Mä olen varmaan tosi outo kun en halua koskaan nähdä ketään.

Tällaiset ihmiset vetäytyvät ulkomaailmasta koska se aiheuttaa ahdistuneisuutta. Nämä ihmiset ovat läheisriippuvuudessa lapsiinsa. He siirtävät tiedostamattaan ahdistuksen ilmapiirin myös lapsiinsa. Siitä tulee sukuperintöä. Jos elämään tulee rankkoja muutoksia tällaiset ihmiset selviytyvät heikosti yhteiskunnassa. Itse voi vaikuttaa omaan käyttäytymiseen opetelemalla olemaan ihmisten kanssa luonnollisesti. Loppupeleissä siitä on hyötyä erityisesti itselle. Tiedosta tunteesi mieti tilanteita mihin voisit vaikuttaa.

Ei mua ainakaan ihmiset AHDISTA... lähinnä rasittaa se JOIDENKIN teeskentely... että ollaan tässä nyt NIIN kaveria, vaikka rivien välistä tulee: "mua ei kiinnosta yh-tään muiden asiat, jos mä en saa ite siitä mitään..."

Itse kaipaan erityisesti AITOJA ystävyyssuhteita, mutta tänä päivänä aitoja ihmisiä on vaikea kohdata, huomaan ma. En jaksa muka-ystäviä. Olen mieluummin yksin, mietiskelen, kirjoitan, luen, käyn kävelyllä.

Tosiaan itsekseen viihtyvät ihmiset ymmärretään usein väärin, siksi yritän sosiaalistaa omia lapsiani ettei heistä tulisi yhtä erakoita kuin äidistä.



En usko että vanhana ripustaudun lapsiin, en nytkään elä lapsieni kautta. Mulle on hirveen tärkeitä omat menot ja etenkin matkustelu, joten enköhän vastakin viihdy näissä harrastuksissa takertumatta liikaa lapsiini.

Täällä ja ilmoittautuu yksi, joka haluaa olla yksin tai perheensä parissa, enkä todellakaan koe olevani minkään ahdistuneisuushäiriön vallassa. Hah, aina joku kotipsykologi yrittää selittää jotain, jos ei viihdy muiden seurassa.

onnistuneet löytämään itsellenne miehet jos haluatte olla aina yksin? Ovatko ne tulleet hakemaan teitä kotoa?

onnistuneet löytämään itsellenne miehet jos haluatte olla aina yksin? Ovatko ne tulleet hakemaan teitä kotoa?

Ja osaan kyllä olla sosiaalinenkin, keskustella jne. Mieheni olen tavannut, tyypillistä kyllä, baarissa 15 vuotta sitten, siis nuorena. Rakkautta ensisilmäyksellä ja yhä roihuaa. Olemme vain samalla aaltopituudella, vaikka toisaalta monessa asiassa olemme myös erilaisia luonteiltamme. Mutta ymmärrämme toisiamme, heti ensisilmäyksestä alkaen.

Tuntuu muuten vain, että monesti ystävyys-/kaverisuhteissa vedän puoleeni henkilöitä, jotka jostain syystä haluavat avautua minulle, mutta eivät kovinkaan paljon halua kuunnella minun henk.koht. asioitani/ongelmiani ym. (aika yksipuoleista siis on ollut). Olen siis hyvä kuuntelija - ja ehkäpä yliempaattinenkin, saatan saada kyyneleet silmiin toista kuunnellessani. Vaistoan herkästi toisen tunnetilat. Mutta saan harvoin vastaavaa kuuntelijaa itselleni, olivatpa ajatukseni sitten isoja tai pienia, iloisia tai surullisia. (No, iloisia asioita monet kyllä jaksavat kuunnella, mutta ei niitä negatiivisia oikein).

No samapa se, tähän ikään tultuani voin todeta, että pärjään näinkin. Miehelleni ja sisarelleni voin jutella samanhenkisesti, enkä kai sitten muita "tosi-tosi-ystäviä saakaan/haluakaan". Muut ovat kavereita, ja kaikkien heidän seuraansa en halua joka tilanteessa hakeutua. Kivoja ovat silti, mutta ei sen enempää.

