Lue keskustelun säännöt.
Onko kauheampaa ikää lapsella kuin 2-4v?
Kysyn tätä yhden jo täysikäsen lapsen kokemuksella, jolla oli ihan järkyttävä murrosikä. Mutta murkun kanssa pystyi hyvänä hetkenä neuvottelemaan ja sopimaan pelisäännöistä. Elämä oli silti hyvää.
Esikoisen taaperoaika oli helppoa, nyt ei ole.
Olen ihan loppu, ja jos joudun hoitamaan kuopustani yksin kolmekin päivää, loputonta kieltämistä, uhmaamista, huutamista, rikkomista.
Pelkään että muutun lähes väkivaltaiseksi, sillä tukiverkkoja meillä ei ole.
3pvää viikossa lapsi on päiväkodissa osa-aikatyöni takia, ja odotan vaan että koska voin viedä lapsen sinne. Haluaisin pitää lasta siellä enemmän, mutten ole varma pahentasko se lapsen käytöstä
Mies osallistuu tosi paljon ja aina töiden jälkeen ottaa kopin lapsesta, mutta mua ahdistaa ajatuskin että joudun kohta kohtaamaan iltariehumisen, hoitamaan aamupuuhat ja pukemistaistelut.
Lapsi läpsii, kynsii, puree. Tekisi mieli välillä oikeasti tukistaa kunnolla lasta, ja itkettää kun edes ajattelen niin. On hällä hyviäkin hetkiä paljon, mutta usein olen niin rikki niistä huonoista, etten osaa nauttia.
Meillä saa näyttää tunteita ja kannustankin siihen, mutta lapsella ei ole mitään kontrollia. Saattaa lyödä ilosta?!
Puistoon ei voida mennä koska lapsi karkailee päättömästi, ja vaunuissa huutaa että kävelemään pitää päästä. Uimahallissa karkailee, kaatuilee ja jos ollaan varttikin liian pitkään, kirkuu väsymystä pukkarissa. Saunassa kiipeilee. Kun kieltää niin läpsii.
Mä puen itseni pukkarissa hiki päässä ja jalallq koitan blokata lasta karkaamasta, silti karkaa. Esikoisen kanssa käytiin joka viikko uimassa ja hän tyytyväisenä söi smoothieta kun puin.
Ostosreissut menee ihan perseelleen, koska uhma. Huutaa kärryissä ja autokärryistä koittaa kiivetä pois.
Kylvyssä viihtyy mutta hirveä huuto kun pois. Joka päivä on taistelu, jossa en halua olla mutta pakko.
Mies hoitaa 90% iltanukutuksista, aina kun ei ole iltatöissä, sillä mä en kestä niitä taisteluita enää päivän päälle.
Onko tämä muilla tällaista?
Meillä on säännöllinen rytmi, ruoka-ajat eikä syödä sokeria yms. Mietin mitähän tää olis jos vielä ei olis tämä rytmi!
Olen miettinyt eroa ihan senkin takia, että saisin viikon lomaa lapsesta.
Ja mikä hirveintä ja itsekkäintä, lapsi on todella toivottu ja ivf:llä tehty!
Mulla on ihan kamala olo, että ajattelen näin.
Mutta en ikinä ois uskonut, millaista helvettiä voi taaperoaika ollapahinta on että tutut joilla isoja lapsia, sanoo vaan et joo se on ihan kauheeta aikaa! Kiitti joo, huomaan kyllä..en tiedä selviänkö sinne asti järjissäni kun lapsi kasvaa. Haluaisin vaan jättää kodin ja lapsen miehelle ja häipyä siiheksi johonkin omaan rauhaan kunnes lapsi on kasvanut.
No nii kivittäkää! Haukkukaa. Mut yksikin vertaistukiviesti ehkä ois paikallaan!
