Onko kauheampaa ikää lapsella kuin 2-4v?

Poikien ja tyttöjen ero näkyy siinä että pojilla on paljon enemmän energiaa ja leikkiminen on tuollaista riehumista ja paiskomista, siinä missä tytöt tykkäävät tuhertaa paikallaan vaikka nukkeleikeissä. Rauhallinen poika ja riehuva tyttö ovat poikkeuksia. Kun lapsi lyö tai puree, pitää kieltää ja kertoa miksi näin ei saa tehdä, eli että se sattuu toista, näin opetetaan empaattisuutta. Muuten lapsesta kasvaa psykopaatti.

Lapsi ei tunnista tunteitaan, ne pitää hänelle kertoa ja sanoa että ne ovat normaaleja, (harmitus, kiukku ym.) ja että ne menevät kohta ohi. Jos lapsi ei opi tunnistamaan tunteitaan ja mistä ne johtuu, lapsesta tulee aleksityymikko. Tunnen aikuisen miehen, alkoholistiäidin yksinhuoltajana kasvattaman, joka ei saa sanoittaa tunteitaan, sanoo vaan että tuntuu pahalta, mutta ei osaa kertoa onko kyseessä viha, pettymys, suru, kateus tms.

Kannustaminen ja kehuminen onnistumisesta. Kun jotain tehdään eikä onnistu, voi sanoa että melkein onnistuit, harjoitellaan lisää niin opit kunnolla. Myös toruessa pitää muistaa torua tekoa, ei tekijää. Ei saa siis sanoa että olit tuhma, vaan että teko oli tuhma ja näin ei saa tehdä.

Rajat on rakkautta. Lapselle pitää siis asettaa turvalliset rajat, jolloin hän voi luottaa siihen että vanhempi on turvana aina.

Murrosikä

Mites rajat? Mitä teillä tapahtuu, kun lapsi riehuu noin? Onko sillä mitään seurauksia?

Ymmärrän paremmin kuin hyvin, että lapset on tosi erilaisia. Mun lapsista toinen on hyvin rauhallinen ja toinen aivan pyörremyrsky. Mutta etenkin tämä pyörremyrsky tarvitsee selkeät rutiinit ja säännöt ja selvät, yksinkertaiset rajat. Ja siis tietenkin todella paljon läheisyyttä, kosketusta, rakkautta. Mutta ilman niitä selviä rajoja ja seuraamuksia mistään ei tulisi mitään.

Vierailija kirjoitti:

Mites rajat? Mitä teillä tapahtuu, kun lapsi riehuu noin? Onko sillä mitään seurauksia?

Ymmärrän paremmin kuin hyvin, että lapset on tosi erilaisia. Mun lapsista toinen on hyvin rauhallinen ja toinen aivan pyörremyrsky. Mutta etenkin tämä pyörremyrsky tarvitsee selkeät rutiinit ja säännöt ja selvät, yksinkertaiset rajat. Ja siis tietenkin todella paljon läheisyyttä, kosketusta, rakkautta. Mutta ilman niitä selviä rajoja ja seuraamuksia mistään ei tulisi mitään.

Puistoon ei voida mennä koska lapsi karkailee päättömästi -> Mennään puistoon, josta ei pääse karkuun. Jos sellaista ei ole, ei mennä. 

ja vaunuissa huutaa että kävelemään pitää päästä. -> anna lupa kävellä? Jos ei sitten kävele, niin yksi varoitus ja sen jälkeen vaunuihin istumaan, huusi tai ei. 

 

Uimahallissa karkailee, kaatuilee ja jos ollaan varttikin liian pitkään, kirkuu väsymystä pukkarissa. -> ei olla varttia liian pitkään. uiminen on oikeasti tosi väsyttävää, pienen voimat ei riitä.

Saunassa kiipeilee. -> jos kiipeilee, varoitetaan kerran ja sitten lähdetään pois

 Kun kieltää niin läpsii. -> läpsiminen estetään 

Mä puen itseni pukkarissa hiki päässä ja jalallq koitan blokata lasta karkaamasta, silti karkaa.

-> en menisi hetkeen yksin, jos lapsi ei usko. Hän on 2,5v ja selviää vaikka pari kuukautta ilman uimahallia. Sun pitää saada teille nyt selkeät säännöt läpi ensin

Esikoisen kanssa käytiin joka viikko uimassa ja hän tyytyväisenä söi smoothieta kun puin.

