Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Onko kauheampaa ikää lapsella kuin 2-4v?
Kysyn tätä yhden jo täysikäsen lapsen kokemuksella, jolla oli ihan järkyttävä murrosikä. Mutta murkun kanssa pystyi hyvänä hetkenä neuvottelemaan ja sopimaan pelisäännöistä. Elämä oli silti hyvää.
Esikoisen taaperoaika oli helppoa, nyt ei ole.
Olen ihan loppu, ja jos joudun hoitamaan kuopustani yksin kolmekin päivää, loputonta kieltämistä, uhmaamista, huutamista, rikkomista.
Pelkään että muutun lähes väkivaltaiseksi, sillä tukiverkkoja meillä ei ole.
3pvää viikossa lapsi on päiväkodissa osa-aikatyöni takia, ja odotan vaan että koska voin viedä lapsen sinne. Haluaisin pitää lasta siellä enemmän, mutten ole varma pahentasko se lapsen käytöstä
Mies osallistuu tosi paljon ja aina töiden jälkeen ottaa kopin lapsesta, mutta mua ahdistaa ajatuskin että joudun kohta kohtaamaan iltariehumisen, hoitamaan aamupuuhat ja pukemistaistelut.
Lapsi läpsii, kynsii, puree. Tekisi mieli välillä oikeasti tukistaa kunnolla lasta, ja itkettää kun edes ajattelen niin. On hällä hyviäkin hetkiä paljon, mutta usein olen niin rikki niistä huonoista, etten osaa nauttia.
Meillä saa näyttää tunteita ja kannustankin siihen, mutta lapsella ei ole mitään kontrollia. Saattaa lyödä ilosta?!
Puistoon ei voida mennä koska lapsi karkailee päättömästi, ja vaunuissa huutaa että kävelemään pitää päästä. Uimahallissa karkailee, kaatuilee ja jos ollaan varttikin liian pitkään, kirkuu väsymystä pukkarissa. Saunassa kiipeilee. Kun kieltää niin läpsii.
Mä puen itseni pukkarissa hiki päässä ja jalallq koitan blokata lasta karkaamasta, silti karkaa. Esikoisen kanssa käytiin joka viikko uimassa ja hän tyytyväisenä söi smoothieta kun puin.
Ostosreissut menee ihan perseelleen, koska uhma. Huutaa kärryissä ja autokärryistä koittaa kiivetä pois.
Kylvyssä viihtyy mutta hirveä huuto kun pois. Joka päivä on taistelu, jossa en halua olla mutta pakko.
Mies hoitaa 90% iltanukutuksista, aina kun ei ole iltatöissä, sillä mä en kestä niitä taisteluita enää päivän päälle.
Onko tämä muilla tällaista?
Meillä on säännöllinen rytmi, ruoka-ajat eikä syödä sokeria yms. Mietin mitähän tää olis jos vielä ei olis tämä rytmi!
Olen miettinyt eroa ihan senkin takia, että saisin viikon lomaa lapsesta.
Ja mikä hirveintä ja itsekkäintä, lapsi on todella toivottu ja ivf:llä tehty!
Mulla on ihan kamala olo, että ajattelen näin.
Mutta en ikinä ois uskonut, millaista helvettiä voi taaperoaika ollapahinta on että tutut joilla isoja lapsia, sanoo vaan et joo se on ihan kauheeta aikaa! Kiitti joo, huomaan kyllä..en tiedä selviänkö sinne asti järjissäni kun lapsi kasvaa. Haluaisin vaan jättää kodin ja lapsen miehelle ja häipyä siiheksi johonkin omaan rauhaan kunnes lapsi on kasvanut.
No nii kivittäkää! Haukkukaa. Mut yksikin vertaistukiviesti ehkä ois paikallaan!
Kommentit (596)
Kun lapsella on noin koti ok, tarvii käyttää kehon hoidoissa että vika löytyy. Hermoratahieronta tai vyöhyketerapia. Joku on vinossa kehollisesti.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
On. 14-16v. Pitää itseään kuolemattomana ja ottaa typeriä riskejä. Pahimmillaan myös huutaa, haukkuu, raivoaa.