Kommentit (596)
Oma lapsi sai adhd dgn tokalla ja taaperovaihe aina sinne kouluikään asti ja vielä senkin jlk oli juuri tuollaista sekoilua. Sanoin sitä sekoiluksi omassa päässäni koska itsekin aloin sekoilemaan. Piti koko ajan olla jotenkin liikaa varuillaan, varpaillaan, pelätät että taas sattuu jotain ja ei uskota mitään. Se oli niin hirveää aikaa että en taida vieläkään olla kunnolla palautunut niistä ajoista.
Toisen lapsen kanssa kaikki oli aina paljon helpompaa.
Yritä vaan kestää, onneks sinulla on mies. Alle kouluiköisten kanssa elämä oli kyllä tosi tosi rankkaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mitä jos tekisitkin vähän "kielletysti". Anna lapsen katsoa enemmän telkasta tai tabletista lastenohjelmaa. Jos se auttaa teitä ja lapsi on edes hetken rauhassa.
Oma tyttöni oli myös tosi vaikea alkaen 1 v.! Silloin alkoi kiukkukohtaukset, jotka jatkui varmaan tuonne 4 v ikään asti. Sen jälkeen alkoi rauhottua. Nyt on kiltti 9 v. tyttö. Temperamenttia edelleen löytyy, mutta ei oo sellasta raivoamista ja pääasiassa sanoisin että helppo lapsi nykyään.
Toisilla alkaa toi uhma aikasin, mut he on yleensä sitten kouluiässä rauhallisia lapsia. Jos osaa päivähoidossa olla, niin ei oo hänessä mitään poikkeavaa kuitenkaan. Tsemppiä
ALLEKIRJOITAN TÄYSIN! Meiän uhmapylly täyttää 4 vuotta nii odotan helpotusta elämään ! tsemppiä!
Vierailija kirjoitti:
Lapsikohtaista tuo käytös. Itsellä neljä lasta, joista kolmen kanssa helppoa ja leppoisaa elämä ollut aina, mutta yhden kanssa joka päiväistä temppuilua ollut aina. Hyvin samankaltaista kuin aloittajan kuvaama ja lapsi jo viisi, en todellakaan tiedä milloin hänen kanssaan helpottaa. Tämä yksi lapsi tuntuu kuin hoitaisi 20 lasta kerralla, olen äärimmäisen loppu hänen käytökseen kun ei kotona eikä missään voi olla rauhassa ja rennosti sekä nauttia, kun täytyy 24/7 vahtia tätä yhtä. Kolme muuta leikkii rauhallisesti, aivan kuin yö ja päivä lasten luonne- ja käyttäytymiserot.
Onko nämä kolme helppoa tyttöjä ja temppuilija poika? Siltä ainakin kuulostaa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jäin kaipaamaan myönteisiä ajatuksia lapsesta. Mitä hyvää hänessä on? Annatko myös myönteistä palautetta lapselle, ei vain kieltoja? Onnistumisen tunteet voimaannuttavat, samoin kehut pienestäkin. Vaikka laitoitpa kauniisti lelut laatikkoon. Muista myös kertoa kuinka ihana hän on ja kuinka rakastat häntä. Tunteiden sanoittaminen lapsen kanssa keskustellessa menee joskus jopa perille. Näitä samoja käytäntöjä voi sitten kohdistaa myös puolisoon ja muihinkin ihmisiin.
Niin, ei tullut tähän ketjuun laitettua hyviä asioita, koska hyvät asiat eivät uuvuta eivätkä vaikuta väsymykseeni muutoin kuin voimaannuttavasti. Lapsessa on tosi paljon hyvää, mutta ne kääntöpuolet ovat näitä kuvailemiani. Päättömyys on rohkeutta jne.
