Onko kauheampaa ikää lapsella kuin 2-4v?

Vierailija kirjoitti:

Kokeilkaas jättää sokeri lapselta pois kokonaan ja iteltänne samalla. Jokikinen ruokapurkki kyylätään, onko sokeria yli 2g / 100g. Yks hedelmä päivässä tai mustikoita. 

Ekat viis päivää tulee oleen helvettiä mutta sitähän teillä jo on. Kattoaa mitä tapahtuu parin viikon päästä. Saattaa ittellännekin olo parantua kun ette syö sokeria. Jos ei käyttäytymisessä tapahdu muutosta, niin palatkaa sitten tavalliseen tapaan lisäämään aamupuuroon sokeria, jogurtteja jne. 

Kannatan ja koettu on. Valkoinen sokeri ym muut teollisuuden käyttämät inverttisokerit jne.....ovat keholle vahingollisia.

"Joskus nappasin syliin ja kannoin autoon. Se taas on lähes viimeinen keino, koska noita lapsiaan väkisin kantavia näkee ja jos siitä tulee arkinen keino, lapsihan oppii temppuilemaan siten, että äiti/isä joutuukin sitten jatkuvasti kantamaan."

Eri mieltä tästä. Minä olen joskus kantanut väsyneen (ja väsymystä kiukuttelevan) lapsen leikkipuistosta kotiin, mutta ei siitä mitään tapaa silti tullut. Jos on mahdollista (yksi lapsi, kahta ei pysty kantamaan) kantaa lapsi, niin sehän on vain yksi tapa olla määrätietoinen ja toteuttaa tarvittavat toimet (päästä kotiin, koska on oltu jo tarpeeksi ulkona ja olisi jo aika mennä kotiin syömään ja huilimaan) ilman kauheaa rähinää ja tappelua. Kun tarvittaessa kantaa sen lapsen, niin lapsi oppii siitä, että kun äiti sanoo jotain, niin silloin se myös tapahtuu.

Päiväkoti-ikäisen kantaminen ei muutenkaan pitäisi olla mikään ongelma, jos lapsi on tottunut olemaan kannettavana. Tarkoitan siis sitä, että en näe mitään pahaa siinä, että väsynyt lapsi otetaan selkään tai olkapäille kannettavaksi, jos koti on kävelymatkan päässä eikä äidillä ole muita kantamuksia mukanaan. Tietty ei koko matkaa tarvitse kantaa, jos ei jaksa. Se kantaminen on yksi tapa antaa lapselle läheisyyttä ja voi helpottaa päiväkodista lähtemistä, jos se on lapselle vaikeaa. Se on fyysistä ja emotionaalista tukea lapselle, jolle siirtymät voivat olla vaikeita.

Omalla lapsellani ei koskaan ollut vaunuja tai rattaita ja hän oli tottunut olemaan kannettavana. Tällainen kantoliinalapsi on kuin apina, joka on pienestä asti tottunut olemaan äidissä kiinni ja osaa myös vauvana ja taaperona tarrata tiukasti kiinni silloinkin, kun hänet nostaa esim. lonkalle ilman liinaa. Pelkästään vaunussa ollut vauva voi olla vetelä kuin spaghetti ja raskas kannettava. Tämän vuoksi suosittelen käyttämään liinaa ainakin jonkin verran. Se päiväkoti-ikäinen pysyy napakasti siellä reppuselässä, kun on tottunut olemaan kannettavana ja osaa käyttää niitä lihaksia, joiden avulla oma keho pysyy hallinnassa ja lähellä äidin vartaloa.

Ja on mulla mennyt useamman kerran hermot ihan kunnolla ja olen korottanut ääntäni, että nyt riittää. Nämä usein kun on lentänyt pikkuauto otsaan kipeästi tms.

Oletko itse pyytänyt lapselta anteeksi, jos olet menettänyt malttisi (vaikkakin ymmärrettävästi) ja huutanut hänelle? Minulta on joskus mennyt hermot niin että olen huutanut todella rumasti tai ottanut liian lujasti kiinni tms. Ja se on tuntunut itsestä tietenkin kauhealta. Mutta sitten kun olen vilpittömästi pahoitellut tätä ja pyytänyt lapselta anteeksi, niin aina olen saanut anteeksi ja on halattu sovinnoksi. Lapsi on antanut anteeksi silloinkin, kun itsestä ei ole todellakaan tuntunut siltä, että olisi edes ansainnut sitä anteeksiantoa. Tuota ei saa tietenkään väärinkäyttää lasta vastaan, mutta se on osa äitiyttä, että tekee virheitä, pystyy myöntämään ne ja pystyy sanomaan lapselle, että tein väärin sinua kohtaan ja olen todella pahoillani.