On se meilläkin samaa rallia pojanpojan kanssa. Asuu osan viikosta äidillään ja osan meidän luona, isä asuu väliaikaisesti meillä nyt. Kauheaa kitinää, raivoa jne. Mutta se on vain vaihe elämässä. Omalla pojallani on ADHD ja hän oli todella vaikea juurikin tuossa iässä. Sieltä historiasta osaan jo kaivaa asioita millä pelataan tän kohta 5v hepulimaisterin kanssa. Omaa tahtoaan lapsi etsii ja tottakai raivoaa turvalliselle aikuiselle. Se vanhempi on se turva kenelle uskaltaa purkaa oloaan. Joskus ihan sylittäminen onkin se ratkaisu siihen hepuliin. Ja kyllä mummi korottaa ääntään kun tarvitsee. Meillä on säännöt ja selkeä rytmi päivässä. Pettymykset pitää lapsen kokea, se ei mene rikki kieltämisestä tai jonkun kivan asian pois ottamisesta. Oppii niistä. Ja pitää muistaa kiittää, ottaa mukaan tekemään ihan vaikka kotitöitä, vaikkei ne menisi kuten itse haluat. Pääasia että tekee yhdessä. Se on rankkaa, mutta vain hetken aikaa elämästä. Pian huomaat, että se lapsi onkin jo niin iso, ettei halua kävellä käsi kädessä tai tule enää syliin tai viereen nukkumaan. Koita etsiä jotenkin ne ihanat vaiheet, vaikka pahalta tuntuukin. Sun tunteet on ihan normaaleja, ihana kun tunnistat ne. Toiset sitten menevät äärimmäisyyksiin niissä ja lapsi kärsii. Sinä et ole lapselle pettymys, etkä itsellesi. Etkä varmasti ole ainoa joka saman asian kanssa painii. Älä välitä mitä muut ajattelee. Ne näkevät vain pintakuoren asioista.
Pian tuo vaihe on ohi ja huomaat asioita eri tavalla. Koita kestää se nyt vaikka joka iltaisilla itkuilla yksin jossain. Se menee ohi. Olet kuitenkin rakas äiti lapselle ja se tarvitsee sua elämässä. Eihän se vielä sitä ymmärrä, mutta joskus ymmärtää. Hyvää kesää teille.
Jos päiväkodissa menee hyvin, laita ihmeessä 5pv/vko. Meillä on temperamenttinen sosiaalinen tyttö joka pienenä nautti päiväkodin kavereista valtavasti.
No, olen kyllä itse eri mieltä siitä kuinka hyvin murrosiän alkupuolella olevan kanssa voi neuvotella ja kyllä se jatkuva suun soitto-, päänaukominen-, testailu ja rajojen haku on ihan eri tavalla kuluttavaa kuin uhmaikäisen kohdalla.
Omalla kohdalla neuvolalääkäri kommentoi uhmaikäisestä, että se menee ohi. No ei se varsinaisesti missään vaiheessa kokonaan ohi mennyt, toki hieman tasoittumajaksoja uhmaiän ja murrosiän välissä, mutta toisaalta se oli jopa ihan hyvä niin murrosikä ei yllättänyt samalla tavalla kuin se ehkä tekisi, jos prinssi tai prinsessa olisi ollut koko ikänsä enkeli.
Olen joka tapauksessa hemmetin ylpeä siitä, että omassa lapsessani on temperamenttia ja tulta ja tappuraa. Toki hänen pitää oppia hallitsemaan sitä ja ottaa sosiaalinen etiketti haltuun, mutta olen vakuuttunut siitä, että hän ei tule jäämään elämässä tönittäväksi kynnysmatoksi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Voisin vaikka lyödä vetoa, että viimeistään kouluiässä lapsella havaitaan jokin erityispiirre ellei jopa useampi.
Meillä on kattava vakuutus, luuletko että kannattais jo nyt hakeutua tutkimuksiin? Olen miettinyt samaa, että onko tämä ihan normaalia
apNoin pieniä ei vielä tutkita tai diagnosoida. Esikouluikäisen laajassa terveystarkastuksessa tehdään kehitysneurologinen arvio.
Mutta tuonikäisen kanssa voidaan käyttää tukitoimia kotonakin jos on viitteitä. Siksi ei kannata jättää katsomatta että vielä ei dg tehdä. Itselläni on adhd-lapsi muttei hänen lapsuutensa noin vaikeaa ollut kun ap:n lapsella. Lapseni pääsi 3v tuen piiriin.