Jos ympärillä olis tukiverkkoja tai kyläpaikkoja, jos pääsis kokemaan asioita lapsen kanssa niin että näkis miten rohkeasti lähestyy m
Oi, kuulostaa tosi paljon minun pojaltani. Todella rohkea ja sosiaalinen, mutta semmoinen säheltäjä, että vastaa vähintään viiden lapsen kasvattamista. Tuntee täysillä. Ilo, innostuminen ja riemu on säkenöivää hehkua, kiukku myös tulikiveä. On uuvuttavaa, mutta hänestä kasvaa varmasti upea persoona. Sanoisin sinulle, että valitse taistelusi! Työstäkää vaikka ensin lyömistä ja karkailua niin, että niistä selkeät seuraamukset, kunnes ne saadaan loppumaan. Sitten seuraavaksi akuuteimmat taistelut. Älä ota kiukkua henkilökohtaisesti. Yritä järjestää itsellesi palautumisaikaa. Ilman muuta voi pistää enemmän päiväkotiin heti, kun mahdollista. Tee hakemus hetimiten. Lapsi kuulostaa sosiaaliselta, voi olla, että turhautuu kotona, kun ei tarpeeksi leikkiseura. Käykää perhekerhoissa, sieltä hän voi löytää leikkiseuraa myös. Voit hyvin mennä sinne ilman ystävää, ainakin kuntien ja seurakuntien perhekerhoissa monet tekevät niin. Lapsi löytää varmasti seuraa ja on helpompaa kuin olla kotona. Voi olla, että sinun täytyy päivän päätteeksi kantaa/kärrytellä kotiin lapsi, joka taistelee ja huutaa kuin palosireeni, mutta älä välitä siitä tai muiden katseista. Sinä teet parhaasi ja se riittää.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jäin kaipaamaan myönteisiä ajatuksia lapsesta. Mitä hyvää hänessä on? Annatko myös myönteistä palautetta lapselle, ei vain kieltoja? Onnistumisen tunteet voimaannuttavat, samoin kehut pienestäkin. Vaikka laitoitpa kauniisti lelut laatikkoon. Muista myös kertoa kuinka ihana hän on ja kuinka rakastat häntä. Tunteiden sanoittaminen lapsen kanssa keskustellessa menee joskus jopa perille. Näitä samoja käytäntöjä voi sitten kohdistaa myös puolisoon ja muihinkin ihmisiin.
Niin, ei tullut tähän ketjuun laitettua hyviä asioita, koska hyvät asiat eivät uuvuta eivätkä vaikuta väsymykseeni muutoin kuin voimaannuttavasti. Lapsessa on tosi paljon hyvää, mutta ne kääntöpuolet ovat näitä kuvailemiani. Päättömyys on rohkeutta jne.
Jos ympärillä olis tukiverkkoja tai kyläpaikkoja, jos pääsis kokemaan asioita lapsen kanssa niin että näkis miten rohkeasti lähestyy m
"raivo alkaa jostain kun leipä putoaa maahan"
Tuossa sanoisin vaan että ei haittaa, äitilläkin joskus leipä putoaa, ja pysyisin rauhallisena. Lasta harmittaa oma taitamattomuus kun leipä lipsahtaa käsistä.
Älkää tehkö niitä pentuja, jos kerran on niin vaikeaa. Vai tukirahojen, lapsinlisien ja elatusapu maksujen takiako niitä pitää tehdä? Silti kuitenkin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Lisään vielä että ruutuaika on meillä tosi rajoitettu, telkkari ei ole päällä ikinä lapsen hereillä ollessa eikä katsota Pikku Kakkostakaan. Joskus ehkä vartin verran katsotaan leluvideoita aamupalalla, saan silloin itse juoda kahvin rauhassa. Monesti silti luetaan pöydässä jos ei lapsi keskity. Hän osallistuu kahvinkeittoon ja kotitöihin mielellään, mutta usein ne muuttuvat taisteluksi, paiskomiseksi, rikkomiseksi ja astioiden heittelyksi.
Mitään ei voi tehdä ikään kuin normaalisti, vaan kaava on sama: aloitetaan hyvillä mielin vesiväreillä maalailu, alle minuutissa alkaa vesivärien tuhoaminen kynnellä ja vesien kaatelu. Oikeasti tuntuu ettei mitään voi tehdä, koska se muuttuu kaaokseksi.ap
Opettele tykkäämään kaaoksesta. Kokeile tehdä kaaosta myös itse. Heittele vesivärejä ympäriinsä ja maalaa lapsen naama niillä ja katso miten lapsi reagoi.
