Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Mä olen varmaan tosi outo kun en halua koskaan nähdä ketään.
12.02.2011 |
En oikeastaan pidä kenestäkään. Enkä halua jutella kenenkään kanssa puhelimitse saati sitten tavata. En kaipaa ystäviä, en seuraa. Vieraannutan vanhat ystäväni sillä että en vain pidä yhteyksiä, en vastaa puheluihin enkä mene kylään.
Muita samanlaisia?
Kommentit (126)
Oikeasti kaverit varmaan pitävät minua aivan erakkona, mökkihöperönä ja masentuneena, mutta mä vain viihdyn kotona yksin tai perheen parissa! En siis oikeastaan halua ketään meillekään kylään. Tykkään kyllä tekstailla tai jutell tietokoneen kautta joskus ystävien kanssa, mutta en viihdy oikeastaan ihmisten parissa, kun työnkin puolesta jo joutuu olla niin sosiaalinen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mulla taas toisin.
Kukaan ei pyydä minua mihinkään.
Ihmettelenkin minkä vuoksi.
Lopetin fc-käytönkin koska pidin sitä turhana vaikka tunsin kaikki henkilöt.
En osaa enkä tykkää pitää yhteyttä ihmisiin. Viihdyn kotona lasten ja omien pikku puuhastelujen/harrastusten parissa. Aina olen ollut tällainen ja iän karttuessa vaan entistä enemmän.
Oikein ärsyttää aina jos puhelin soi ja joku häiritsee.
ovat vanhoina kamala ahdistuksen kohde lapsilleen. On hyvä, että vanhemmilla on ystäväpiiriä.
Voin tavata kaveria tai kahta ehkä kerran kuussa, that's about it. Silloinkin saatan peruuttaa tekosyyn varjolla koko tapaamisen tuntia ennen. Muut ihmiset eivät oikeastaan kiinnosta minua tarpeeksi että menisivät mm. oman ajan tai väsyneisyyden edelle.
En tiedä johtuuko tämä siitä että pienempänä jouduin aina miellyttämään muita. Miestänikään en tunne kunnolla koska en ole kiinnostunut hänen harrastuksistaan tms.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
tuollaisen ihmisen läheinen, varsinkin lapsi!
Toivottavasti osaatte olla ripustautumatta lapsiinne jos ja kun puolisonne jossain vaiheessa rinnaltanne poistuu, eikä ensimmäistäkään tolkullista ihmiskontaktia ole enää jäljellä.
Mies yrittää "parittaa" mua kavereidensa eukkojen kanssa, että lähtisin välillä kotoa ihmisten ilmoille. Mua vaan ei hittojakaan kiinnosta.
Mulla on yksi tosi hyvä ystävä, joka asuu satojen kilometrien päässä, häntä tapaan mielelläni kerran vuodessa. Hän on myös samanlainen erakkoluonne. Kortteja lähetämme puolin ja toisin, samoin sähköpostia, harvemmin soitellaan.
Sukulaisiini en pidä mitään yhteyttä, poikkeuksena omat vanhempani, joita tapaan neljästi vuodessa pitkän välimatkan takia.
Miehen on vaikea tajuta, että haluaisin ihan omaa aikaa kotona. Haluaisin, että hän joskus hoitaisi lapsiamme ja veisi heitä jonnekin, mutta jos kerta minä olen kotona, voinhan ihan hyvin lasten perään katsoa ja hän saa tulla ja mennä mielensä mukaan.
En ole kovin luonteva ihmisten seurassa, eläinten kanssa tykkään puuhastella mieluummin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
yksi omissa oloissaan viihtyvä.
Monet tuttavamme aloittavat jo alkuviikosta miettimään että mitä tekevät viikonloppuna ja ketä kutsutaan kylään vai mennäänkö jonnekin itse.
Me haluamme olla perheen kanssa ja tarvitsemme omaa aikaa. Meitä ilmeisesti pidetään outoina.
Minä tarvitsen paljon myös omaa aikaa ihan yksinäni, jolloin teen omia juttujani ja olen rauhassa ajatuksissani. Ja kyllä ärsyttää jos puhelin soi!