Ja viihdyn siis paljon itseksenikin, itse asiassa sieluni joskus jopa huutaa yksinoloa (erityisesti jos koen antaneeni muille ihmisille jättiannoksen itsstäni, ovat vieneet akustani viertaa jostain syystä). Mutta en ole mitenkään erityisen synkkä erakko, vaan ihan positiivinen ja iloinen osaan olla.

22

Olen 14 vuotias tyttö. Mulla ei oo, eikä tulekkaan olemaan harrastuksia muuta kuin lenkkeily. Metsässä pystyn rauhottumaan, ei tarvitse sanoa yhtäkään sanaa koko sen 2-3 tunnin aikana.Koulussa mulla on kavereita enemmän ku tarpeeks, mutta koulu vie niin paljon aikaa, että sen jälkeen en kertakaikkiaan jaksa tehdä yhtään mitään! Olin viimeks kolme kk sitten kaverin kanssa kaupungissa. Melkein joka päivä mua pyydetään johonkin ja jos joku haluaisi meille tulla se on ehdoton ei. Kaverit eivät lähde meiltä kulumallakaan kun kerran niin harvoin mun kanssa saa olla.Haluaisin vain olla yksin ilman mitään sosiaalisia suhteita. Kun ei vaan jaksa eikä kykene. Olen sosiaalinen ihminen silloin kun tarvitsee, mutta ihmisille puhuminen on rasittavaa ja jotenkin sen jälkeen haluaa vain olla yksin. Yleensä aina sanon että olen kipeä yms. kun johonkin tarvitsisi mennä.

56, tekstisi oli ihan kuin olisin sen itse kirjoittanut. Minä, noin viisikymppinen nainen, en ole myöskään koskaan seurustellut, koska en todellakaan pysty kuvittelemaan, että asuisin yhdessä jonkun kanssa ja en saisi itse päättää, mitä milloinkin teen. En ole koskaan ollut edes rakastunut, eikä se ole minua haitannut. Olen onnellinen yksin. Töissä olen kyllä sosiaalinen ja osallistun työmaan kimppatapahtumiin, mutta muuten haluan olla yksin. Vanhempani ovat kuolleet eikä minulla ole sisaruksia. Edellisjouluna olin 13 päivää lomalla enkä koko aikana tavannut ketään muuta kuin kaupan kassat. Se oli ihanaa aikaa.

Mä myös olen iän myötä erakoitunut, onneks mulla on pari sitkeetä kaveria jotka jaksavat ehdottaa säännöllisesti tapaamisia, muuten vietän aikaa oman sekä lapsuuden perheeni kanssa. Mutta muutaman kerran vuodessa kun lähden juhlimaan, silloin olen supersosiaalinen ja oikei haluan nähdä kaikki maailman ihmiset! Vedän kännit ja sosiaalipornoilen ja juhlien jälkeen vetäydyn taas omaan erakkomaailmaani.

Mulla ehkä isoin ongelma on se, etten ole kovin kiinnostunut muiden asioista. Ehkä nuorempana jutut oli mielenkiintoisempia, kuka oli ollu kenenkin kaa jne, nykyään on just sisustus- ja lapsijuttuja, ja ne ei vaan kiinnosta mua, siis itse tykkään sisustaa kotiani ja omat lapset ovat parasta ikinä, mut en mä muiden sellaisista välitä.

Olen jo 10-vuotiaasta asti tiennyt, että haluan viettää koko elämäni yksin. Ei lapsia, ei lemmikkejä, ei seurustelua eikä ystäviä. Edelleenkin olen samalla linjalla.