Lapsikin on ihminen ja ansaitsee anteeksipyynnön silloin kun häntä kohtaan on toimittu väärin. Älkää pyytäkö anteeksi, ennen kuin olette rauhoittuneet ja tiedostatte, että nyt meni pahasti yli ja olen anteeksipyynnön velkaa.

oota vaan kun teini-ikä koittaa niin tulee ikävä sitä 2 - 4 vuotiasta ... ei mulla muuta

On, 13-18 vuotias. Perushoito on tosin loppu, mutta siihen ikään kuuluu kaikenlaista hölmöilyä ja kännäämistä. Koko ajan väitetään joka jutusta vastaan, eikä mikään ole hyvin, varsinkaan tytöillä. Mitään kotijuttuja ei suostuta tekemään kuin väkisin.

En osaa sinänsä neuvoa juuri tuollaisen lapsen käsittelystä, koska mun lapsi on ollut suhteellisen helppo, mutta kyllä mullakin hermot meni päivittäin tuossa 1,5-3-vuoden iässä. Nyt neljävuotias on jo tosi helppo. Aina kun lapsi on lyönyt tai heittänyt tavaran lattialle tai tehnyt jotain muuta mitä ei isommalta lapseltakaan tai aikuiseltakaan hyväksyttäisi, olen todellakin korottanut ääntäni tai jopa ihan huutanut (senhetkisestä pinnasta riippuen) ja pitänyt huolta, että lapsi kuuntelee palautteeni. Eli tarvittaessa tartun lapseen kiinni ja puhuttelen tiukalla äänellä, että noin EI saa tehdä, koska [lisää tähän selitys lapsen tasoisesti]. Olen huomannut, että jotkut vanhemmat eivät uskalla korottaa ääntään yhtään ja lähinnä lepertelevät tyyliin "älä nyt viitti, hei ei saa, nyt kuules..." eikä siitä ole lapselle mitään seurausta, kuten että fyysisesti keskeytettäisiin lapsen tekeminen ja pistettäisiin kuuntelemaan. Jos olen menettänyt hermot ihan oikeasti eli huutanut/karjunut, silloin perään vielä pahoittelu että näin ei olisi saanut tehdä, mutta se johtui siitä, että hermot meni kun sinä käyttäydyit näin ja se ei tuntunut kivalta. Eli viesti on, että lapsi voi omalla käytöksellään vaikuttaa siihen, miten muut ihmiset suhtautuvat häneen. Tarkkana ettei sano "kun sinä olet tuollainen" vaan että käytös on se mikä aiheutti konfliktin eikä lapsi itsessään ihmisenä, kokonaisuutena. 

Mitä pienempi lapsi, sitä enemmän tuntuu siltä ettei tuosta säntillisestä puuttumisesta ja läksyttämisestä ole mitään hyötyä mutta kummasti vaan nyt isompana lapsi toistelee niitä samoja selityksiä mitä olen antanut hänelle pienestä asti, jos itse epähuomiossa satutan tai joku muu lapsi on ilkeä. Kyllä ne menee perille, pitää vaan sinnikkäästi jatkaa. 

Voi olla tuo ADHD:kin  mahdollinen selittävä tekijä..

Vierailija kirjoitti:

oota vaan kun teini-ikä koittaa niin tulee ikävä sitä 2 - 4 vuotiasta ... ei mulla muuta

Älähän nyt, ystäväni sanoo, että hänen elämänsä paras aika kun lapsensa olivat teinejä. Kaikki ne kaverit, jutut ja harrastukset ja mitä vielä....

Kirjoitinkin jo aiemmin tänne jotain, mutta mulla ap samanlainen lapsi ja epäilen vahvasti ainakin adhd:ta, häntä myös jo tutkittu hieman.

