Lue keskustelun säännöt.
Onko kauheampaa ikää lapsella kuin 2-4v?
Kysyn tätä yhden jo täysikäsen lapsen kokemuksella, jolla oli ihan järkyttävä murrosikä. Mutta murkun kanssa pystyi hyvänä hetkenä neuvottelemaan ja sopimaan pelisäännöistä. Elämä oli silti hyvää.
Esikoisen taaperoaika oli helppoa, nyt ei ole.
Olen ihan loppu, ja jos joudun hoitamaan kuopustani yksin kolmekin päivää, loputonta kieltämistä, uhmaamista, huutamista, rikkomista.
Pelkään että muutun lähes väkivaltaiseksi, sillä tukiverkkoja meillä ei ole.
3pvää viikossa lapsi on päiväkodissa osa-aikatyöni takia, ja odotan vaan että koska voin viedä lapsen sinne. Haluaisin pitää lasta siellä enemmän, mutten ole varma pahentasko se lapsen käytöstä
Mies osallistuu tosi paljon ja aina töiden jälkeen ottaa kopin lapsesta, mutta mua ahdistaa ajatuskin että joudun kohta kohtaamaan iltariehumisen, hoitamaan aamupuuhat ja pukemistaistelut.
Lapsi läpsii, kynsii, puree. Tekisi mieli välillä oikeasti tukistaa kunnolla lasta, ja itkettää kun edes ajattelen niin. On hällä hyviäkin hetkiä paljon, mutta usein olen niin rikki niistä huonoista, etten osaa nauttia.
Meillä saa näyttää tunteita ja kannustankin siihen, mutta lapsella ei ole mitään kontrollia. Saattaa lyödä ilosta?!
Puistoon ei voida mennä koska lapsi karkailee päättömästi, ja vaunuissa huutaa että kävelemään pitää päästä. Uimahallissa karkailee, kaatuilee ja jos ollaan varttikin liian pitkään, kirkuu väsymystä pukkarissa. Saunassa kiipeilee. Kun kieltää niin läpsii.
Mä puen itseni pukkarissa hiki päässä ja jalallq koitan blokata lasta karkaamasta, silti karkaa. Esikoisen kanssa käytiin joka viikko uimassa ja hän tyytyväisenä söi smoothieta kun puin.
Ostosreissut menee ihan perseelleen, koska uhma. Huutaa kärryissä ja autokärryistä koittaa kiivetä pois.
Kylvyssä viihtyy mutta hirveä huuto kun pois. Joka päivä on taistelu, jossa en halua olla mutta pakko.
Mies hoitaa 90% iltanukutuksista, aina kun ei ole iltatöissä, sillä mä en kestä niitä taisteluita enää päivän päälle.
Onko tämä muilla tällaista?
Meillä on säännöllinen rytmi, ruoka-ajat eikä syödä sokeria yms. Mietin mitähän tää olis jos vielä ei olis tämä rytmi!
Olen miettinyt eroa ihan senkin takia, että saisin viikon lomaa lapsesta.
Ja mikä hirveintä ja itsekkäintä, lapsi on todella toivottu ja ivf:llä tehty!
Mulla on ihan kamala olo, että ajattelen näin.
Mutta en ikinä ois uskonut, millaista helvettiä voi taaperoaika ollapahinta on että tutut joilla isoja lapsia, sanoo vaan et joo se on ihan kauheeta aikaa! Kiitti joo, huomaan kyllä..en tiedä selviänkö sinne asti järjissäni kun lapsi kasvaa. Haluaisin vaan jättää kodin ja lapsen miehelle ja häipyä siiheksi johonkin omaan rauhaan kunnes lapsi on kasvanut.
No nii kivittäkää! Haukkukaa. Mut yksikin vertaistukiviesti ehkä ois paikallaan!
Kommentit (596)
2-4 v on ihana ikä. Kersoista ja vanhempien edesottamuksista saa niin paljon ilmaista hupia. Siellä ne kirkuu itkupotkuraivareita naama punaisena karkkihyllyn vieressä, ja vanhemmat ovat täysin hukassa niiden kanssa. Respektit niille vanhemmille, jotka heti älyää napata kakaran kainaloon ja olla taipumatta tahtoon.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kuulostaa siltä, että olet loistava äiti. Lapset ovat kaikki erilaisia, ja silleei valitettavasti voi mitään. Viesteistäsi huomaa, että teet paljon lapsesi eteen ja yrität toimia hänen kanssaan oikein.