Itse minimointia harrastaneena pidin 2v täysin päättömän rattaissa tai valjaissa, valitsi itse usein ne valjaat. Julkisissa välineissä en antanut viskottavia tavaroita jne...järjen myötä jätin valjaat ja ehtona pysyä lähellä tai kävellä käsikädessä. Kävimme liikuntapaikoissa joissa ei päässyt ovesta ja muualtakaan karkaamaan, muuten annoin mennä vapaasti. Vessan oven takana olija ei kuole siihen raivoon ja oppii että äitikin haluaa vessarauhan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Lapsikohtaista tuo käytös. Itsellä neljä lasta, joista kolmen kanssa helppoa ja leppoisaa elämä ollut aina, mutta yhden kanssa joka päiväistä temppuilua ollut aina. Hyvin samankaltaista kuin aloittajan kuvaama ja lapsi jo viisi, en todellakaan tiedä milloin hänen kanssaan helpottaa. Tämä yksi lapsi tuntuu kuin hoitaisi 20 lasta kerralla, olen äärimmäisen loppu hänen käytökseen kun ei kotona eikä missään voi olla rauhassa ja rennosti sekä nauttia, kun täytyy 24/7 vahtia tätä yhtä. Kolme muuta leikkii rauhallisesti, aivan kuin yö ja päivä lasten luonne- ja käyttäytymiserot.
Vierailija kirjoitti:
Entä jos lapsi olisi joinain viikkoina vähän enemmän päiväkodissa? Saisit levätä ja jaksaisit ehkä tuota uhmaa sitten paremmin.
Tai vaikka joku päivä kokonaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Aivan ihania 2 - 4 vuotiaat ja kaikki muutkin lapset. Kaikkein mahtavin väestö, samoin vanhat ihmiset. Älkää jaksako.
Hahahahaaa!! Haista nyt pitkä paska! Aivan mielenvikainen kommentti sinulta! 😂🤣😂 Tottakai on selvää, että pikkulapset ovat kauheita ja pikkulapsiaika on aivan järkyttävää paskaa. Jossain unelmamaassa elävät ruusunpunaiset kakkulat päässä olevat denialistit sen ainoastaan kieltävät ja sitten on myös olemassa se marginaaliprosentti vanhemmista, joille on tosiaan sattunut lottovoittopennut, jotka eivät aiheuta juuri mitään stressiä. Me muut kärsimme enemmän tai vähemmän.
Eikä se ole mitään "välillä vähän raskasta", vaan armotanta hirveätä paskaa. Ja suurin osa ajasta.
Ja se on aivan normaalia.
Eikä siihen ole mitään oikotietä onneen, vaan pelaat niillä korteilla jotka on sinulle jaettu ja teet jatkopäätökset oman harkintasi, jaksamisesi, moraalisi ja resursiesi mukaisesti. Ainoa mikä itseäni lohdutti oli se, että ko. aika päättyy "joskus". Mutta jos on useampi eri-ikäinen lapsi, niin pikkulapsiaika voi kestää yhteensä vaikkapa 10-vuotta! Eli se siitä "no se on lyhyt aika ja menee nopeasti ohi" höpöhöpö kommenteista.
Mutta älä ainakaan välitä paskan vertaa muiden tuomitsemisesta ja tuollaisista höphöpö-lapsia-ylistävistä kommenteista. 😄😄
Jotkut jaksavat ja jotkut eivät. Yhtä kaikki. Ei muuta kuin onnea matkaan ja toivottavasti kaikki menee hyvin! 😁
(Eikä omalle kohdalle sattuessa asiaan voi mitenkään etukäteen riittävästi varautua. Hirveä elämä tulee vaan vastaan ja sen kestää tai ei).
T. Monen lapsen isä
Vierailija kirjoitti:
Lapsikohtaista tuo käytös. Itsellä neljä lasta, joista kolmen kanssa helppoa ja leppoisaa elämä ollut aina, mutta yhden kanssa joka päiväistä temppuilua ollut aina. Hyvin samankaltaista kuin aloittajan kuvaama ja lapsi jo viisi, en todellakaan tiedä milloin hänen kanssaan helpottaa. Tämä yksi lapsi tuntuu kuin hoitaisi 20 lasta kerralla, olen äärimmäisen loppu hänen käytökseen kun ei kotona eikä missään voi olla rauhassa ja rennosti sekä nauttia, kun täytyy 24/7 vahtia tätä yhtä. Kolme muuta leikkii rauhallisesti, aivan kuin yö ja päivä lasten luonne- ja käyttäytymiserot.