Ei tällaisten kanssa mennä "rauhallisille kävelyille" silla ajatuksella että se jotenkin ratkaisisi nämä ongelmat. Esim oma lapsi rakastaa kyllä kävelemistä mutta se on melkoista säntäilyä ja pyörien ja skuuttien varomista minun kannaltani, eikä nukuttaminen ole välttämättä sen helpompaa kuin jos ei olisi käyty kävelylläl

Ja uskokaa tai älkää, niin vaikka adhd on "muotidiagnoosi", niin joillakin se kuitenkin on, ja heitä osataan nykyään auttaa. Mun veli oli muuten samanlainen pyörremyrsky mutta niin vaan hänestä kasvoi rauhallinen ja menestynyt aikuinen mies. Hänellä voi edelleen olla adhd (vanhempani kieltäytyivät tutkimuksista aikoinaan) mutta on oppinut elämään asian kanssa. Eli olen omassa suvussa monta kertaa nähnyt kuinka näistä villikoista kasvaa pärjääviä aikuisia. Toki voisivat edelleen hyötyä adhd:n hoidosta, mutta pärjäävät ilmankin.

Voimia AP! En osaa antaa neuvoja (muuta kuin että hae pidempää päiväkotiaikaa, kun lapsi siellä kerran viihtyy), mutta sen tahdon sanoa, että vaikutat todella hyvältä äidiltä.

Vierailija kirjoitti:

oota vaan kun teini-ikä koittaa niin tulee ikävä sitä 2 - 4 vuotiasta ... ei mulla muuta

Olipa törppö kommentti. Onneksi kaikki eivät ole niin kuin sinä ja lyö maassa makaavaa. Olisi maailma hyvin ankea paikka.

Neuvolan kautta pitäisi kyllä saada apua ennen kuin täytyy lastensuojelun kautta palvelutarpeen arvio. Esimerkiksi neuvolan perhetyöntekijä tai ihan kotiapuakin. Luultavasti tosin kiepsauttavat asian niin, että päiväkodissa oloa lisättäisiin, koska lapsella on päiväkotipaikka. Ap:n on vain haettava kokopäivähoitoa, erikoinen vastaus, että hoitopäiviä ei lisätä. Lisätäänhän niitä hakemuksesta, ei ole vaihtoehtoa.

2.5 -vuotias, joka karkailee joka paikassa ja syöksyy paikasta toiseen, voi olla ihan normaali tai sitten on jotain häiriötä. Tuon ikäisestä ei vielä osaa sanoa. Mietin, mitä teet puistossa, jos pääsee karkuun? Tuon ikäisen kanssa ylipäätään pitää olla valmiudessa ja lähellä koko ajan, ei voi olettaa, että on ymmärrystä syy-seuraussuhteista. 

Vierailija kirjoitti:

Ai että, lainaustoiminto ei toimi, mutta arvatenkin ketjussa pätee rauhallisen lapsen vanhempi sanomalla

Tai jospa nämä "helpot" lapset on vain kasvatettu hyvin. On ollut rajat ja säännöt kohdallaan

Niin. Jospa. Mutta aika usein parin helpon lapsen jälkeen saattaakin perheeseen syntyä ihan erilainen lapsi, ja silloin nämä erinomaiset kasvattajat saattavat havahtua siihen, miten erilaisia lapset on. 

Itse olen ainakin huomannut, että lapset tutkivat ympäristöä hyvin eri tavalla. Joku saattaa istua pitkäänkin paikallaan ja katsella asioita tyytyväisenä. Jotkut haluavat koskea joka paikkaan, hakata ja nuolla pintoja. Viime viikolla jouduin käymään yhdessä virastossa ja siellä oli äiti tällaisen touhutyypin kanssa (ehkä just 2 v). Se lapsi kulki loputtomasti niiden eri pisteiden väliä, eli hakkasi ilmoittautumisnappuloita, tutki roskista, hakkasi vesiautomaattia, heitteli esitteitä, nuoli tuoleja, nuoli lattiaa, hakkasi ilmoittautumisnappuloita.... Äiti kulki koko ajan vieressä ja yritti pitää sen hiljaa ja ottaa irti noista esineistä. Varmasti aivan järkyttävän raskaita päiviä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Voisin vaikka lyödä vetoa, että viimeistään kouluiässä lapsella havaitaan jokin erityispiirre ellei jopa useampi. 

Meillä on kattava vakuutus, luuletko että kannattais jo nyt hakeutua tutkimuksiin? Olen miettinyt samaa, että onko tämä ihan normaalia

ap

Ei ole normaalia vaan nyt heti tutkimuksiin! 

Meillä just tuon ikäinen ja elämä on uuvuttavaa. Tauotonta riehumista, kiipeilyä, uhmailua. Kaikkea kiellettyä pitää tehdä ja kokeilla rajoja. Jatkuvaa kitinää jos ei saa tehdä jotain. Kieltäminen ei auta vaan koko ajan pitää olla fyysisesti viemässä lasta pois jostain, uudestaan ja uudestaan.