ILOINEN ERAKKO

Minusta on tosi ihana olla vain mieheni kanssa ja itsekseni. En todellakaan kaipaa muita ihmis -tai ystävyyssuhteita. En kerta kaikkiaan kaipaa ihmisiä, eläimiä tai lapsia ympärilleni. Yksikään ihmissuhde aikaisemmin ei ole tuonut elämääni iloja, päinvastoin pahaa mieltä ja suruja. Minusta on ihana mieheni kanssa harrastaa, matkustella, shoppailla, käydä kylpylöissä ja hoidoissa sekä hieronnoissa, opiskella, lepäillä ja rentoutua. Töissä saan olla ihan tarpeeksi ihmisten kanssa tekemisissä ja kuunnella heidän pahansuopaisuuttaan ja omahyväisyyttään. Rakastan paljon enemmän kaunista kotiani, koriste-esineitäni, vaatteitani, korujani, kenkiäni, laukkujani sekä omaa aikaa, rauhaa ja järjestystä kuin ihmisiä. Nuorempana olin erilainen, mutta iän myötä olen muuttunut. Olen täysin epäsosiaalinen ja materialistinen ihminen. Mutta en suinkaan onneton, vaan onnellinen sellainen. En tiedä, onko minussa itsessäni vikaa vai muissa, mutta aina olen joutunut opiskeluissa ja työpaikoissa negatiivisen arvostelun ja juorujen sekä valheiden kohteeksi. Useasta työpaikasta olen joutunut lähtemään, mutta sisulla olen aina vaihtanut uutta työpaikkaa ja välillä paikkakuntaakin. Olen nykyään hiljainen työyhteisössä, koska aina sanomisiani on käsitetty väärin ja käännetty pahaksi ja juoruttu eteenpäin. Nuorena halusin ystäviä, mutta enää en todellakaan kaipaa. Jokainen ihminen on minulle rasite nykyään ja yritän kiertää kaukaa. Rakastan paljon enemmän materiaa, rahaa, tavaraa ja mammonaa kuin ihmisiä. Ne eivät te mitään pahaa eivätkä loukkaa. Mitä enemmän rahaa on sitä vähemmän tarvii olla ihmisten kanssa tekemisissä ja voi lopettaa työn teonkin kokonaan. Toistaiseksi teen keikkatyötä. Kohta aion lopettaa senkin. Saa vain nauttia itsestä ja omasta ihanasta miehestä. Thaimaasta ostettiin vasta kakkosasunto. Aletaan viettään siellä aikaa niin paljon kuin keritään.

Juu hieman samanlainen olen. Toki tulen hyvin toimeen ihmisten kanssa esimerkiksi työpaikalla ja tykkään vaihtaa kuulumisia siellä, mutta tavallaan koen sen osaksi työtä. Vapaa-ajalla ei ole mitään mielenkiintoa lähteä kenenkään kanssa elokuviin tai minnekään, viihdyn hyvin avopuolisoni kanssa ja hän on parasta seuraa. Ihmissuhteet on aina haastavia ja tuo turhaa draamaa elämään. En oikeastaan edes osaa kiintyä kuin pariin ihmiseen kerrallaan.. Hmm. Olen aina ollut tämmöinen.

En missään nimessä ole erakko, en vain viihdy vapaa-ajalla muiden kuin itseni, avopuolisoni tai vanhempieni/siskoni kanssa.

Mustakin on ajan mittaan tullut erakkoluonteinen. En vaan jaksa aina ihmisiä, joitakin jaksan enemmän joitakin vähemmän.

Asetan korkean riman ystävyys-termin käytölle ja olen toisinaan kokenut että toiset eivät ajattele asiasta samoin. Eli kutsuvat ihmisiä melko kepeästikin ystävikseen (vaikka minun mittapuullani ollaan "kaveritasolla" esimerkiksi siinä suhteessa miten syvällisesti tunnen tai hän tuntee minut).

Itsekkyyttä, kun ei halua tavata ketään eikä käydä missään. Läheisille raskaita riippakiviä tuollaiset henkilöt, kun he on vain omissa oloissaan. Taitaa olla masennusta tai ahdistuneisuutta ja kyllä se on rasitetta ja kova paikka lapsille. Seuraa tulee olla ettei eristäydy, muuten jää yksin koko elämäksi.

