Yle: Koulupsykologeista on pulaa lähes kaikkialla. Entisenä koulupsykologina en ihmettele yhtään.

Se on kyllä mielenkiintoista, miten asiasta oikeasti mitään tietämättömät kommentoivat ja vähättelevät psykologien työtä. 

Vierailija kirjoitti:

Mistä johtuu tämä pahansuopaisuus ja ilkeys osassa kommenteissa? Aika hälyttävää jos oikeasti tuollaista asennoitumista on kouluissa oikeasti muulla henkilökunnalla, en ihmettele yhtään jos kukaan ei halua olla koulupsykologi.

Eipä tarvitse ihmetellä koulukiusaamista jos koulussa on aikuistenkin kesken tällaista kyräilyä, vähättelyä ja arvostelua toisia kohtaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei koulupsykologi voi sitä itse valita että alistuuko vain testaajaksi ilman mahdollisuutta kohdata oppilaita laajojen keskusteluiden ja muun tukemisen merkeissä. Työnantajalla on direktio-oikeus ja työnantaja määrää työtehtävät. Jos ja kun työnantajat haluaa määrätä psykologien työnkuvan tietynlaiseksi (lähinnä testaaja) niin ei yksittäinen psykologi voi asialle mitään muuta kuin ottaa loparit. 

Ei kai direktio-oikeus voi tarkoittaa velvollisuutta olla kohtaamatta nuoria ihmisinä? Jos voi, meillä on todella iso ongelma. Meistä on tehty epäihmisiä.

Ei direktio-oikeus toki tuota tarkoita. Mutta jos koulupsykologin viikkotyöaika on 37 tuntia (8 tuntia päivässä) ja työnantaja määrää, että joka työpäivä on tutkittava (testattava) vähintään kaksi oppilasta, lisäksi kirjoitettava niistä lausunnot ja osallistuttava pariin kokoukseen per vk, niin kohtaamiselle ei yksinkertaisesti jää minuuttiakaan aikaa. Työnantaja voi määrätä työn sisällön ja työtehtävät sellaisiksi, että kaikki työaika menee kovalla tahdilla tehtävään testaukseen ja lausunnointiin. Ja tämä on psykologille sitten ota tai jätä -tilanne. Jos et tykkää tästä työnkuvasta niin aina voit ottaa loparit, sanoo pomo.

Nosto

Moneen työhön on monenlaista menijää. Kirjoitan varmaan joskus muistelma- ja paljatuskirjan omista muistoistani.

Itse jouduin nuorena psykiatriselle osastolle ankeiden olosuhteiden takia ja noita olosuhteita hoidettiin lääkkeillä, jotka lähes tuhosivat terveyteni loppuiäksi ja vieläkin kärsin seurauksista. Hoitotiimissä oli myös psykologi, jonka muistan tämän itserakkaasta ilmeestä; kuin olisi juuri kavaltanut miljoonaomaisuuden eikä kukaan olisi osannut epäillä mitään.

Eräässä hoitopalaverissa tämä nainen jotain "kuka oli Suomen presidentti 1939?" ja muita testejä teetettyään totesi runollisesti kaikkien kuullen, että minun (teini) on vaikea hahmottaa kokonaisuuksia ja että piiloudun älyllisen varjon taakse tai muuta kaunorunollista (runollisuutta ilman sitä kauneutta). Kukaan ei kysynyt mitään ja jäi täysin mysteeriksi, että mitä lisäarvoa tuo tarina oikein toi minulle ja minun perheelleni, mutta psykologi varmaan tunsi itsensä voimakkaaksi, kun pääsi tarinoimaan. Tuohon aikaan positiivinen psykologia ei ollut tainnut vielä muodostua 'jutuksi' Suomessa ja koko hoidon tarkoitus tuntui olevan ottaa minulta luulot pois, vaikka niitä ei olisi ollutkaan. Mitään myönteistä ei koskaan sanottu, vaan jätettiin tuossakin tapauksessa itsekseen arpomaan, että mitähän tuokin nyt tarkoitti. 

Myöhemmin törmäsin tähän samaan ihmistyyppiin psykiatrin muodossa. Taas melko nuori nainen, joka ilmeestä päätellen oli saanut miesmallin miehuutta edellisenä yönä ja hän totesi urahaaveestani kutakuinkin näin: "mun kaveri opiskelee siellä. Sä et pärjäis siellä" ja keskustelu aiheesta suljettiin sillä. Vanhempi sosiaalityöntekijä tai vastaava, nainen hänkin, yritti vähän pelastaa tilannetta, muttai jäi arvovallassa kakkoseksi ja huomiotta. 