Hyvä uutinen on se, että monista pahimmistakin taaperovipeltäjistä kasvaa kohtalaisen hyvin toimivia leikki-ikäisiä ja nuoria. Osa toki tulee tarvitsemaan enemmän tukea, mutta noin pienestä mahdoton sanoa.
Mitä tässä sitten voisi tehdä? No, ensinnäkin anna itsellesi vähän armoa. Jos uiminen ja maalailu tuottaa lopulta vain pahaa mieltä kaikille, niin jättäkää ne puuhat joksikin aikaa pois. Ulkoilkaa vain aidatuissa puistoissa. Katsokaa telkkaria, jos sen aikaa saat hengittää. Tee kauppareissut kun lapsi on päiväkodissa. Ja päiväkodista puheen ollen, lisää hoidon määrää, jos taloudellisesti mahdollista. Voihan olla niin, että jonkin aikaa uhma kotona pahenee tämän vuoksi. On myös mahdollista, että ei.
Ja loppujen lopuksi, teet niin tai näin, voi uhma mennä ohi omillaankin muutamassa kuukaudessa. Paras olisikin tähdätä siihen, mikä auttaa sinua pysymään rauhallisena ja voimissasi. Siitä on etua myös lapselle.
Väitän, että isolla osalla tulee kuvailemiasi ei-toivottuja tunteita omia rakkaita ja toivottuja lapsia kohtaan. Älä syyllisty tunteista ja ajatuksista, ne eivät vahingoita ketään ja ovat normaaleja. Teot ovat näistä kuitenkin vielä kaukana ja ovat aivan eri asia. Ja aina mahdollisten ylilyöntien, kuten lapselle huutamisen voi käsitellä lapsen kanssa, pyytää anteeksi ja jakaa tunteensa. Näin niistä ikävistäkin tilanteista voi saada oppimiskokemuksen lapselle, kun hän näkee mallia miten pyydetään anteeksi.
Kyllä se siitä <3
Tää on muuten mahdollista. Lapset kuormittuu siitä, jos heillä on liikaa valtaa ja vastuuta. Miettikää nyt jos puoliso kysyy kokoajan teiltä miten mikäkin asia tehdään ja miten haluat sen keittiönpyyhkeen viikattavan vai viikkaatko itse vai otetaanko kuitenkin tämä sininen pyyhe. Kyllä alkais vähemmästäkin raivostuttamaan. Lapset ei vaan tiedä sitä, että heillä on helpompaa, jos vanhemmat ottaa selkeästi itselleen tietyt päätökset. Sanoisin että 1 lapsen mielipide per puuha on sopiva, muut päättää vanhempi. Ja riittää kahdesta vaihtoehdoista valitseminen.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kuulostaa vaikealta. Valitettavasti en oikein osaa antaa neuvoja, itse olen lapseton.
Kannustan kuitenkin puhumaan tunteistasi miehellesi, että saisit purettua niitä ulos. Sano ääneen ne ns huonotkin ajatukset, joista tunnet syyllisyyttä ja sano sekin, että tunnet niistä syyllisyyttä. Sano miehelle, että tarvitset nyt kuuntelijaa ja tukea, vaikka mitään konkreettista ratkaisua ei välttämättä löydykään. Vain sekin, että saat jaettua ajatuksiasi ja saat ymmärrystä tunteillesi, antaa lisää jaksamista. Niinhän sanotaan, että se keventää mieltä. Ja ehkä samalla yhdessä keksitte jotain pieniäkin asioita, joista löytyisi helpotusta arkeen.
Kiitos.. kiva viesti. Olen puhunut ja mies ymmärtää hyvin, on todella hyvä isä ja ilman häntä lapsi olisi varmasti ihan tärviöllä, en jaksais yksin!
Mies oli h
Vierailija kirjoitti:
Pojat ovat tyhmimmillään 12-15 -vuotiaina.
Todellakin totta. Itse kasvoin tyhmästä 12-vuotiaasta pojasta, jolle epätoivoinen yh-äiti ei keksinyt lopulta muuta kuin antaa remmiä, tyhmäksi 15-vuotiaaksi pojaksi, joka oli niin iso ja vahva, että edes se ei enää ollut mahdollista. Poliisiasiaksihan niiden hölmöilyjen piti mennä ennen kuin onneksi sitten säikähdin muuttumaan/tulemaan tajuihini. Sekä oman että äidin elämän surkeinta ja masentavinta aikaa, onneksi myöhemmin oli sitten paljon parempaakin luvassa.