-> tästä päästä irti. Tämä toinen lapsi ei ole samanlainen 

Ostosreissut menee ihan perseelleen, koska uhma. Huutaa kärryissä ja autokärryistä koittaa kiivetä pois 

-> Saisiko lapsen auttamaan ostosten keräilyssä? Onko lapsi mahdollista jättää kotiin? Autokärryjä ei oteta, jos siellä ei pysy. Ja jos mikään edellisistä ei auta, niin sitten saa huutaa kärryissä.

Vierailija kirjoitti:

Normaali lapset eivät käyttäydy noin. Suosittelen että varaat ajan neuropsykiatriselta lääkäriltä. Koska kuvailit myös vanhemman lapsesi olevan hyvin vaikea lapsi, niin epäilen vahvasti, että se johtuu geeneistä.

Onko mahdollista, että sinulla ja lapsillasi olisi sama isä?

Kuvauksen lapsi on 2,5v! Todellakin mahtuu normaalin kirjoon. Kaiken lisäksi _päivähoidossa ei ole ongelmaa_  Ei todellakaan tarvita lääkäriä.

Vierailija kirjoitti:

Ap, jos lapsi läpsii, nipistää ja puree sinua, läpsäise takaisin (ei kovaa!), nipistä takaisin ja näykkäise takaisin! Sanot tiukasti, että ei saa lyödä/purra/potkia/nipistää, äitiä SATTUU!! Tämä ei ole lapsen kaltoinkohtelua, vaan opettamista. Miten muuten lapsi muka voisi tietää, miksi niin ei saa tehdä?? Näin muutkin äidit opettavat lapsiaan, siitä ei vaan huudella julkisesti.

Ennen kuin kivitätte minut, niin miettikää nyt oikeasti hetki, kumpi on pahempaa. Se, että äiti kerran nipistää omaa lastaan, vai se, että kärsitään joka vn päivä, ollaan lasuun yhteydessä, hylätään lapsi vieraiden hoidettavaksi ja äiti joutuu lataamoon.

Sen voi kyllä opettaa ilman, että nipistelee itse lastaan. Ihan vain ottamalla käsistä kiinni eli estämällä ja kertomalla, että se sattuu. Toisille menee heti perille, toiset tarvitsevat toistoa ja toiset sitten toistoa & toistoa. Mutta ei siinä väkivaltaa pitäisi tarvita.

Ai että, lainaustoiminto ei toimi, mutta arvatenkin ketjussa pätee rauhallisen lapsen vanhempi sanomalla

Tai jospa nämä "helpot" lapset on vain kasvatettu hyvin. On ollut rajat ja säännöt kohdallaan

Niin. Jospa. Mutta aika usein parin helpon lapsen jälkeen saattaakin perheeseen syntyä ihan erilainen lapsi, ja silloin nämä erinomaiset kasvattajat saattavat havahtua siihen, miten erilaisia lapset on. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Voisin vaikka lyödä vetoa, että viimeistään kouluiässä lapsella havaitaan jokin erityispiirre ellei jopa useampi. 

Tosin lisään tähän, että päiväkodissa ei ole havaittu mitään näitäeli jos olisi adhd, eikös nämä piirteet olisi päiväkodissakin näkyvillä..?

Vasussa oikein kehuttiin, miten reipas ja osallistuva kaveri meillä on ja kuuntelee ohjeita hyvin! :D

ap

Okei, jos näin on, niin sitten kotikasvatuksessa syy. Lapsi luulee että noin saa käyttäytyä kotona. Huonoon käytöksen pitää puuttua heti. Pitää olla ehdoton. Joka asia pitää opettaa lapselle, ei se muuten tiedä/osaa käyttäytyä tietyssä tilanteessa. Et selkeästi osaa asettaa lapselle rajoja. Tilanne kuulostaa jo tosi pahalta. 

Toinen vaihtoehto, että olet oikeasti itse ilkeä lapsellesi. Lapsi huomaa sen että vihaat häntä, etkä näe hänessä mitään positiivista. Oireilee siksi tuolla tavalla eikä tottele mitään.

Jäin kaipaamaan myönteisiä ajatuksia lapsesta. Mitä hyvää hänessä on? Annatko myös myönteistä palautetta lapselle, ei vain kieltoja?  Onnistumisen tunteet voimaannuttavat, samoin kehut pienestäkin. Vaikka laitoitpa kauniisti lelut laatikkoon. Muista myös kertoa kuinka ihana hän on ja kuinka rakastat häntä. Tunteiden sanoittaminen lapsen kanssa keskustellessa menee joskus jopa perille. Näitä samoja käytäntöjä voi sitten kohdistaa myös puolisoon ja muihinkin ihmisiin.