Minulle yritettiin opettaa huonommuutta ja itseni pienentämistä pitkään ja toki ainakin epäsuorasti siinä saatiin erävoittoja tämän "älä tapaa sankareitasi" ilmiön kautta, kun jouduin kyseenalaistamaan sen, että kiinnostaako työelämä. Kun sitten itse tein aikoinaan sosiaalialan hommia, törmäsin psykologeihin, joilla ei ollut normaaleja sosiaalisia taitoja. Eräs heppu ei koskaan vastannut tervehdykseen ja katsoi ohi, vaikka olimme osa samaa työyhteisöä ja jokaisella vastuu tehdä tulija tervetulleeksi. Toisessa tapauksessa tyyppi oli työpaikalla kuin kotonaan ja ilmekään ei värähtänyt, kun tervehdin häntä hänen vieraillessa työpaikallamme. Sen sijaan hän näki asialliseksi epäillä, että en varmaan ole oikeasti kiinnostunut kirjasta, jota hän näki minun lukevan. Myös positiivisia kokemuksia on kuitenkin ollut; olen saanut asiallista kohtelua joiltakin ammatinvalinta- ja urapalvelujen työtä tekeviltä psykologeilta. Merkitsevää tuossa oli, että noissa kohtaamisissakin he toimivat laajalti ns. tavallisen ihmisen taidoilla kuten hyvillä vapaaehtoisilla. En oppinut mitään sellaista, mitä en olisi itse jo kirjoista oppinut, vaan sain välittämistä ja kannustusta kuten diakonilta, papilta tai opettajalta. Jos nuo kohtaamiset olisi tallennettu ja henkilöiden ammatit piilotettu, eroa papin, vapaaehtoisen ja psykologin välillä olisi ollut mahdotonta havaita eroa, vaikka koulutus ja palkkaus on eri ja vapaaehtoisella palkkaa ei ole! Elokuvamaailman ja median luomat käsitykset kuitenkin jatkavat elämäänsä ja olin esim. kirjoituskurssilla tilanteessa, jossa opettaja oli juuri ettenkö sanoisi mielistellyt erästä osanottajaa, joka muistutti ulkonäöltään minua tästä maireasta ja luulot pois ottavasta ihmistyypistä. Mairea nainen lupasi, että ei "analysoisi" meitä eli ikään kuin maalasi itsestään kuvan sotilaskoulutuksen saaneena vapaaottelijana, joka voisi tuhota meidät kertomalla meille ankeita tarinoita meistä ja katsomalla sieluumme kuin Shang Tsung Mortal Kombatissa. Taisin silloinkin jo ymmärtää, että elokuvat ovat satua, mutta voimme valikoida ne tarinat, joiden kuuntelu meitä kiinnostaa ja josta on meille hyötyä. Jokainen meistä voi analysoida toinen toista, tekeekin sitä ja jokainen meistä voi houkutella toista pohjalle tai päinvastoin.   

Minulle tarjottiin sellaisia tarinanpalasia noissa hyvissä kohtaamisissa (ammattiopisto ja myöhemmin TE-palvelut), jotka sopivat minun visiooni omasta tulevaisuudesta arvostettavana ihmisenä, jonka ei tule yrittää tyytyä mahdollisimman vähään. En tule koskaan saamaan viattomuuttani ja terveyttäni kokonaan takaisin, mutta olen saavuttanut joitakin harvinaisia asioita, jotka eivät olisi olleet mahdollisia, jos olisin jäänyt uskomaan toisten (ei kaikkien) tarinoihin, analyyseihin ja diagnooseihin. Sen jälkeen, kun näytöt on annettu ei toisten tarjoamilla lannistavilla tarinoilla ole enää väliä. Olen nähnyt ammattilaisten pimeän puolen ja pystyn samaistumaan ihmisiin, jotka eivät ole syntyneet geneettisesti ja sosiaalisesti kultalusikka suussa. Suomessa on jopa satojatuhansia ammattilaisia, joilla on terveysongelmia ja he tekevät työtään ilmaiseksi tai nimellisellä korvauksella. Suomen mielenterveyspalvelut ovat varsinkin etäpalvelujen osalta isoksi osaksi heidän eli vapaaehtoisten (erotuksena kuntouttavan tekijöistä, jotka ansaitsevat myös tunnistuksen) varassaan. Tulevissa tutkimuksissani tulen käsittelemään näitä aiheita; eriarvoisuutta ja ammattilaisuutta. Hyvää kesää kaikille. 

nosto