Mä olen varmaan tosi outo kun en halua koskaan nähdä ketään.

Kuin mun suustani! Pidän kyllä joistakin ihmisistä, mutta en ystävysty enkä kaveeraa. En tykkää puhua puhelimessa, enkä tykkää käyttää vapaa-aikaani kenenkään tapaamiseen. Voisin varmaan asua jossain korvessa erakkomökissä. Tosin mulla on kyllä perhe...

Joo en yhtään viihdy varsinkaan porukassa. Ärsyttääkö muita jos ihmiset kyselee että mitäs tänään, viikonloppuna yms?. Nytkin kaveri ehdotti tapaamista kolmisin ja rupesi ahdistamaan ja tää ihminen on tosi läheisriippuvainen henkilö.

Kiva kun löytyi kohtalotovereita! Mulla tilanne se, että miehen kanssa viihdytään tosi hyvin yhdessä lähes jatkuvasti , lapset jo isoja, melkein kaikki muuttaneet kotoa pois. Ystävät ihan eri elämäntilanteessa ja kiinnostuneet hirveästä määrästä asioita. Itselleni riittää tavalliset arjen toimet, kotona tapahtuvat harrastukset ja satunnaiset kahvit kaverin kanssa ja olen täysin tyytyväinen nykyiseen tilanteeseen. Silti joskus mietin, onko minulla velvollisuus olla sosiaalinen? Onko velvollisuus soittaa mitä kuuluu, höpötellä, vaikka saan ihan tarpeeksi kuulla kuulumisia muutenkin, ehkä jopa liikaakin siinä mielessä että en osaa kaikkia tekemisiä ja sanomisia kommentoida , nykyään kun jaetaan niin paljon kaikkea.

Ärsyttävä keksiä aina tekosyitä miksei halua nähdä ketään :D

Vierailija kirjoitti:

Tosiaan itsekseen viihtyvät ihmiset ymmärretään usein väärin, siksi yritän sosiaalistaa omia lapsiani ettei heistä tulisi yhtä erakoita kuin äidistä.

En usko että vanhana ripustaudun lapsiin, en nytkään elä lapsieni kautta. Mulle on hirveen tärkeitä omat menot ja etenkin matkustelu, joten enköhän vastakin viihdy näissä harrastuksissa takertumatta liikaa lapsiini.

------------

Ei noita ripustautumisviestejä kannata ottaa niin vakavissaan. Joku tyyppi heijastaa omaa ahdistustaan keskusteluihin, varmaan hänellä on juuri tämä ongelma äitinsä kanssa, mutta ei tule tarpeeksi usein ketjua siitä asiasta.

Vierailija kirjoitti:

Suomi on täynnä ankeita ihmisiä. 

Jos erakot ovat mielestäsi niitä ankeita, niin onneksi juoruämmä- ja äijäpiirejä riittää, sekä teinihakkereita. Hauskaa vuoden jokaiselle päivälle! Ihan tosi, ja tiedän että uskot. :D

Vierailija kirjoitti:

Joo, ja sitten odotatte puolison viihdyttävän teitä kaiken vapaa-ajan. Niin nähty..

Yleensä itsetunto-ongelmista kielii tuon tason sosiaaliset ongelmat, kun muiden tapaaminen on niin raskasta jne.

Varmaan valtaosalla asia noin voi ollakin :/

Itsehän en halua etsiä edes parisuhdetta, kykenen viihdyttämään itse itseäni kaiken vapaa-aikani, joten...

Vierailija kirjoitti:

Joo, ja sitten odotatte puolison viihdyttävän teitä kaiken vapaa-ajan. Niin nähty..

Yleensä itsetunto-ongelmista kielii tuon tason sosiaaliset ongelmat, kun muiden tapaaminen on niin raskasta jne.

Osaan viihdyttää itse itseäni. Lähden vaikka kalaan, siinä kuluu tunti jos toinenkin. Itse olen kuitenkin ollut sinkku suurimman osan elämästäni eikä kuule ollut silloinkaan ongelmia viihdyttää itseäni.

Minua ei vain huvita tavata muita ihmisiä. Koen äärimmäisen rasittavana kuunnella turhanpäiväistä pälätystä ja esittää kiinnostunutta. 