Meillä elämä rullaa kun antaa hieman sekaan joka evästauolla... Olemme uusi jumalan pelastus ihanuus
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ei se ainakaan helpotu sen jälkeen :D
Nepsy ongelmaa? Itse alkaisin varmuuden vuoksi kartoittamaan tilannetta eri ammattilaisten kanssa.
Toisaalta yleisesti jos lapsella on paha olla niin ilmenee häiriökäyttäytymisenä, esim. väkivaltaisuus PK:ssa kavereita kohtaan. Tai hakee huomiota negatiivisilla tavoilla. Lapsi ei osaa tuossa iässä sanoa että on paha olla.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Hieman huolestuttavaa, että tässäkin ketjussa koitetaan 2,5-vuotiaan uhma laittaa nepsyoireiluksi. Ei ihme jos Itä-Suomessa 20% lapsista saa adhd-diagnoosin jos vanhemmat alkaa uhmaa laittamaan nepsyn piikkiin.
Rautalangasta: voi olla nepsyä tai olla olematta, täysin mahdoton sanoa, kun lapsi on vasta 2,5v ja uhmassa.
En nyt jaksanut lukea kaikkia kommentteja läpi ja pahoittelen jos tämä kuulostaa ylipäätään tyhmältä kysymykseltä mutta... Kiellätkö lasta ollenkaan kun hän käyttäytyy huonosti? Itselle jäi nyt vaan kuva siitä että lapsi läpsii ja karkailee mutta häntä vain siedetään ja blokataan yms. mutta ei kielletä näitä asioita tekemästä? Jos ajattaa vessassa leluautoja pönttöön samalla kun istut siinä niin ota kädestä kiinni ja sano jämäkästi että ei noin saa tehdä, nyt loppuu. Johtuisko päikyssä hyvä käytös siitä että siellä on selvät pelisäännöt?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minusta kuulostaa siltä, että ap on nyt liian lepsu kasvattaja. Läpsimiselle ja muulle väkivallalle pitää olla ehdoton ei. Jos lapsi on väkivaltainen, vanhemman pitää puuttua siihen heti, tarvittaessa suuttua ja vaikka vähän huutaakin, mitä tahansa että lapsi uskoo, ettei väkivaltaa saa käyttää ikinä missään.
Jos päikyssä menee hyvin, niin voisiko olla, että kaipaa sosiaalisuutta ja ihmisjoukkoja ympärilleen viihtyäkseen? Minä laittaisin lapsen hyvillä mielin 5 pv/vko päikkyyn, jos siellä on kaikki kunnossa.
Paitsi jos tämä käytös alkoi siitä, kun hänet vietiin päiväkotiin, niin silloin voi toki olla vastakkainen syy: päiväkoti kuormittaa niin, että purkaa sitä kotona turvallisille tutuille vanhemmille.
Paha sanoa; en ole psykologi enkä varhaiskasvatuksen asiantuntija. Olen vain kuullut tuollaisista yliekstroverteista lapsista ja päiväkodista stressaantuneista lapsista. Ja tietysti voi olla jotain ihan muutakin kyseessä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Muistan tuon ajan myös yllättävän uuvuttavana ja ilman tukiverkkoja olin. Nyt 20 vuotta myöhemmin, varhaiskasvatuksen ammattilaisena, on ihan parasta olla päivittäin olla hoitamassa 2-3 vuotiaita. Ihana nähdä ne ensimmäiset kulman kutistumiset ja ärinät, kun oma tahto alkaa löytymään. Kaikessa on kyse siitä, miten jaksaa olla läsnä lapselle, jotta pystyy olemaan aidossa vuorovaikutuksessa.
Jos olet uupunut niin tuo lapsesi ilman syyllisyyttä varhaiskasvatukseen (sellaiseen jossa ei ole resurssipulan kaaosta). Me jaksetaan ottaa tulisielut vastaan ja vanhemmat saa kerätä voimia.
Tulipa melkoiset fläsärit kymmenen vuoden takaa, päivästä toiseen kannoin karjuvan ja lankuttavan lapsen puistosta kotiin 😀 Ääni raikumaan eteenpäin ja menoksi, äidillä lihaskunto kasvoi. Tilanteissa auttoi vain määrätietoinen toiminta, en käynyt selittämään.