Ainakin omat hermosi pysyvät terveenä, kun lopetat nipottamisen jostain siisteydestä. Mitä väliä sillä ihan oikeasti on?! Kyllä saat siistiä muutaman vuoden päästä, kun lapsi tuosta kasvaa.
Tarvitset selvästi breikkiä. Olisiko sinun mahdollista olla vaikka 2 yötä jossakin hotellissa/kylpylässä yksin tai vaikka ystävän kanssa? Jos mies hoitaa lapsen sen ajan. Jos ripottelet muutaman tällaisen kalenteriin, ehkä jo ajatuskin seuraavasta minilomasta auttaa kestämään tilannetta paremmin.
Syyllisyyttä koet aivan turhaan. Kenellä tahansa olisi voimat koetuksella tilanteessasi ja päässä liikkuisi vaikka minkälaisia ajatuksia. Mutta ne on vain ajatuksia. Usein myös ulkoa tarttuneet js opitut oletukset siitä, minkälaista elämän pitäisi olla ja miltä sen pitäisi tuntua luovat vain turhaa painolastia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ei ole ihan normaalin lapsen käyttäytymistä. Muttei nykyään erityisen harvinaistakaan, valitettavasti. Nepsy-lapsi. T. Vaka-ope.
Lapset ovat lapsia. Jos niitä ei kestä, älkää tehkö lapsia. Niin myötä kuin vastamäessä rakastetaan kaikkia lähimmäisiä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
On ikävää katsella kolme vuotiasta lasta joka ei pysty mihinkään rauhoittumaan, säntäilee sinne tänne ja äiti jatkuvasti kieltää, ei saa, ei saa, eikä ymmärrä antaa pojalle aikaansa ja keskittyä tekemiseen lempeän jämpisti hänen kanssaan.
Onko rauhaton säntäilevä lapsi kenties jotenkin...
Äiskä
Minulle täysin vierasta. Minulla oli mies matkahommissa, joten viikot hoitelin yksin kotihommia ja sitten, kun menin töihin, niin molemmat olivat päivähoidossa. Ei ikinä ollut mainitsemiasi ongelmia. Mutta en hemmotellut ja paaponut, vaan olin tiukka äiti ja lupaukset pidettiin. Kaupassa ei saanut kerjätä karkkeja. Jos ei kerjännyt saatoin ostaakin. Huvittavaa, ettei aikuinen ihminen pärjää pienen lapsen kanssa. Itse olin jo 13 v. hoitamassa vieraan lapsia. Olivat melko villejä muutamat, mutta leikkivät keskenään, kun minulla oli paljon muita töitä.
moi
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kyllähän tuo kuulostaa joko siltä,että et osaa komentaa ja/tai lapsi on lastenpsykiatrin potilas. Ei ole normaalia tuollainen.
Vierailija kirjoitti:
Lapset ovat lapsia. Jos niitä ei kestä, älkää tehkö lapsia. Niin myötä kuin vastamäessä rakastetaan kaikkia lähimmäisiä.
Hehe... Ai että, sinultapa musta-valko-ajattelu-Pirjoltahan löytyikin ratkaisu: Tadaa, älkää tehkö lapsia ja asia ratkaistu!! Not.
Palaappa vähän todellisuuteen ja yritä ymmärtää ne 5.000 harmaan sävyä siinä välissä, että miksi niitä lapsia tehdään.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kuulostaa vaikealta. Valitettavasti en oikein osaa antaa neuvoja, itse olen lapseton.