Lopetin fc-käytönkin koska pidin sitä turhana vaikka tunsin kaikki henkilöt.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mulle vierailut kerran vuodessakin on liikaa. Mies taas on yltiösosiaalinen ja yrittää mua tutustuttaa omiin kavereihinsa ja näitten vaimoihin ym. yhtä typerää. Mä en voi tajuta, miten mies ei ymmärrä sitä, että viihdyn omissa oloissani enkä kaipaa kyläilyjä ja seurustelua saati mitään juhlia. Puhelimessa en myöskään jaksa lötistä. Mä olen myös vieraannuttanut ystävät ja tuttavat, kun en ole pitänyt yhteyttä.
en myöskään jaksa treffailla kavereiden kanssa. Mulle riittää siskoni ja kälyni seura noin kerran viikossa. Kavereita tapaan muutaman kerran vuodessa, se on ihan riittävästi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En ollutkaan harvinainen tapaus!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minä en myöskään koe että jonkin henkilön seura olisi minusta mielenkiintoisempaa kuin perheen kanssa tai itsekseni viettämä aika. En tunne yhtään henkilöä, joka antaisi minulle jotakin lisäarvoa.
En koe saavani keneltäkään mitään. En ole kiinnostunut kenenkään veneily-, moottoripyörä-, koira- tai muustakaan harrastuksesta. En myöskään jaksa päivitellä kenenkään lasten ihmeellisiä tekemisiä. Ennemmin olen kotona ja seuraan omien lasteni ihmeellisiä tekemisiä.
En jaksa avautua työni kuvioista, ja suurin osa työstäni on liikesalaisuuden piiriin kuuluvaa, joten en voi niistä juurikaan kertoa. Mitä sitten kertoisin? Viime päivällisen reseptin? Ei.
En saa näistä tapaamisista yhtään mitään. En myöskään nauti menemisestä minnekään kenenkään kanssa. Menen mieluummin yksin (vrt. elokuvat) niin saan mennä miten haluan ja olla muutenkin kuten haluan.
En jaksa jauhaa kenenkään laihdutuksesta, en jaksa kiinnostua kakkuresepteistä koska en syö niitä, en jaksa taivastella säätä.
On minulla ystäväksi katsomiani ihmisiä. Heitä tapaan harvoin, ja sekin on melkoisen itsesuggestion tulosta.
ap
mutta toki joskus tahdon nähdä ihmisiäkin, mutta aika pitkälle riittää, kun töissä näen työkavereita, illat ja viikonloput viihdyn oikein hyvin omassa hyvässä seurassa. No, sillon tällöin kyllä mielelläni tapaan kavereitakin, vaikka usein en oikein jaksaisi lähteä sovittuun tapaamiseen, mutta kun lähden, niin ihan kivaa siellä sitten on. Mutta näitä kavereiden tapaamisia on harvemmin kuin kerran kuussa. Puhelimessa en juttele ikinä, jonkun verran tekstiviesteilen ja facebookin kautta olen kyllä yhteyksissä useamminkin.
Ihminen on luonnostaan sosiaalinen, mutta toiset on sitä enemmän ja toiset vähemmän, minä olen vähemmän. Mutta ihan yksin en minäkään viihtyisi, kokeilin sitä muutaman vuoden kun opiskelin, saattoi mennä viikkokin etten jutellut sanaakaan kenenkään kanssa, ja se alko jo rasittaa.
hyvin sosiaalinen ja viettääkin paljon aikaa harrastukensa parissa, ja lapsi on jo murrosiässä ja viihtyy kavereiden kanssa tai kotona itsekseen, en siis ripustaudu perheeseen vaan nautin yksinolosta. Mutta kuten edellä sanoin, aivan yksin, viikkotolkulla, en jaksaisi. Ja pidän kyllä ihmisistä, arvostan ja kunnoitan, mutta yksin on mukavampaa, taidan aina olla vähän jännittynyt, kun olen muiden seurassa, ja se rasittaa.
