Miten tiesitte että puoliso on se oikea?

Ainakin tähän mennessä ainoa ihminen jolle olen voinut avautua eikä hän ole lähtenyt heti menemään.

Äitini, joka on ollut isäni kanssa yli 45 vuotta, totesi aikoinaan, ettei sitä oikeaa ole olemassa; pitää löytää ihminen, jonka kanssa jaksaa elää arkea, koska sitä elämä on. Itse kun tapasin mieheni, hän oli aidosti kiinnostunut minusta, eikä muutenkaan ollut niin kuin muut aiemmin tapaamani miehet. Arvot ja elämänkatsomus osuivat yhteen. Ja arki sujuu hienosti, kumpikin nautimme meidän arjestamme. Vielä ei hirveitä vaikeuksia ole ollut, mutta tuomme kumpikin toisemme parhaat puolet esiin ja olemme aina toistemme puolella. Tosiaan jo ensitreffien jälkeen mietin mielessäni, kuinka hänessä on jotain erilaista kuin muissa, ja hän oli ajatellut minusta samaa.

Tiesin, koska olimme niin samanlaisia. Harvoin kohtaan ketään, joka olisi edäs etäisesti kaltaiseni.

Ihania tarinoita. <3 

Oli helppo olla heti alusta lähtien. Tulevaisuudesta keskusteltiin, kuten kaikesta muustakin. Kaikesta ei tarvi olla samaa mieltä, riidat pitää sopia. Mykkäkoulu on suhteen loppu. Luottamus on tärkeä. Perhekeskeisyys autta arjessa, jos ja kun lapsia haluaa tai saa. 

Kauan odotin rakastuvani, olin jo luovuttaa. Parisuhteita ja satunnaisia oli, mutta olin silti yksin. Sitten koulutusristeilyllä näin kiinnostavan naisen, jonka kanssa tanssittiin ja juteltiin. Illan päätteeksi hän halasi minua niin lämpimästi, että meinasi sydän räjähtää. Päätin että en päästä ensimmäisenä irti, ja halasimme aika kauan.. Silloin sanoin työkaverilleni, että tuon kanssa menen naimisiin. 

Pari tapaamista myöhemmin istuimme 3h autossa yöllä puhumassa arvot ja tulevaisuuden selväksi, silloin olin täysin varma.  Nyt 25v ja kolme lasta myöhemmin en kadu hetkeäkään.

En tiedä vieläkään. 

Tulin raskaaksi. Näin se usein käy.

Hän täytti listani kaikki kohdat ja toimi mahdollistajana päästä pois vanhoista ympyröistä.    Kuinkas sitten kävikään? Erohan siitä tuli, kun ei jaksanut enää pitää kulissia yllä. 

Oli vain niin rentoa ja hauskaa ja helppoa yhdessä. Ei riitoja, muita kuin väsymyksen tuomia kiukkupuuskauksia. :)

Vierailija kirjoitti:

Tiesin, koska olimme niin samanlaisia. Harvoin kohtaan ketään, joka olisi edäs etäisesti kaltaiseni.

Tämän takia minä en varmaan löydäkään sitä oikeaa. Olen jotenkin niin erikoinen, ettei ole tullut vastaan ketään samalla tavalla ajattelevaa miestä. 

Menin diskoon, sattumoisin vielä sellaiseen, joka ei ollut ns. kantapaikka. Siellä oli paljon väkeä ja tämä tyttä, joka istui yksinään kahden hengen pöydässä. Jostain syystä en saanut silmiäni irti hänestä, vaan täysin tavoistani poiketen kävelin siihen pöydän luo, ja kysyin, että saako tähän istua? Se oli jotain 80-luvun alkua se, 80-luvun puolessa välissä mentiin naimisiin, ja naimisissa ollaan yhä. Erossa on oltu ne päivät kun olen ollut työmatkalla tai sairaalassa vuoteen omana, muuten on eletty yhdessä jokainen päivä.. Repikää siitä huumoria, jos osaatte 🤣

Aamulla sanoi että "älä lähde". Helppoa ja sujuvaa arkea.

