvitusta. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Surullista luettavaa. Olen paljon nuorempi ja kärsinyt ulkonäköpaineista koko ikäni. Kuvittelin, että jossain vaiheessa tämä helpottaa. Ei ilmeisesti, vaan pahenee. 

Täytyy varmaan yrittää kehittää mieltään johonkin toiseen suuntaan jo tässä vaiheessa eikä jäädä odottamaan itsestään tapahtuvaa helpotusta.

No miten ne ulkonäköpaineet nyt helpottaisi sen myötä että ulkonäkö rapistuu. Sama kuin luulisi että rahan puute helpottuu kun raha vähenee. 

Kaipa ajattelin, että vanhetessaan ihminen kypsyy ja kehittyy, oppii hyväksymään tosiasiat ja itsensä, ja alkaa keskittyä muihin asioihin kuin vaikkapa ulkonäköön. Moni tuntemani 60-70 vuotias nainen vaikuttaa onnelliselta ja itseensä tyytyväiseltä. En tiedä miten he ovat onnis

No ei se itsestään tapahdu. Mikä estää sinua hyväksymästä tosiasioita ja keskittymästä muihin asioihin? 

 

Ei mikään. Tyhmyyttäni olen ajatellut että kypsyminen tapahtuu ikääntymisen ja elämänkokemuksen sivussa, vähän kuin itsestään. Jos ei, työ on aloitettava nyt. 

Tapaan työssäni aika usein päälle 70v naisia ja mietin usein mistä he saa elämänilonsa kun itse joskus masentaa vaikka olen nuori. He ovat usein nauravaisia ja positiivisia. He ovat myös käsityöihmisiä, en tiedä onko tuolla joku yhteys mielenterveyteen, uskoisin että on? Eivät he koskaan kasvojaan surkuttele, mutta sairauksia kyllä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei se ole kiva kun peilistä kattoo rupsahtanu akka kun mieli on niin kovin nuori, mutta ei tulisi silti mieleenkään mennä "nuorennushoitoihin" piikillä tai puukolla. Anti-age tuotteita käytin 3-kymppisestä mutta ihan turhaan rahojani tuhlasin. Nyt olen sinut ryppyjeni kanssa ja laihdutan vaikka tiedän sen rypistävän minua yhä enemmän. 

Anti-age tuotteet on nerokkaita rahastusta ikinä. Tyypit käyttää kalliita rasvoja vuosikymmenet ja samat rypyt on naamassa kuin muillakin mummoilla. Alan usko anti-age shittiin sit kun katukuvasta häviää ryppynaamaiset seniorikansalaiset! 

Mistäs tiedät,  minkä ikäisiä kansalaisia näet? Voit hyvinkin nähdä rypyttömiä seniorikansalaisia.

Vierailija kirjoitti:

Tapaan työssäni aika usein päälle 70v naisia ja mietin usein mistä he saa elämänilonsa kun itse joskus masentaa vaikka olen nuori. He ovat usein nauravaisia ja positiivisia. He ovat myös käsityöihmisiä, en tiedä onko tuolla joku yhteys mielenterveyteen, uskoisin että on? Eivät he koskaan kasvojaan surkuttele, mutta sairauksia kyllä.

Yleensä noilla iloisilla on vielä esim puoliso elossa. 

Mikä teitä estää olemasta kaunis?? Vai elättekö yhteiskunnan kauneisihanteiden mukaisesti?

Vierailija kirjoitti:

Eihän tuo ole vielä ikävää. Enemmän mietityttää se ikä (kai joskus sen jälkeen, kun täyttää 80), kun ei pysty olemaan enää itsenäinen ja on muiden hyvän tahdon armoilla. 

Tjaah, anoppi 97v on vielä täysin itsenäinen, yksin asuva. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei ne muutokset hetkessä tule, vaan vähitellen. Varmaan juuri siksi että niihin on erittäin helppo sopeutua. Jos ei ole nuorempana ollut sairaloisen ulkonäkökeskeinen, nämä muutokset ovat aivan ihania. Rypyt kertovat eletystä elämästä.

Mä oon ollut sairaalloisen ulkonäkökeskeinen, ja ikääntyessä se on tuonut kaksi isoa oivallusta.

Jossain vaiheessa tajusin etten ole koskaan ollut kuitenkaan tyytyväinen ulkonäkööni. Aina on ollut jotain vialla mitä surra ja murehtia. Miksi siis haikailla mennyttä? Asiat eivät olleet silloin paremmin. Ongelma ei siis ole ulkonäkö vaan jokin muu.