Kannustan kuitenkin puhumaan tunteistasi miehellesi, että saisit purettua niitä ulos. Sano ääneen ne ns huonotkin ajatukset, joista tunnet syyllisyyttä ja sano sekin, että tunnet niistä syyllisyyttä. Sano miehelle, että tarvitset nyt kuuntelijaa ja tukea, vaikka mitään konkreettista ratkaisua ei välttämättä löydykään. Vain sekin, että saat jaettua ajatuksiasi ja saat ymmärrystä tunteillesi, antaa lisää jaksamista. Niinhän sanotaan, että se keventää mieltä. Ja ehkä samalla yhdessä keksitte jotain pieniäkin asioita, joista löytyisi helpotusta arkeen.
Kiitos.. kiva viesti. Olen puhunut ja mies ymmärtää hyvin, on todella hyvä isä ja ilman häntä lapsi olisi varmasti ihan tärviöllä, en jaksais yksin!
Mies oli hoitovapaalla vuoden ja sen päätteeksi alkoi hänki
Jos lapsi osaa päiväkodissa noudattaa sääntöjä ja kotona hyppii vaan seinille, niin osaatkohan asettaa lapsellesi selvät rajat? Oletko "haluatko tätä vai tätä vai mitä haluat tänään tehdä" - tyyppiä, jolloin lapsi hermostuu valintojen määrästä. Kannattaa miettiä siis antamiaan ohjeita. Ja jos asettaa rajat, niin niissä tulee myös pysyä.
Lapsi haluaa rakkauttasi kun vaistoaa että et halua olla sen kanssa vaan viedä sinne päiväkotiin noin pitkäksi aikaa.
No voi hyvänen aika. Helpolla pääset nyt. Ootas 10 vuotta.
sittenkin pärjää hyvin, kun tekee säännöt joita noudattaa sekä laps että aikuinen.
Minunkin lapseni kirkui kuin syötävä pienenä aina, kun joutui rattaisiin. Ei kyllä suostunut kävelemäänkään, ainakaan oikeaan suuntaan. Vein häntä silti puistoon purkamaan energiaa. Kyllä koko kylä raikui aina, kun kärräsin häntä kotiin. Huusi kuin kidutettu. Luulen, että monet katselivat kauhuissaan, mutta en välittänyt, koska tiesin, että hänellä ei ollut mitään todellista hätää. Olisiko teidän lähellä kuitenkin jotain aidattua puistoa? Sinne kahvit mukaan ja voisi vapauttaa tyypin hetkeksi riehumaan ja itse hengähtää?
Niin, ei tullut tähän ketjuun laitettua hyviä asioita, koska hyvät asiat eivät uuvuta eivätkä vaikuta väsymykseeni muutoin kuin voimaannuttavasti. Lapsessa on tosi paljon hyvää, mutta ne kääntöpuolet ovat näitä kuvailemiani. Päättömyys on rohkeutta jne.
Jos ympärillä olis tukiverkkoja tai kyläpaikkoja, jos pääsis kokemaan asioita lapsen kanssa niin että näkis miten rohkeasti lähestyy muita, höpöttelee tuntemattomillekin ja on iloinen ja ystävällinen, se auttais jaksamaan paremmin. Nyt lapsi pysäyttelee ja moikkailee ohikulkijoita, esittelee leluja pikkulinnuille jne.
Kyllä mä uskon, että osa käytöksestä johtuu ihan vaan tylsyydestäkin. Hyviä hetkiä päivittäin on paljon, mut hetkittäin tuntuu että ikäviä on liikaa. Ja itselle ainaki päivänselvää, että sanoitetaan hyvät jutut. Se vaan menee esim. joka aamu niin, et meillä on aivan ihana aamu ja halitaan paljon, leikitään ja just kun kaikki on hyvin, lentää auto silmään tai raivo alkaa jostain kun leipä putoaa maahan. Ja sitten se kumuloituu ja pian raivo alkaa mistä sattuu. Yhtäkkiä taas hän on hyvin tyytyväinen. Välillä tuntuu etten pysty yhtään ennakoimaan mistä milloinkin hermot menee, arjesta tulee sellasta mylläkkää
ap