Siis tämä!!! Tällaisen kokemuksen soisin kaikille niille rauhallisten lasten erinomaisille kasvattajille, jotka kokee, että kyllähän se meidänkin Pertti on melkoinen vilpertti, mutta minä sille sitten opetin, miten ollaan. Pahimpia ovat kolmen rauhallisen lapsen vanhemmat, jotka eivät usko, että erilaisiakin tapauksia on 😂
Syytin sellaisten takia itseäni, kun esikoinen oli tällainen hurrikaani. Mutta sitten meille syntyi toinen lapsi, joka oli aivan toisenlainen. Ymmärsin, että vedän hyvin, lapset vaan on tosi erilaisia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
"No nii kivittäkää! Haukkukaa. Mut yksikin vertaistukiviesti ehkä ois paikallaan!"
No tässä vertaistuki- ja tsemppiviesti.
Kannattaa oppia lukemaan kasvatusoppaita, lehtiä ja kuulemaan näitä asiantuntijoiden neuvoja valikoivasti. Nykypäivänä vanhemmuuteen kohdistuva dialogi ja palaute on todella hyökkäävää, tuomitsevaa ja erittäin virhekeskeistä. Kyse tuntuu olevan vain lähinnä siitä, että kuinka isoja virheitä matkalla teet ja miten saat minimoitua lapseesi kohdistuvat vahingot. Toisaalta lehdissä, somessa yms esittellään täydellisiä koteja ja perheitä joissa supersuorittaja tekee kahta työtä, opiskelee, hoitaa terminaalivaiheessa olevia vanhempiaan, huippu-urheilee ja toteuttaa haaveitaan matkustelusta kuviokelluntaan.
Älä vertaa, älä syyllistä, äläkä ainakaan mitätöi itseäsi. Hyvän vanhemman ensimmäinen ja tärkein tuntomerkki on se, että hän kysyy neuvoa ja hakee apua siinä vaiheessa, kun tuntuu siltä, että omat neuvot tai jaksaminen loppuu kesken. Käytä hyväksesi kaikki saatavilla olevat tukikanavat, jos niille tuntuu olevan tarvetta ja selvitä omasta kotikaupungistasi vaihtoehdot.
Jos joku muu ei kestä sitä, että sinä pyydät neuvoja ja apuja niin se on vain ja ainoastaan tämän kyseisen henkilön oma ongelma. Anna hänen selviytyä yksin ja todistaa kovuuttaan niile, jotka moisesta häikäistyvät.
Minun mielestäni sinä vedät hyvin - jatka samaa rataa. Tsemppiä!
Onko mahdollista että tapaisit muita äitejä, joilla on samaa ikää oleva lapsi? Lapset voisivat leikkiä ja purkaa energiaa jossain aidatulla leikkikentällä, ja saisit puhua toisen aikuisen kanssa rauhassa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Jos ymmärsin oikein, niin ap:n lapselle pahin seuraus lyömisestä on komentaminen ja vaatimus pyytää anteeksi. Minusta vaikuttaa nyt kuitenkin siltä, että tämä ei ole riittävän tehokas keino kyseisen lapsen kanssa. Minulla on kaksi lasta. Jos ensimmäinen lyö ja kiellän tiukasti, lapsi pelästyy hieman, saattaa jopa itkeä. Jos toinen lyö ja kiellän samalla tavalla tiukasti, lapsi ei hätkähdä siitä ollenkaan, vaan saattaa nauraa ja lyödä kovempaa. Kaikki anteeksi pyytelytkin ovat lähinnä jokin leikki, jolla ei ole mitään vaikutusta. Tällä lapsella ei myöskään tunnu olevan juuri ollenkaan luontaista miellyttämishalua, toisin kuin ensimmäisellä, joten sekään ei tunnu lapsella missä, jos yritän selittää, että äitiä sattuu, tms. Sanomattakin selvää, että ensimmäiselle on ollut helpompaa asettaa rajoja ja opettaa käyttäytymään hyvin. Olen sitä mieltä, että sinun täytyy nyt löytää jokin keino, joka toimii oman lapsesi kanssa. Lapset ovat niin erilaisia, että eri keinot toimivat eri lapsilla, mutta yritä löytää kokin seuraamus, joka on lapsesta sen verran ikävä, että esim lyöminen ei tunnu lapsesta enää kannattavalta toiminnalta, koska hän oppii, että siitä seuraa aina jotain, mistä hän ei tykkää. Sitten vaan johdonmukaisuutta, lapsi saattaa koetella rajoja hyvinkin pitkään ja uhmakkaasti, mutta uskon, että hän lopulta oppii, ettei kannattaa hakata päätä seinään jatkamalla huonoa käytöstä. Myös karkailun suhteen voi tehdä samoin, seuraamukset siitäkin heti, kun lapset kykenee ymmärtämään. Samaan aikaan lapselle paljon syliä ja positiivista huomiota ja kehuja onnistumisista.