Toiseksi ymmärsin että vaikka olen ollut objektiivisesti katsottuna kaunis, siitä ei ole ollut minulle mitään hyötyä. Rumentuminen ei ole muuttanut elämääni mitenkään. Olen

 

Asiaa on ihan tutkittu paljon ja kauneudesta/komeudesta on hyötyä jokaisella elämän osa-alueella.

Miehet on torjuneet esim minut ulkonäön vuoksi useita kertoja enkä ole ikinä parisuhdetta saanutkaan. 

Mikä noissa tutkimuksissa katsotaan hyödyksi? Itse löysin onnellisen parisuhteen vasta rumennuttuani, sitä edelliset kumppanit ihastuivat ulkonäkööni ja olivat sen lumoissa. He olivat naisia esineellistäviä ja pinnallisia luonteeltaan, eikä heidän kanssa olisi ollut onnellista vanheta. 

Minulla on viisikymppinen ystävä, kaunotar ollut aina mutta ikäisensä näköinen. Miehensä kritisoi ja valittaa hänen ulkonäöstään nykyään koko ajan ja ystävä on hirveässä stressissä. Onko tuollaisen suhteen löytäminen hyödyllistä? Itse olisin paljon mieluummin yksin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei ne muutokset hetkessä tule, vaan vähitellen. Varmaan juuri siksi että niihin on erittäin helppo sopeutua. Jos ei ole nuorempana ollut sairaloisen ulkonäkökeskeinen, nämä muutokset ovat aivan ihania. Rypyt kertovat eletystä elämästä.

Mä oon ollut sairaalloisen ulkonäkökeskeinen, ja ikääntyessä se on tuonut kaksi isoa oivallusta.

Jossain vaiheessa tajusin etten ole koskaan ollut kuitenkaan tyytyväinen ulkonäkööni. Aina on ollut jotain vialla mitä surra ja murehtia. Miksi siis haikailla mennyttä? Asiat eivät olleet silloin paremmin. Ongelma ei siis ole ulkonäkö vaan jokin muu.

Toiseksi ymmärsin että vaikka olen ollut objektiivisesti katsottuna kaunis, siitä ei ole ollut minulle mitään hyötyä. Rumentuminen ei ole muuttanut elämääni mitenkään. Olen

Töitä ei ainakaan saa jos ei ole sosiaalinen

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Samaan aikaan vakavasti sairaat lukevat tätä ketjua. "Kaulani riippuu ja vielä pitäisi jaksaa elää."🤬. Serkkuni 25v taistelee hengestään syöpäosastolla, siksi menetin hermoni. 

Yhtään vähättelemättä: kärsimys on subjektiivista. Ei minun tuskaani vanhenemisesta voi verrata myöskään sodan lapsiseksiorjien kokemaan, mutta minulle henkilökohtaisessa todellisuudessani tämä on silti kärimystä. Ja siitä saa keskustella huolimatta sukulaisistasi.

Tämä!

Helvetin turha elämä sinulla ollut, jos rypyt ajavat itsetuhoon. Mitä olet tehnyt yhteiskunnan eteen? 

Mitä tekemistä näillä asioilla on keskenään? 

Vierailija kirjoitti:

Minua on luultu sisareni äidiksi 🤬 

Minua taas poikani isoäidiksi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Eihän tuo ole vielä ikävää. Enemmän mietityttää se ikä (kai joskus sen jälkeen, kun täyttää 80), kun ei pysty olemaan enää itsenäinen ja on muiden hyvän tahdon armoilla. 

Älä huoli, sillä hyvässä lykyssä olet vielä täysin itsenäinen ja aktiivinen kun olet 90+. 

Ette ole kuolemattomia, vaikka narsisteja olettekin. Sekös teitä pelottaa. Saatatte kuolla paljon aiemminkin, mikä on vaan hyvä. Teitä huolettaa rypyt, entäs vaikka läheiset ja heidän terveys ynnä muut. 

Kuka tässä kuolemattomuudesta on muka haaveillut? Minun isovanhempani ovat 80+ ja matkustelevat ulkomailla sekä elävät täyttä elämää siinä missä nuoremmatkin. 2 isotätiäni ovat 90+ ja asuvat kumpikin omassa asunnossaan, ovat aktiivisia naisia ilman muita apuja kuin että toisella käy siivooja kun rollaattorin kanssa on hankala imuroida. Omat vanhempani ovat 60+ ja hyvin liikunnallisia ihmisiä harrastaen pitkiä vaellus- ja hiihtoretkiä, harrastavat koiriensa kanssa maastolajeja ja matkustelevat hekin hyvin paljon ulkomailla. Mieheni äiti viettää ensi syksynä 100v juhlia ja hänkin on vielä varsin hyväkuntoinen niin fyysisesti kuin henkisestikin. Pääsetkö sinä samaan? 