Nuorempana, aikana ennen perhettä, olin oikeastaan kovinkin sosiaalinen. Minulla oli paljon kavereita ja pari hyvää ystävääkin. Vietin paljon aikaa heidän seurassaan ja pidemmär ajat omissa oloissani lähes ahdistivat.
Nyt olen nelikymppinen äiti elämän ruuhkavuosissa. Käyn ansiotyössä, mieheni tekee vaativaa työtä ja perheessämme on kaksi vilkasta ja touhukasta poikaa. Arki menee taiteillessa työn ja perhe- elämän välillä eikä arkena juuri ehtisikään hoitaa sosiaalisia suhteita. Viikonloppuina taas haluamme viettää aikaa perheenä, olla yhdessä ja harrastaa. Tapaamme todella harvoin ns. ystäväperheitä ja minulle olisi oikeastaan kauhistus kutsua meille ketään kylään. Hyvin harvoin meitäkään tosin nykyään mihinkään kutsutaan;)
Koen erakoituneeni jollakin tapaa. En osaa olla luontevasti edes entisten ns. bestisteni seurassa vaan tunnen oloni jotenkin vieraaksi ellen jopa vaivautuneeksi. Sairastuin masennukseen muutama vuosi sitten, mutta toivuin ääkityksen ja terapian avulla. Ehkä tuon jälkeen jäin jotenkin erilaiseksi, ulkopuoliseksi omasta tahdostani.
Tunnen jatkuvasti pientä huonoa omaatuntoa, etten jaksa pitää yhteyttä juuri keneenkään. Nuo ihmiset ovat kuitenkin minulle rakkaita ja tärkeitä, mutta en vaan koe tarvetta jakaa elämääni samoin kuin joskus ennen. Joskus mietin, olenko kuitenkin masentunut?
Nuorempana olin kovin viaton mutta sain paskaa niskaani, oli kaikkea vuosien koulukiusaamisesta raiskausyritykseen. Jossain vaiheessa masennuin pahasti, sain syömishäiriön, läheinen kuoli jne. Kesti kauan että pystyin katsomaan itseäni edes peilistä.
Psykologilta saadun avun myötä aloin rakentamaan luottamustani ihmisiin uudelleen, mutta mieheni ja lapseni lisäksi se ei juuri ole kantanut hedelmää. Olen töissä ihan pidetty ja hyvin ystävällinen + avulias, tämä tulee luonnostaan koska se on yksi puoli itsestäni. Mutta...harvoinpa tämä ystävällisyys saa vastakaikua.
Viimeksi kun revin itseäni niskasta ja menin työyhteisön juhliin, sain istua seinäkukkasena koko illan vaikka muutamaan otteeseen hankkiuduin itse aktiivisesti mukaan porukkaan. Selät kääntyivät, hymistelyn lisäksi kunnon keskustelua ei syntynyt, minut ymmärrettiin väärin tilanteessa jossa kuka tahansa normaalijärkinen olisi tajunnut mitä tarkotin. Tuli tympeä olo, lähdin aikaisin kotiin. "Saattamaan" tullut kaveri paineli edeltä, sulki oven naamani edestä ja katseli muualle kun juttelin mukavia parin lauseen verran. Oli hiljainen olo sen illan.
Vaikka olenkin vilpittömän iloinen esim. tavatessani uuden ihmisen ja puhun avoimesti hänen kanssaan (en tietenkään liian henk.koht. juttuja!), sisimmissäni olen surullinen koska tiedän ettei se johda koskaan mihinkään. Otan henkistä etäisyyttä vaikka en "karkaa" mihinkään ja olen aina käytettävissä esim. töissä. Kai minä olen vaan pettynyt muihin.
mulle on käynyt noin mutta ei omasta tahdosta, nyt kuin seuraa kaipaa, ei osaa kenenkään kanssa olla, jos löytyy joku jonka kanssa olla.
harmi, tapaisit vaan tuttujasi, teet itselle palveluksen pidemmällä tähtäimellä
Alue: Aihe vapaa
ja mua ahdistaa se, et mies yrittää väkisin saada mua lähtemään kotoa jonnekin. mä tykkään olla omassa rauhassa.