Vierailija kirjoitti:
Onko mahdollista että tapaisit muita äitejä, joilla on samaa ikää oleva lapsi? Lapset voisivat leikkiä ja purkaa energiaa jossain aidatulla leikkikentällä, ja saisit puhua toisen aikuisen kanssa rauhassa.
Auttaisi se. Tätä oon yrittänyt, oon käynyt MLL:n perhetaloissa ja Oodissa, mut niissä lähes aina kaikki muut paikalla oman ystävänsä kanssa. Ikätovereillani tuttavapiirissä on vähän vanhempia lapsia jo, viisikin vuotta on tosi iso ikäero tässä vaiheessa. Yhdellä aiemmin läheisellä tutulla on pari vuotta vanhempi lapsi, joka koki kuulemma mustasukkasuutta meidän lapsesta, joten he lakkasivat käymästä.
En tiedä missä näitä muita äitejä sit vois tavata, muskarissa kokeilin jutella muillekin, mutta tuntui että kaikki vähän haluavat olla omissa oloissaan.
ap
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Lapsikohtaista tuo käytös. Itsellä neljä lasta, joista kolmen kanssa helppoa ja leppoisaa elämä ollut aina, mutta yhden kanssa joka päiväistä temppuilua ollut aina. Hyvin samankaltaista kuin aloittajan kuvaama ja lapsi jo viisi, en todellakaan tiedä milloin hänen kanssaan helpottaa. Tämä yksi lapsi tuntuu kuin hoitaisi 20 lasta kerralla, olen äärimmäisen loppu hänen käytökseen kun ei kotona eikä missään voi olla rauhassa ja rennosti sekä nauttia, kun täytyy 24/7 vahtia tätä yhtä. Kolme muuta leikkii rauhallisesti, aivan kuin yö ja päivä lasten luonne- ja käyttäytymiserot.
Siis tämä!!! Tällaisen kokemuksen soisin kaikille niille rauhallisten lasten erinomaisille kasvattajille, jotka kokee, että kyllähän se meidänkin Pertti on melkoinen vilpertti, mutta minä sille sitten opetin, miten ollaan. Pahimpia ovat kolmen rauhallisen lapsen vanhemmat, jotka eivät usko, että er
Apua mä olin esikoisen kanssa tollanen, kuopus on varmaan mun karma..💥 Tää naurattaa tän tragedian keskellä tajuta
Aidosti ihmettelin joskus et miten eivät saa lapsiaan kuriin ja miten vaan ohjailin esikoista ja napakasti kasvatin. Minä niin hyvä äiti
Kilinvittulat. En pidä itseäni enää minään. 😃
ap
Meidän 7v autisti oli pienenä juuri tuollainen. Rajattiin, ohjattiin, neuvottiin jne. Ennen kauppaan menoa kerroin mitä ostetaan, kaupassa annoin lapsen painaa vaa'an nappuloita, jos alkoi perseily niin kassalle ja ulos, vaikka olis kauppalista jäänyt kesken.
Sä oot hyvä äiti. Lapsella saattaa olla jotain nepsy juttua, kannattaa puhua neuvolassa, tai hoidosa.
Vierailija kirjoitti:
Ja on mulla mennyt useamman kerran hermot ihan kunnolla ja olen korottanut ääntäni, että nyt riittää. Nämä usein kun on lentänyt pikkuauto otsaan kipeästi tms.