Ei ole lainkaan väkivaltainen onneksi.

Mielenkiinnolla lueskelen näitä koska oma lapsi on tasan 3,5v ja meidän esikoinen lähes 6v. Onneksi on tukiverkko tarvittaessa mutta meillä auttaa oikeastaan eniten ulkoilu lasten tahtiin ja paljon vietetään aikaa omalla pihalla. Viikonloppuisin köyn jossain esim. Kahvilla vain jos olen puolison tai äitin kanssa. Yksin en jaksa, koska tämä meidän 3,5 v lähtee juoksemaan karkuun ja esim kauppareissut teen vaan yhden lapsen kanssa tai jääkaappi pysyy tyhjänä niin kauan kuin puoliso lähtee itse ostamaan ruoat. Tiedän että tämä on vain vaihe koska meidän esikoinen teki tätä pitkään juuri 2-4 v.

Ulkoilu, pyöräily, leikkipuistot (joissa on portit), palloilu >mahd. Aktiivisia toimia joissa itse ei välttämättä tarvitse juosta perässä koko ajan. Kotona pyrin pitämään jonkinlaiset aikataulut että oma pää pysyy koossa.

Esim. Päiväkodin jälkeen tehdään ruokaa yhdessä (lapsi saa kattaa pöytää tai nyppiä salaatin palasiksi tms.), ruokailun aikana joutuu aika paljon käskemään mutta esim ruoasta ei nousta ennen kuin ruoka on syöty ja joskus lapsi istuu siinä sitten yksinään jopa 1,5h tai palautan hänet takaisin tuolille niin kauan kuin ruoka on syöty (tämä vie aikaa mutta meidän lapsi on kehittynyt tässä ja päiväkodissakin oltiin huomattu  kehitystä <> oli tapana nousta pöydästä aina koska pissahätä tms. Ja oli tosi ärsyttävää koska esikoinen ei saanut ikinä huomiota kun piti tapella tämän toisen kanssa),

Ruoan jälkeen viedään pois astiat pois, ja saavat siinä yleensä leikkiä vapaasti hetken, sitten käydään ulkona yleensä edes hetken (saa taas oma pää raitista ilmaa eikä aina tarvitse olla aktiivisesti mukana kun enemmän käydään ulkona just henkisen hyvinvoinnin takia ja lapsikin saa olla vapaammin kun ei tarvitse käskeä koko ajan) 

Pian ulkoilun jälkeen on jo iltapalan aika niin siinäkin sitten saa lapsi joko leikkiä tai otan mukaan niin että kyselen mitä tehtäisiin iltapalaksi? Ja lapsi saa itsekin päättää/valita. Istutaan sitten rauhassa taas hetken. Sitten jää vähän aikaa enää ja siirrytään joko suihkun kautta tai perusrutiinien kautta nukkumaan n. Klo 20. Esikoinen nukkuu max 20 min sisään ja tämä meidän toka lapsi on vielä usein jopa keskiyön aikaan edelleen hereillä. Joko leikkii sängyssään unilelun kanssa tai käy edelleen olohuoneessa pyytämässä kaikenlaista eikä siinä auta muu kuin hokea itselleen että tämä menee vielä ohi. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Voisin vaikka lyödä vetoa, että viimeistään kouluiässä lapsella havaitaan jokin erityispiirre ellei jopa useampi. 

Tosin lisään tähän, että päiväkodissa ei ole havaittu mitään näitäeli jos olisi adhd, eikös nämä piirteet olisi päiväkodissakin näkyvillä..?

Vasussa oikein kehuttiin, miten reipas ja osallistuva kaveri meillä on ja kuuntelee ohjeita hyvin! :D

ap

ADHD:ta sairastava leikki-ikäinen lapsi on usein rauhallinen, onnellinen ja iloinen, vaikka joskus onkin hieman leikkisä eli sellainen hauska tyyppi, jonka käytös hymyilyttää meitä aikuisia. 

Älä sössötä potaskaa.

ADHD ei ensinnäkään ole sairaus, sitä ei sairasteta sen enempää kuin autismiakaan. Ja ADHD-lapsi voi olla luonteeltaan ihan mitä vaan, ADHD kun ei ole luonteenpiirrekään. Itse ja lapseni ollaan aina oltu superpositiivisia, meillä vaan molemmilla menee tosi kovaa ja impulssikontrolli heikko. Omasta lapsesta sanottiin alle 2 v iässä ensimmäisen kerran, että tämä lapsi ei pysty pysähtymään ja rauhoittumaan ollenkaan. Ja tämä tuli päiväkodista, kotona toki huomattu sama, kun verrokkeina oli muitakin lapsia.