Mulla on ihan samanlainen ongelma (vaikka olenkin vasta 13) . En jaksa tavata ketään, en edes parasta ystävääni. Koulussa jaksan joten kuten olla muiden kanssa, mutta heti jos joku haluaa olla kanssani koulun jälkeen, keksin jonkun tekosyyn. Sosiaaliset tilanteet ovat alkaneet ahistaa paljon, en voisi kuvitella olevani jonkun kanssa kahdestaan. Tyttöjä en kestä melkein yhtään, mutta poikien kanssa viihdyn ihan semi hyvin, vaikkei heitä niin paljoa ystäväpiiriini kuulukkaan. Olen muutenkin ollut hyvin alakuloinen ja ahdistunut viimeisen vuoden. Aluksi kaikki sanoi, että se johtuu vain murrosiästä, mutta nyt äitikin alkaa olla huolestunut, että mulla olis masennus, (vois ehkä ollakkin) koska en jaksa enää edes väittää asioissa vastaan. Olen väsynyt koko ajan (nukkumisessa on ongelmia ja syön suunnilleen kolme ruokaa päivässä joten saattaa johtua siitäkin..). Voisin jatkaa tätä vaikka ikuisuuden, mutta ei ketään varmaan mun elämäntarina kiinnosta.

(ps. vaikka tämä aina kuullostaakin niin typerältä, sanon sen silti: olen henkisesti vanhempi ja muutenkin kehittyneempi)

Ihmiset on erilaisia. Itse en enää näin 25-vuotiaana halua kuulua porukoihin. Ja ihmisiä nään mieluiten yksittäin jos sillonkaan. Mulla on poikaystävä kuitenkin ei vaan kiinnosta ihmiset niin paljoa että jaksais nähdä joka kuukausi. Pystyn olla montaviikkoakin näkemättä yhtään ketään eikä se haittaa mua. Oma seura paras seura. Tuntuu että on saanut takkiin no in montakertaa porukoissa ja jäänyt ulkopuolelle ettei vaan jaksa eikä kiinnosta enää.

Eipä tässä ole pariin vuoteen tullu juuri puhuttua kellekää mitää. Aika nopeasti tottuu. Korkeakoulussa opiskelen, mutta aika vapaavalinnaista on et meneekö luennolle vai ei. Kaupassaki esim. Prismassa menen nykyään aika usein itsepalvelukassalle. Ei tarvi tervehtiä ketään. 

Täällä yksi samanlainen. Minulla on yksi kaveri, jota näen pari kertaa vuodessa. Vanhempiani ja veljiäni näen kerran vuodessa tai harvemmin. Miehen kaveri tulee välillä meille kylään ja muutaman tunnin jälkeen pakenen omaan rauhaan lukemaan kirjaa, koska tarvitsen yksinoloa. En ole masentunut, sillä elämä hymyilee ja on juuri sellaista kuin haluan. En vain ole sosiaalinen.

Olen yksinhuoltaja,kuulema kiva ja nätti. Nykyään en jaksa ketään paitsi lapseni ja lapsen lapset ja sukua. Ärsyttää jotkut jutuille pyrkivät ja esim naapurit. Tykkään elää näin. Töissä välttämättömät puhun jne.

Ei siinä ole mitään outoa,jos tahtoo olla yksin tai miten vaan itsekseen.Kymmeniä vuosia ollessani työelämässä pidin siitä ,mutta koko pitkän ikäni olen ollut muuten erokkoluonne.

Todella nautin nyt ikääntyneenä,kun saa olla rauhassa.Jokainen tyylillään ja niin on hyvä.

Olen iloinen ,enkä koskaan ole ollut masentunut.

Monet ihmiset ovat kyllä aivan supertylsiä ja heillä on huono yleissivistys. Sitten ei voi muuta kuin puhua säästä heidän kanssaan.

Me suomalaiset juuri tulimme metsistä kaupunkiin. Miksi meidät pitäisi pakottaa ihmisten pariin?

Miten ihmeessä te erakot olette kuitenkin saaneet perheen tai edes parisuhteen? Ihan rehellisesti ihmettelen vain.