Oletko itse pyytänyt lapselta anteeksi, jos olet menettänyt malttisi (vaikkakin ymmärrettävästi) ja huutanut hänelle? Minulta on joskus mennyt hermot niin että olen huutanut todella rumasti tai ottanut liian lujasti kiinni tms. Ja se on tuntunut itsestä tietenkin kauhealta. Mutta sitten kun olen vilpittömästi pahoitellut tätä ja pyytänyt lapselta anteeksi, niin aina olen saanut anteeksi ja on halattu sovinnoksi. Lapsi on antanut anteeksi silloinkin, kun itsestä ei ole todellakaan tuntunut siltä, että olisi edes ansainnut sitä anteeksiantoa. Tuota ei saa tietenkään väärinkäyttää lasta vastaan, mutta se on osa äitiyttä, että tekee virheitä, pystyy myöntämään ne ja pystyy sanomaan lapselle, että tein väärin sinua kohtaan ja olen todella pahoillani.
Lapsiki
Siis todellakin pyydän. Eihän se lapsi opi pyytämään anteeksi tossa iässä jos ei itse pyydä. Pyydän aina anteeksi jos olen hermostunut ja sitten halitaan. Sehä tossa onkin raskasta, kun pitää opettaa taaperolle tunnetaitoja ja itsellä menee maltti kun auto lentää päähän kolmannen kerran.
Juu ei oo helppoa
ap
Vierailija kirjoitti:
Onko sulla itselläsi ollut todella tiukat vanhemmat? Joskus silloin on vaikeaa uskaltaa olla selkeä auktoriteetti, koska tunnetasolla menee vähän sekaisin se liiallinen tiukkuus ja rajat.
Hyvä huomio. Itse olin pienenä (kuulemma) helppo lapsi, mutta se vaikea vaihe oli esiteininä, ikään kuin "ennakkovaroituksena" murrosiän alkamisesta, tai jonkinlaisena sen käymisenä "valmiiksi alta pois"? En tajunnut eikä vanhemmat tajunneet mistä oli kysymys, ja olin vielä silloin niin lapsilapsi että käytetyt keinot oli tukistus, luunappi, nippuun lattialle kovakouraisesti laittaminen kuin joku teollisuusvartija myymälävarkaan. Ja jos nämäkään ei auttaneet niin sitä varten seinällä oli naulassa vyö valmiina. Kertoo ehkä paljon että edes tietoisuus sen olemassaolosta ei välillä saanut kuriin.
Tästä on seurannut se, että pelkään itse olla tiukkana omille lapsille aivan mielettömän voimakkasti, ja en vaan kerta kaikkiaan voi sille mitään, vaikka tiedostan itse ihan hyvin mistä on kysymys. Omaan lapsuuteen liittyvät epäoikeudenmukaisuuden kokemukset tulevat muistista niin voimakkaina, että halu suojella omia lapsia niiltä peittää kaiken muun alleen, myös silloin kun lapsi kukkoilee ja viisastelee täysin sietämättömästi tai jopa vaarantaa henkensä ja terveytensä perseilyillään. On sitten pakko pyytää puolisoa tekemään siitä loppu (tekee onneksi etätöitä kotona, niin on melkein aina käytettävissä tähän).
Tsemppiä ja kestokykyä AP:lle. On ollut ilahduttavaa että tähän on tullut muitakin vastauksia kuin nälviviä vihaviestejä. Jos tästä ei muuta iloa ole ollut (toivottavasti on!) niin ainakin kannatti aloittaa tämä keskustelu täällä.
Alue: Aihe vapaa
En yhtään ajattele, että olisitte vässyköitä, en nyt sellaista tarkoittanut. Mutta mietin et olisko noissa rajoissa kuitenkin selkeyttämistä. Jos esimerkiksi kiipeilee siellä uimahallin saunassa - niin miksi menette saunaan? Siellä ei kiipeillä ja piste. Se on oikeasti vaarallista.
Onko sulla itselläsi ollut todella tiukat vanhemmat? Joskus silloin on vaikeaa uskaltaa olla selkeä auktoriteetti, koska tunnetasolla menee vähän sekaisin se liiallinen tiukkuus ja rajat. Auktoriteetti voi olla lempeästikin, ne rajat on oikeasti rakkautta.
Ja sitten mietin, että koettaisin rauhoittaa elämää ja vaatimuksia vähän. Jos lapsi karkailee puistosta, kauppareissut on haastavia, uimahallissa raskasta, niin voitteko tehdä jotain muuta? 2,5v on oikeasti tosi pieni, on ehkä liikaa vaadittu, että hän pärjäisi noissa tilanteissa. Vie jonnekin, missä saa sydämensä kyllyydestä juosta ja riehua ilman vaaratilanteita.