Aloittajan tilanteessa on selkeästi kyse perhedynamiikan asioista, koska päiväkodissa lapsi toimii niin hyvin. Ja ei, 2-vuotias ei osaa eikä pysty vielä maskaamaan. Enemmän kuulostaa siltä, että ap ei pysty asettamaan lapselle järkeviä emotionaalisia rajoja, vaan lapsi hakee koko ajan niitä. Ap yrittää miellyttää lasta ja siirtää omaa epävarmuuttaan turvattomuutena lapseen.  Lisäksi lapselta selvästi odotetaan käytöstä joka ei ole hänelle tyypillistä. Jos ei vesiväreillä maalailu onnistu, menkää pihalle sormivärien tms. kanssa, ja anna lapsen maalata itsensä päästä varpaisiin. Tai jos ei halua leikkiä leluilla, vie metsään etsimään mahdollisimman suuria karahkoja, ja ihaile aina kun lapsi jaksaa raahata jotain isoa keppiä. Ihaile hänen vauhtiaan ja taitojaan, ja ohjaa todella hienovaraisesti opettelemaan tekemään asioita turvallisemmin. 



Ihan älytöntä edes kuvitella, että 2.5 vuotias osaisi/jaksaisi kiivetä jotain kuntoportaita " niin kuin kuuluu".



Eli ap. hellitä siitä kuvitelmastasi, miten lasten "kuuluu" toimia ja leikkiä. Sulla on nyt päässäsi rauhallisen tytön ideaali, ja sulla on energinen poika. Nämä lapsityypit toimivat täysin eri tavoin, mutta molempien pitää saada tuntea olevansa juuri oikeanlaisia!



Ja käytä mielikuvitustasi. Jos lapsella on taipumus läpsiä, opeta hänet antamaan vitonen, ja vaikka sen seitsemällä eri tavalla. Ja kehu kun onnistuu. NÄin läpsiminen muuttuu pikkuhiljaa hauskaksi ja toivotuksi toiminnaksi. 



Kerron sulle myös nyt jo valmiiksi, että jos jatkat tuolla tiellä, niin kohta sun lapsella on uhmakkuushäiriö, tai perheen sisäinen käytöshäiriö-diagnoosi. Ehkä saat sen ADHD:nkin kun niitä jaetaan nykyään kaikille vähänkin vilkkaammille, jotka vanhemmat haluaa lääkitä kilteiksi.  Mutta tässä kohtaa sulla on vielä mahdollisuus löytää hyvä yhteys lapseesi ja saada hommat toimimaan.

 

Vierailija kirjoitti:

Työlästä on. Minusta kuulostaa normaalilta 2,5-vuotiaalta.

Esikoisesi saattoi olla rauhallinen lapsi. Muistan miten katsoin kateellisena muiden rauhallisia, paikallaan pysyviä lapsia kun vilkas esikoinen oli pieni. Me saimme juosta hänen perässään. Olimme alle kolmekymppisiä, ehkä sen jaksoi silloin paremmin. Nyt kymmenen vuotta myöhemmin näen että piirteestä on iloa. Tuota lasta ei tarvitse rohkaista elämää kohti! Hän menee jo itse.

Mutta hyvänen aika olin loppu joskus! 

Samaa mietin. Rauhallisen lapsen kanssa on todella paljon helpompaa pikkulapsiaika. Lapsesi varmasti ilahduttaa reippaudellaan päiväkodissa, päinvastoin kuin luullaan, myös vauhdikkaita lapsia todella kaivataan päiväkotiin muita lapsia aktivoimaan 💛

Vaikutat hirveän kuormittuneelta ja saat sympatiani. Antaisitko itsellesi mahdollisuuden ottaa terapiaa vaikeisiin tunteisiin? 

Vierailija kirjoitti:

Kirjoitinkin jo aiemmin tänne jotain, mutta mulla ap samanlainen lapsi ja epäilen vahvasti ainakin adhd:ta, häntä myös jo tutkittu hieman.