Meillä on kolme lasta. Kukaan heistä ei ole ollut kuvaamasi kaltainen. Olen lukenut purevista ja lyövistä lapsista, mutta omat olleet väkivallattomia.

Esikoisella oli noin 3-vuotiaana vaihe, jolloin hän ei meinannut lähteä hoidosta kotiin. Kavereiden kanssa leikkiminen oli kivempaa. Kun menin hakemaan, hän juoksi piiloon tai karkuun. Silloin muistan, että monet keinot oli käytössä. Joskus kokeilin houkutella lemmikin avulla. Meillä on koira, josta lapsi piti, ja houkuttelin, että koiralla on jo ikävä, se odottaa sinua rapsuttamaan tai että mennään hetkeksi ulos sen kanssa. Eli lahjoin lasta lähtemään autoon. Joskus nappasin syliin ja kannoin autoon. Se taas on lähes viimeinen keino, koska noita lapsiaan väkisin kantavia näkee ja jos siitä tulee arkinen keino, lapsihan oppii temppuilemaan siten, että äiti/isä joutuukin sitten jatkuvasti kantamaan. Kerran oli sadepäivä ja hän takertui päiväkodin porttiin kiinni, että ei tule kotiin. Menin autoon ja olin ajavinani pois päin. Silloin hän alkoi itkeä. Pysäytin auton ja kysyin, haluatko kuitenkin lähteä kyytiin, kyllä halusi. Siis eihän tuota säikyttelyä voi usein käyttää, koska menettää tehonsa. Ei siitä traumoja hänelle eikä minulle jäänyt. Selitin, että minä haluan kotiin syömään ja lepäämään, enkä voi jäädä odottamaan pitkäksi aikaa.

Vierailija kirjoitti:

Ai että, lainaustoiminto ei toimi, mutta arvatenkin ketjussa pätee rauhallisen lapsen vanhempi sanomalla

Tai jospa nämä "helpot" lapset on vain kasvatettu hyvin. On ollut rajat ja säännöt kohdallaan

Niin. Jospa. Mutta aika usein parin helpon lapsen jälkeen saattaakin perheeseen syntyä ihan erilainen lapsi, ja silloin nämä erinomaiset kasvattajat saattavat havahtua siihen, miten erilaisia lapset on. 

Jep. Minullakin on rauhallinen esikoinen, joka ei satuttaisi kärpästäkään. Ei ole koskaan piirtänyt seiniin, ei heitellyt tavaroita, ei lyönyt, ei kiljunut. Ihmettelin miten ihmiset antaa lastensa tehdä noin... Sitten syntyi kuopus, joka helpon vauvavuoden jälkeen sai jalat alleen ja oli kuin pyörremyrsky. Ihan on saanut eri tavalla miettiä kasvatusta tämän toisen kanssa ja välillä aika keinoton olo. Tunnetaitokirjat ja -kortit ja oma kärsivällisyys on olleet parhaita keinoja, kun vaan jaksaa niitä käydä jatkuvasti läpi niin käytös pysyy parempana. Lukemista ja kirjoja tämä lapsi nimittäin on aina rakastanut ja opetteli lukemaankin jo aika nuorena. 

Iltanukutus? Ei meillä ole ollut sellaista kuin ihan pienenä. Me luetaan iltasatu, annetaan hali, äiti tai isi poistuu huoneesta ja ovi jää raolleen. Onhan meilläkin ollut vieressä nukuttamista, mutta ei kyllä enää tuossa iässä. Helpommalla pääsee, kun lapsen totuttaa siihen, ettei kukaan ole huoneessa, kun hän nukahtaa. 

Vierailija kirjoitti:

Ap, jos lapsi läpsii, nipistää ja puree sinua, läpsäise takaisin (ei kovaa!), nipistä takaisin ja näykkäise takaisin! Sanot tiukasti, että ei saa lyödä/purra/potkia/nipistää, äitiä SATTUU!! Tämä ei ole lapsen kaltoinkohtelua, vaan opettamista. Miten muuten lapsi muka voisi tietää, miksi niin ei saa tehdä?? Näin muutkin äidit opettavat lapsiaan, siitä ei vaan huudella julkisesti.

Ennen kuin kivitätte minut, niin miettikää nyt oikeasti hetki, kumpi on pahempaa. Se, että äiti kerran nipistää omaa lastaan, vai se, että kärsitään joka vn päivä, ollaan lasuun yhteydessä, hylätään lapsi vieraiden hoidettavaksi ja äiti joutuu lataamoon.