Mutta kun vanhempi pysyy rauhallisena, kyllä se lapsikin siitä asettuu. Laulaminen muuten auttaa vanhemman rauhallisena pysymiseen varsin hyvin, siinä joutuu pikkuisen siirtämään omaa huomiota lapsesta. Ainakin meillä lapsi taas käänsi huomionsa raivoamisesta kuuntelemiseen ja unohti vastustaa toppakamppeiden pukemista. Tai hammasharjausta. Tai tavaroiden keräämistä Rauhallisen vanhemman juttelu rauhoittaa ajan mittaan lapsenkin, puhe voi mielellään liittyä johonkin muuhun kuin käsillä olevaan ongelmatilanteeseen.
Siirtymätilanteissa lapsen huomion voi ohjata seuraavaan vaiheeseen, kuten hammasharjauksen lopulla pehmojen iltatoimiin, niin ei tapahdu turhaa suditusta.
Ei lapsi pahuuttaan kontrolliaan menetä eikä aikuisen pidä mennä tunteeseen mukaan. Voi olla vaikeaa jos omat vanhemmat aikanaan eivät sallineet ns kiukuttelua, mutta kannattaa silti harjoitella.
Suuttumiseen liittyvä hutkiminen loppui meillä kun älysin kertoa lapselle että vihainen saa olla mutta lyödä ei. Lyömisen toki aiemminkin joka kerran estin, mutta kun lapselle löytyi muita keinoja vihaisuuden ilmaisuun, lyöminen loppui kokonaan.
Nyt kymmenen vuotta myöhemmin tämä aiempi raivopää on rauhallinen ja sosiaalinen lapsi. Tahto on edelleen luja, mutta kuten joku täällä aiemmin sanoi, niin hyvä lapselle, menee suoraan päin elämää.
Tsemppiä ap, ei se kestä ikuisesti 😊
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mites päiväunet? Nukkuuko? Tuo kuvailemasi käytös sopii normiuhmaan, mutta kiukkuilu pahenee kyllä väsyneellä lapsella, samoin nälkäisellä.
Käyttäytyykö isän kanssa samoin?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Lapsikohtaista tuo käytös. Itsellä neljä lasta, joista kolmen kanssa helppoa ja leppoisaa elämä ollut aina, mutta yhden kanssa joka päiväistä temppuilua ollut aina. Hyvin samankaltaista kuin aloittajan kuvaama ja lapsi jo viisi, en todellakaan tiedä milloin hänen kanssaan helpottaa. Tämä yksi lapsi tuntuu kuin hoitaisi 20 lasta kerralla, olen äärimmäisen loppu hänen käytökseen kun ei kotona eikä missään voi olla rauhassa ja rennosti sekä nauttia, kun täytyy 24/7 vahtia tätä yhtä. Kolme muuta leikkii rauhallisesti, aivan kuin yö ja päivä lasten luonne- ja käyttäytymiserot.
Onko nämä kolme helppoa tyttöjä ja temppuilija poika? Siltä ainakin kuulostaa.
Eivät ole kaikki tyttöjä, vaan myös rauhallinen poika löytyy.
Meillä esikoisella oli paha uhmaikä tuossa vaiheessa, mutta kuopus oli todella rauhallinen ja iloinen. Esikoisella meni sitten koulu- ja teini-ikä hyvin mukavasti, mutta kuopuksen Wilma antaa jatkuvasti myöhästymistä, tekemättömiä tehtäviä ja tunnin häirintää.
Mutta olen kyllä samaa mieltä. 2-4 on pahin.
https://www.iltalehti.fi/kotimaa/a/fdb8742f-fdb3-496b-9800-a6d2b94bd285
Tuossa artikkelissa puhutaan siitä, kuinka koiria ei enää jakseta kasvattaa ja haetaan koirallekin mielummin mielialalääkkeet kuin kestetään ne vaikeat vaiheet (puree kaikkea pentuna, ei osaa kulkea hihnassa ilman koulutusta jne jne). En malta olla ajattelematta, etteikö tämä lasten diagnosointi adhd:iksi ja koirien mielialalääkkeet kertoisi ihan samasta ilmiöstä.
Pojat ovat tyhmimmillään 12-15 -vuotiaina.