Ei tällaisten kanssa mennä "rauhallisille kävelyille" silla ajatuksella että se jotenkin ratkaisisi nämä ongelmat. Esim oma lapsi rakastaa kyllä kävelemistä mutta se on melkoista säntäilyä ja pyörien ja skuuttien varomista minun kannaltani, eikä nukuttaminen ole välttämättä sen helpompaa kuin jos ei olisi käyty kävelylläl

Ja uskokaa tai älkää, niin vaikka adhd on "muotidiagnoosi", niin joillakin se kuitenkin on, ja heitä osataan nykyään auttaa. Mun veli oli muuten samanlainen pyörremyrsky mutta niin vaan hänestä kasvoi rauhallinen ja menestynyt aikuinen mies. Hänellä voi edelleen olla adhd (vanhempani kieltäytyivät tutkimuksista aikoinaan) mutta on oppinut elämään asian kanssa. Eli olen omassa suvussa monta kertaa nähnyt kuinka näistä villikoista kasvaa pärjääviä aikuisia. Toki

ADHD on kirjo, ja tällä hetkellä sen diagnosointiraja on tosi alhainen. 



Jos on "oikeasti" ADHD, niin ei siitä vaan kasva pois, vaan haasteet kyllä on ja pysyy ja muuttaa muotoaan kasvun myötä. Mutta ei ne katoa. En siis usko että veljelläsi esim. on ADHD, vaan että hän on vaan tavallista vilkkaampi tyyppi. Samoni kuin mitä todennäköisemmin myös lapsesi.



ADHD-lapsilla on myös paljon sellaista "järjetöntä" käytöstä, ei pelkästään vilkkautta. Esim. oma lapseni saattoi katsoa vaikka ipadia, ja siitä yhtäkkiä hypätä seisomaan, alkaa huutamaan suoraa huutoa, juoksemaan paikallaan ja samalla rummuttamaan vatsaansa käsillä. Tämä on sitä aivojen herättelyä omalla toiminnalla. 

Kyllä olen helpottunut kun lapsenlapset ohittaneet taapero/leikki-iän. Olivat uskomattoman villejä ja tottelemattomia. Nyt rauhoittununeet kun koulut alkaneet. 

Moi ap! Ymmärrän väsymystä ja turhautumista. Oon näitä uhmaikiä todistellut. Mua on auttanut havainto siitä, että lasten kasvatus on oikeasti omaa kasvamista, sillä lapsi on mitä on. Ja lapsi täytyy hyväksyä just sellaisena, mitä on, vaikka olis riiviö ja vaikka tuntuisi, että muilla on vain enkeleitä. Lapsella ei ole kykyä säädellä tunteitaan, vaan siinä tarvitaan aikuisen apua pitkälle kouluikään. Ainoa, mitä voit tehdä, on olla tasainen, rauhallinen malli. Rauhoita itsesi ja anna lapsen meuhkata. Näet tuloksia, voi olla, että siinä menee 1/2 vuotta, mutta näet! Kun lapsen kiukku menee yli tietyn rajan, ei aikuinen voi paljon muuta tehdä kuin odotella. Oikeasti lapsi tarvitsisi kiukun hetkellä muutakin kuin aikuisen rauhallisuutta. Hän tarvitsee empatiaa. Juuri silloin, kun on riiviö. Ymmärrettävästi aikuinen ei aina kykene olemaan empaattinen, kun lapsi kiljuu, raivoaa, ehkä puree. Silloin on parasta odottaa ja rauhoittaa oma pää, vain ja ainoastaan oma pää. Ei kiukkua voi tekohengittää pois  uhkailemalla, komentamalla, kiristämällä. Sori kaikki, mutta ei voi, vai onko joku onnistunut? Sanoittamisenkin kanssa on niin ja näin. Toimimattomat keinot kannattaa heittää roskakoriin. Ainoa mitä voi tehdä, on kohdistaa rauhoittaa oma mielensä, juoda  lasi kylmää vettä ja laittaa korvatulpat korviin, jos ääni käy hermoille. 

Eli: kaikki kasvatustoimenpiteet kohdistetaan kasvattajaan itseensä ja lapsi hyväksytään sellaisena kuin hän kussakin ikävaiheessa on. Ja muista, sinä pystyt siihen, kun harjoittelet. Kärsivällisyys on aikuisuutta,  jaloin taito, ja tuntuu hienolta, kun tätä taitoa alkaa oppia. Enkä tietenkään halua vähätellä unen ja tukiverkkojen tärkeyttä. Mutta silloin kun väsyttää ja apuja ei ole, on aikuisen oma rauha ja  usko itseensä lapsen tärkein resurssi.