[quote author="Vierailija" time="12.02.2011 klo 06:30"]

En oikeastaan pidä kenestäkään. Enkä halua jutella kenenkään kanssa puhelimitse saati sitten tavata. En kaipaa ystäviä, en seuraa. Vieraannutan vanhat ystäväni sillä että en vain pidä yhteyksiä, en vastaa puheluihin enkä mene kylään.

Muita samanlaisia?

[/quote]

Mulla töissä jopa 200500 kontaktia viikossa- asiakaspalvelua ja esiintyvä työ- en jaksa viikonlopulla kyläillä eenkä keskitä kuin omaa perhettä

[quote author="Vierailija" time="17.02.2013 klo 11:10"]

Mulla töissä jopa 200500 kontaktia viikossa- asiakaspalvelua ja esiintyvä työ- en jaksa viikonlopulla kyläillä eenkä keskitä kuin omaa perhettä

[/quote]

200-500 kontaktia... hups...väliviiva putosi jonnekin äsken...

No eipä ole ihme että tämä av-palsta on purkautumisväylä näille angstimamoille.

Nyt selvis!!!

Mä oon 45 v ja niin iloinen kun saan vihdoinkin olla rauhassa! Kun lapset oli pieniä, piti heidän takiaan juosta kaikenmaailman sirkukset, eläinpuistot, huvipuistot...ja kyläillä muilla lapsiperheillä. Nyt on ihanaa, kun teinit harrastaa itsekseen, käyvät kavereilla jne, eivät enää äitiä huoli seuraksi kuin kotona, eikä kovin paljon täälläkään.

Miehellä on työ ja muutama harrastus, joissa tapaa itsensä kanssa samanhenkisiä. Kyläilyt on rajoitettu ihan minimiin, eipä juuri sukuloida kun ei sukulaisista löydy samanhenkisiä ihmisiä.

Mulla on kolme hyvää ystävää, joiden kanssa pidän yhteyttä, tapaillaan, soitellaan yms. Työpaikkanikin on nykyään kotona, eikä senkään takia tarvitse tavata kuin muutama ihminen viikossa. Ihanaa, ei tarvitse esittää jatkuvasti että on kiinnostunut muiden ihmisten asioista.

Ihmiset eivät sinänsä mua ahdista, en vain jaksa heidän tyhjänpäiväisiä jorinoitaan. Mua ei kiinnosta juorut, telkkariohjelmat, julkkisten elämä, tuttavien lasten asiat, työpaikkojensa ongelmat jne. Mua kiinnostaa historia, maailman tilanne, ruuanlaitto, kirjallisuus, hyvät elokuvat, kulttuurihistoria, antiikin mysteerikoulut, filosofia, erilaiset uskonnot ja uskomukset...

Miksikähän olisin tulevaisuudessa taakka lapsilleni? En ymmärrä. Tuskin kaipaan vanhanakaan muiden ihmisten tylsiä juttuja. Luen niin kauan kuin pystyn, kun en pysty kuuntelen äänikirjoja, opettelen vaikka pistekirjoituksenkin. Kuuntelen radioa ja musiikkia, teen käsitöitä, ajattelen, kirjoitan, valokuvaan...mitä vain.

Eräs iäkäs sukulaiseni on paljon erakompi kuin minä eikä hänkään ole lapsilleen taakka. Ikää yli 90 v, eikä edelleen kaipaa muita ihmisiä. Lapset käyvät katsomassa, kun haluavat. En minäkään vaadi tai odota lapsiltani mitään itseni suhteen, he ovat omia persooniaan ja heillä on ihan elämä jonka he saavat käyttää miten parhaaksi näkevät.

Mieheni ex-nainen just samanlainen kuin te: lapsia viisi, lähihoitaja, ei yhtäkään ystävää.

Mielestäni aivan ihmeellistä ettei ihmisellä ole ystäviä. Pitääkö sit synnyttää itselleen kavereita? Voi herraisä! Toivon ettei kukaan ole niin outo...