T. 25v erakkomies, ei yhtäkään paria tapaamista/nussintaa pidempää suhdetta koskaan. En ole ollut nisti/alkoholisti/hullu/ruma/läskikään vaan töissä/koulussa/järjissäni koko ikäni

Täh kirjoitti:

Miten ihmeessä te erakot olette kuitenkin saaneet perheen tai edes parisuhteen? Ihan rehellisesti ihmettelen vain.

T. 25v erakkomies, ei yhtäkään paria tapaamista/nussintaa pidempää suhdetta koskaan. En ole ollut nisti/alkoholisti/hullu/ruma/läskikään vaan töissä/koulussa/järjissäni koko ikäni

Kun löytyy se oikea ihminen niin kyllä silloin seuraa jaksaa. En koe puolison seuraa rasittavaksi, silloin voin olla oma itseni eikä tarvitse pinnistellä.

Tykkään myös olla yksin, ja puolisoni kanssa kahden. En jaksaisi koskaan kyläillä missään, ärsyttää jos pitää jättää omat hommat ja mennä jonnekin. Tai mikä pahempaa, joku haluaa tulla kylään jolloin tilanne on se että et voi itse edes päättää kyläilyn pituutta. Ei huvita jutella kenenkään kanssa, pari läheistä kaveria on joista toisen kanssa juttelen silloin tällöin ja toisen kanssa harvakseltaan. Joskus jätän vaan vastaamatta puhelimeen kun ei huvita jutella, melkein vaikka kuka soittaisi.. Miehellä on pari läheistä kaveria myös, onneksi yhtä "sosiaalisia" että muutaman kerran vuodessa nähdään. Toisen avokin kanssa tulen ihan ok toimeen, mutta ei me mitään syvempiä koskaan jutella.. Ei huvita nähdä omaa perhettäkään juurikaan, vaikka kyllä pakolliset kyläilyt tehdään muutaman kerran vuoteen kun kauempana asuvat, eivät muuten meitä hätistele paljonkaan.. Mutta kuten sanottua, pakolliset...

Olen ennen ollut hurjan sosiaalinen, mutta jotenkin ei vaan enää jaksa pitää sellaista elämää yllä.. On niin paljon muutakin kiinnostavaa, ihan omaa juttua ja meidän yhteistä, päivästä riippuen. Niin sitä tuntuu muillakin olevan, että tasan menee..

Eraggo kirjoitti:

Tykkään myös olla yksin, ja puolisoni kanssa kahden. En jaksaisi koskaan kyläillä missään, ärsyttää jos pitää jättää omat hommat ja mennä jonnekin. Tai mikä pahempaa, joku haluaa tulla kylään jolloin tilanne on se että et voi itse edes päättää kyläilyn pituutta. Ei huvita jutella kenenkään kanssa, pari läheistä kaveria on joista toisen kanssa juttelen silloin tällöin ja toisen kanssa harvakseltaan. Joskus jätän vaan vastaamatta puhelimeen kun ei huvita jutella, melkein vaikka kuka soittaisi.. Miehellä on pari läheistä kaveria myös, onneksi yhtä "sosiaalisia" että muutaman kerran vuodessa nähdään. Toisen avokin kanssa tulen ihan ok toimeen, mutta ei me mitään syvempiä koskaan jutella.. Ei huvita nähdä omaa perhettäkään juurikaan, vaikka kyllä pakolliset kyläilyt tehdään muutaman kerran vuoteen kun kauempana asuvat, eivät muuten meitä hätistele paljonkaan.. Mutta kuten sanottua, pakolliset...

Olen ennen ollut hurjan sosiaalinen, mutta jotenkin ei vaan enää jaksa pitää sellaista elämää yllä.. On niin paljon muutakin kiinnostavaa, ihan omaa juttua ja meidän yhteistä, päivästä riippuen. Niin sitä tuntuu muillakin olevan, että tasan menee..

Ai joo, ja tosiaan en ole itsekään masentunut tai suruinen, on vaan kaikkea muuta mielen päällä ja koen ne tärkeämmäksi. Ne ihmiset jotka pysyy tästä huolimatta, on sitten ne oikeasti tärkeät ihmiset, jotka ymmärtää ettei kaikki toimi samalla kaavalla.. :)