Ulkonäkö ei ole koskaan ollut tärkeä asia. Nyt tosin 65-v. joskus pelästyn peilikuvaani ja varsinkin selfieitä (enpä niitä otakaan!). Laihdutin n. 7 v. sitten reilusti ja vaikutti kyllä kasvoihin ja vartaloon negatiivisesti eli ryppyjä ja kerrostumia löytyy. Toisaalta, se ei haittaa miesystävääni eikä itseänikään... paitsi ehkä pari kertaa vuodessa. Olen monisairas, joten tärkeämpää on yrittää pysyä jotenkin kävelykunnossa ja huolehtia  suht terveellisestä ruuasta sekä ulkoilusta. Lääkkeistä en pääse eroon, niitä joudun syömään loppuun asti. Eniten ketuttaa se, että jossain vaiheessa ehkä joutuu johonkin toisten armoille tai hoito- tms. kotiin. :/ Olemme suht pitkäikäistä sukua ja äitinikin on vielä kotiloloissa, kotihoidon avustuksella. Tässä sitä on vain porskuteltava menemään. Päiville riittää ohjelmaa eikä tylsiä hetkiä juuri ole. Kiinnostuksen kohteita riittää eli satsaan mieluummin vaikka lukemiseen ja liikkumiseen kuin ulkonäköön. Todella pitkiä hiuksiani kyllä hoidan hyvin. ;)

Pistäkää paremmaksi jos pystytte. Minua on luultu äitini siskoksi vaikka meillä on ikäeroa yli 30v 🤬🤬🤬

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei ne muutokset hetkessä tule, vaan vähitellen. Varmaan juuri siksi että niihin on erittäin helppo sopeutua. Jos ei ole nuorempana ollut sairaloisen ulkonäkökeskeinen, nämä muutokset ovat aivan ihania. Rypyt kertovat eletystä elämästä.

Mä oon ollut sairaalloisen ulkonäkökeskeinen, ja ikääntyessä se on tuonut kaksi isoa oivallusta.

Jossain vaiheessa tajusin etten ole koskaan ollut kuitenkaan tyytyväinen ulkonäkööni. Aina on ollut jotain vialla mitä surra ja murehtia. Miksi siis haikailla mennyttä? Asiat eivät olleet silloin paremmin. Ongelma ei siis ole ulkonäkö vaan jokin muu.

Toiseksi ymmärsin että vaikka olen ollut objektiivisesti katsottuna kaunis, siitä ei ole ollut minulle mitään hyötyä. Rumentum

Esim työpaikan ja yleensä ihmissuhteiden saaminen on helpompaa, koska ihmiset liittää hyvännäköisiin ihmisiin myös hyviä luonteenpiirteitä, ja rumempiin taas huonoja. Ja ihmiset muutenkin viihtyy paremmin hyvännäköisten seurassa.

Varmaan ystäväsi olisi löytänyt hyvänkin miehen jos osaisi harjoittaa parempaa seulontaa. Valinnanvaraa hänellä kuitenkin on enemmän kuin rumemmilla. 

Oon 45v. En ole koskaan tottunut ihmisen mihinkään muodonmuutoksiin, ainakaan omiini. Miksi ihminen ei voi olla lähes sama koko elämän ajan. 

Onhan tämä kamalaa kun sisältä on vielä alle 40v!?

Kivut on painaneet mut kumaraan ja tehneet kömpeloksi, jostain tullut ylimääräistä vatsanahkaa normaalipainosta huolimatta  (no, 4 raskautta) ja selkäläskitkin!

Eikä naamakaan vanhene kauniisti vaikkei ryppyjä liiemmin olekaan vielä. Mutta siristelen silmiäni ja näytän äkäiseltä. Hiuksia en osaa enää pitää auki (upeat, kiharat ja paksut) kun ne kutittaa kasvoja joten ne on nutturalla. Ja se taas vanhentaa. 

Juu, ei voi mitenkään pitää todellisena kärsimyksenä jos vertaa 25v:n syöpätaisteluun mutta on tässä vähän hukassa ollut pari vuotta. Ihmiset ahdistuu paljon pienemmistäkin jutuista, miksei sitten vanhenemisesta?

Onneksi mies näkee minut yhä samoin silmin kuin 30v sitten

Mummo 64v