Aluksi jo lukiossa oli vahva kiinnostus ja sitä mukaa rakastuminen, mikä ei koskaan laimentunut yhtään. Kunnioitus ja ihailu kestivät koko hänen elämänsä ajan ja kestää vieläkin. Hänen ujoutensa teki vaikutuksen. Samoin herkkyys ja umpi rehellisyys. Koskaan ennen hänen löytämistä, tai sen jälkeen,  en ole nähnyt  ulkoisesti tai sisäisesti kauniimpaa tai mielenkiintoisempaa ihmistä, älykästä feministiä. Oikeudenmukaista ihmistä. 

Sitten kun oli 30 vuotta oltu yhdessä ja edelleen jatkettiin...

50% ei tiennyt

Tapasin mieheni urheilukentän laidalla urheilemassa (pitkä tarina) ja päädyimme siitä lähelle kahville. Sovittiin uudet treffit. Juttelumme oli mutkatonta, kuin oltaisiin vanhat tutut ja nauroimme samoille asioille. Lisävaikutuksen teki vierailu hänen luonaan, siellä kaikki oli siistiä ja puhdasta. Lisäksi hän oli eläinrakas, eikä kissani ja koirani olleet hänelle mikään ongelma, hän suhtautui eläimiin iloisesti ja ymmärtäväisesti. Maatalon poika. Utelin hänen tulevaisuudenajatuksiaan, ja hän sanoi haluavansa lapsia ja kun seurasin häntä lasten kanssa, niin hän oli hyvin luonteva. Oltiin molemmat yhtä vähävaraisia, mutta ajatukset säästämisestä, rahan käytöstä ja ns. luokkataustat oli hyvin samanlaisia, ymmärsimme hyvin toisiamme. Ja sängyssä meni hyvin ;) Lisäksi hän tuki minua kun halusin ja pääsin yliopistoon, eikä ole koskaan jättänyt pulaan.  Silloin kun olen ollut heikkona, niin hän on ollut se vahva, joka on laittanut asiat toimimaan ja puolustanut minua. Kyllä hänellä vikansa on, kuten itsepäisyys ja joskus ottaa liikaa kaljaa ja välillä kertoo aika rasvaisia navanalusvitsejä, mutta ei sellaisia vikoja, että kävisivät liikaa hermoille. 

Vuoden päästä urheilukentän laidasta oltiin naimisissa, ja siitä 9 kk päästä meillä oli lapsi. Oikeasti. Naimisissa olemme olleet 25 vuotta eli hopeahäät taitaa olla syksyllä....ja esikoisemme menee tänä kesänä naimisiin. Lapsia on neljä kaikkiaan ja hän on myös pitänyt hoitovapaita, kun minä olen tehnyt uraa. Häntä ei myöskään mitenkään ota itsetunnon päälle, että vaimo tienaa nykyisin reippaasti enemmän, kuin hän tai se, että vaimo tekee matkatyötä. ...Kun ilmoitan, että silloin ja silloin on työmatka, hän kysyy että milloinkas paluulento laskeutuu. Ja siinä hän sitten on vastassa kentällä, koiran kanssa. Ei tarvitse seistä talvipakkasessa taksijonossa....

Vahva yhteenkuuluvuuden tunne heti aluksi. Mies oli heti valmis viemään minut näytille vanhempiensa (ja itse asiassa suvun, oli juhlat kyseessä) luo ja oli ja on edelleen huolehtivainen. Molemminpuolinen ihastuminen, tikusta asiaa -tyyliin, pääasia, että pääsi toisen luo juttelemaan. Harmonista yhdessäoloa, kumpikaan ei ole pahasti räiskähtelevä kuumakalle. Helppo olla toisen kanssa.

Helposti,minulla on jo seitemäs oikea menossa,sen vaan tietää.

En tiennytkään. Tossa se on vieressä vielä 30 vuotta myöhemmin. Olisko oikea?