Jos se olisikin noin yksinkertaista, mutta eihän se yksi nipistys mitään auta jos on tämmöinen aloituksessa kuvattu lapsi kyseessä. Eikä se väkivaltaan turvautuva vanhempi jätä sitä vain yhteen kertaan. 

Vierailija kirjoitti:

Iltanukutus? Ei meillä ole ollut sellaista kuin ihan pienenä. Me luetaan iltasatu, annetaan hali, äiti tai isi poistuu huoneesta ja ovi jää raolleen. Onhan meilläkin ollut vieressä nukuttamista, mutta ei kyllä enää tuossa iässä. Helpommalla pääsee, kun lapsen totuttaa siihen, ettei kukaan ole huoneessa, kun hän nukahtaa. 

Jep. Minulla on yksi lapsi joka nukahti noin. Ja yksi lapsi joka ei todellakaan, unikoulua käytiin moneen otteeseen mutta lopulta vain aika auttoi. Tietysti kannattaa yrittää opettaa nukahtamaan itse, mutta samat keinot ei vaan toimi kaikille. 

Vierailija kirjoitti:

Minusta tuo on ennemminkin melkeinpä paras ikä :D Ei yöheräilyjä, imetystä, monia päikkäreitä sotkemassa päivää, lapsi osaa kertoa mikä on ongelmana, käveleekin jo itse ja vaunuja sun muuta vauvarojua ei pyöri joka nurkassa. Haluaa viettää aikaa vanhemman kanssa ja innostuu kaikesta, huvit on tosi halvat ja pienet asiat tuo iloa. Vanhempi voi vielä kontrolloida kaikkea helposti.

Ei ole mitään kaverihuolia vielä, eikä tarvitse säätää mitään kaverikyläilyjä ja leikkitreffejä, eikä silti jää ulkopuoliseksi mistään. Eivät vielä harrasta, joten illat ei mene kuskina tai viikonloput peleissä. Menevät aikaisin nukkumaan, meillä jo klo 19 menty sänkyyn lukemaan.

Ei ole tappelua kotiintuloajoista, ruutuajasta, peliajasta, rahasta, kokeisiin lukemisesta, läksyistä... ei tiktokkia, lintsaamista, yksinäisyyttä, päihteitä, ei tarvitse sydän syrjällään valvoa ja odottaa kotiin.

Kyllä pienet koululaiset on monin verroin helpompia, eivät tarvitse vanhemman läsnäoloa 24/7 ja heidän kanssaan voi oikeasti tehdä monia juttuja. Ei uhmakohtauksia ja ymmärtävät jo hyvin aikaa ja syy-seuraissuhteita. Kavereita näkevät itse, ei tarvitse sopia treffejä. Ei kuitenkaan vielä noita viimeisessä kappaleessa kuvattuja ongelmia. Mutta ehkä tämäkin on lapsi- ja vanhempikohtaista mikä ikävaihe tuntuu helpolle. 

Vierailija kirjoitti:

Ai että, lainaustoiminto ei toimi, mutta arvatenkin ketjussa pätee rauhallisen lapsen vanhempi sanomalla

Tai jospa nämä "helpot" lapset on vain kasvatettu hyvin. On ollut rajat ja säännöt kohdallaan

Niin. Jospa. Mutta aika usein parin helpon lapsen jälkeen saattaakin perheeseen syntyä ihan erilainen lapsi, ja silloin nämä erinomaiset kasvattajat saattavat havahtua siihen, miten erilaisia lapset on. 

Lapset ovat erilaisia ja siksi pitää olla eri keinoja eri lapsille. Motorisesti vilkas lapsi tarvitsee tekemistä. Voi antaa pieniä tehtäviä. Meillä vanhin lapsi oli sellainen. Keräsi kaupassa kärryyn todella pienenä jo tuotteita, sitten kehuin, Oi kuinka vahva olet, tuonkin jaksoit nostaa. Hän ei olisi missään nimessä pysynyt autokärryssä. Hän oli myös sellainen juoksentelija. Siksi ei mihinkään puistoon, mistä voi juosta autotielle. Käytiin usein leikkipuistossa, jossa oli vieressä normaali puisto ja viheralue, turvallista juoksentelua varten.

Ihmettelen, miksi viet lapsesi uimahallin saunaan, jos hän vain kiipeilee siellä? En itse veisi noin vilkasta lasta saunaan. Vasta siinä vaiheessa veisin, kun hän  alkaa itse kaivata sinne saunaan pääsyä. Sitten kun itse alkaa haluta, käyt läpi säännöt, että siellä pitää istua nätisti paikallaan, osaatko istua rauhassa? Ei sinun lapsesi keskittyminen vielä riitä saunomaan yleisessä saunassa, ja sekin on täysin normaalia.

Oman lapsen kanssa tuo, ja muutkin ikävaiheet menivät hyvin helposti. Ehkä asiaan vaikuttti sekin, että lapselle puhuttiin ja kerrottiin aina, mitä ollaan tekemässä ja miksi näin tehdään. Ja kun oli kiinnostavaa nähtävää, niin mentiin yhdessä katsomaan.

Rauhallisuutta toivat ja nukahtamista helpottivat pitkähköt kävelylenkit, joiden aikana tutkittiin asioita luonnosta, koneista, rakennuksista jne. Eipä ollut todellakaan minkäänlaisia ongelmia.

Olisiko niin, että tuosta(kin) iästä kohkataan vain aivan liikaa. Lapsi vaatii ja ansaitsee huomiota, eli se älykännykkä pois vanhempien käsistä silloin kun ollaan lasten kanssa tekemisissä! Se auttaa paljon.

Tuosta karkailusta. Vaikka se ymmärrettävästi on rasittavaa, niin ainakin ap tietää, että lapsella on tällainen taipumus.

Meidän lapsella ei ollut tuollaista taipumusta ja kun hänen kanssaan liikuttiin, ei osattu olla samalla tavalla varuillaan. Ensimmäinen karkaus tapahtui, kun olin lapsen kanssa menossa yhden tuttavan luokse kyläilemään. Oltiin paikassa, missä ei oltu koskaan ennen oltu, eikä lapsi tiennyt, minne ollaan menossa. Matkalla pysähdyttiin Postiin ja siellä joutui jonkin aikaa jonottamaan. Ohjasin lapsen katsomaan jotain myynnissä olevia postikortteja ajankuluksi. Kun olin asioinut kassalla, huomasin, ettei lapsi olekaan siinä lähellä katsomassa postikortteja. Oltiin Ruoholahdessa ja lapsi oli vain lähtenyt omin päin kulkemaan eteenpäin. Pieni paniikki tuli, kun syntäsin sieltä ulos lapsen perään, mutta lapsi onneksi löytyi pian. Hän käveli ihan rauhallisesti siellä jossain kauempana, ihan kuin tietäisi minne pitää mennä (ja oli sentään menossa oikeaan suuntaan).

Tuon jälkeen ei pitkään ollut mitään ongelmia, enkä itsekään ollut säikkynä. Sitten yks kaks yhdellä ulkomaanreissulla, kun oltiin ruokakaupassa lastaamassa ostoksia hihnalle ja olin juuri sanomassa miehelle, että menetkö pakkaamaan, hän vain singahti kauhealla vauhdilla ulos ja ihmettelin, mitä täällä oikein tapahtuu. Turns out tyttö oli ilmeisesti kyllästynyt ja lähtenyt kaupasta ulos ja mies oli ensimmäinen, joka sen huomasi. Tyttö oli 4v ja oltiin jossain Irlannissa, ei hän osannut edes englantia vielä tuossa iässä.

Tämä ei ollut mitään sellaista 'leikitäänpä äidin kanssa hippaa ja vedetään pieni spurtti', vaan enemmänkin 'en jaksa enää odotella, lähden kävelemään eteenpäin'. Todella pelottavaa, kun normaalisti rauhallinen lapsi, jota ei osaa vahtia niin kuin jotain villieläintä, vaan lapsen kanssa oleminen on enempi sellaista kuin olisi hyvin koulutetun koiran kanssa, luottaa siihen että koira pysyy siinä lähistöllä eikä lähde säntäilemään päättömästi.

Minulla oli toinen lapsi juuri tuollainen. Kolmevuotiaana rauhoittui. Ensimmäinen lapsi oli rauhallinen, ei uhmista ei murrosikää ns perinteistä. Siksi toisen lapsen uhmaikä tuntui tosi rajulta. Tyttö on aivan ihana aikuinen nainen nykyään. Nyt on selvinnyt, että hänellä on ADHD. Se ei ollut ilmeinen, koska pystyi keskittymään ja oli pitkäjänteinen, menestyi koulussa jne. Siitäkin on niin montaa muotoa ja alalajia. Kyllä tilanne teillä siellä varmaan pian  rauhoittuu, toivon niin, mutta muista pitää mielessä, että taustalla saattaa olla normaalin uhman takana myös muuta.