Isäni kuoli, miten vapun juhliminen?

Jussi Chydeniuksen isä kuoli viime lauantaina päivällä, mutta soitti illalla keikan sovitun mukaisesti. Kertoi soittaneensa keikan isänsä kunniaksi ja tiesi, että tämä olisi hyväksynyt, että tilanteesta huolimatta keikka hoidetaan sovitusti (kun oma olotilakin sen salli).

Suosittelen perumaan. Toiset varmasti ymmärtävät, kun kerrot syyn. Paha tilanne sekin olisi, jos murrut kesken juhlien. Suru viimeistään rikkoo juhlan merkityksen.

Ei vappujuhla tänä vuonna. Ehdit vielä tulevina vuosina kännätä. Nyt on tärkeämpien asioiden aika. 

Vierailija kirjoitti:

Jussi Chydeniuksen isä kuoli viime lauantaina päivällä, mutta soitti illalla keikan sovitun mukaisesti. Kertoi soittaneensa keikan isänsä kunniaksi ja tiesi, että tämä olisi hyväksynyt, että tilanteesta huolimatta keikka hoidetaan sovitusti (kun oma olotilakin sen salli).

Soittaminen on hänen ammattinsa ja keikka oli jonkun toisen järjestämä.

Otan osaa. Tietenkin perut juhlat tässä tilanteessa. 

Ainoastaan silloin, jos ette ole olleet läheisiä ettekä vuosikausiin olleet tekemisissä keskenänne, harkitsisin sinuna juhlien järjestämistä. 

Entä äitisi? Tarvitseeko hän nyt tukea? 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miksi ei voisi juhlia jos jaksaa ja haluaa? 

Kunnioituksesta vainajaa kohtaan.

Ja miten muka voit juhlia, jos olet surullinen?

Miten se viettääkö seuraavalla viikolla vappua liittyy siihen vainajan kunnioitukseen? Ei se vainaja niistä juhlista enää välitä.

Ei suru estä muita tunteita. Myös suuren surun kohdannut voi tuntea muitakin tunteita samaan aikaan. Ei suru ole mikään mood joka on päällä sellaisenaan 24/7 minkä aikana vaan surraan ja ollaan surullisia.

Sinä et ole tuntenut surua tai menettänyt ketään. Toinen vaihtoehto on, että olet tunnekylmä narsisti tmv. Suru voi jopa imvalidisoida. Suru, siis oikea suru, on maailman raskain tunne. Se on kuin kivi rinnassa, tuntuu fyysisesti joka solussa. Surua ei voi

Meitä ihmisiä on monenlaisia, esim minä voin kyllä laittaa surun syrjään ja elää normaalia elämää ja surra kun on sen hetki, ex puoliso oli kaltaisesi, kaikki oli suurta tunnetta ja sitä yhtä sitten elettiin, todella raskas tapa elää,  kun tiedettiin hänen äitinsä olevan kuolemansairas, keskityttiin vain ihmeparantumiseen, ei mitenkään kuviteltukaan että jäähyväisiä voisi jättää, pikemmin paettiin kuolevan viereltä, kun sitten kuolema tuli ei siihen oltu mitenkään varauduttu, hirveä paniikki.

Ajattelen, että aikuisen ihmisen pitäisi ajatella että kenet vain voi elämästään menettää ja pohtia miten siitä selviää, surun ja ikävän kanssa ja käytännössä. 

Vierailija kirjoitti:

Meillä oli suvussa häät, morsiamen kahden tädin puolisot, 60-70vuotiaina, olivat kuolleet noin viikko ennen häitä. Osanottajille, tädit ilmoittivat että nyt juhlitaan nuorten häitä, hautajaiset ovat viikon kuluttua. Myös puhujia varoitettiin, ettei saa kuolleita mainita puheissaan, häät ovat morsiusparinjuhla ja iloinen asia ne eivät saa jäädä mieleen itkujuhlana.

Minusta lasten takia vappujuhlat voi hyvin järjestää, tuskin ne mitkään perzeet olalle räkäposkelle juhlat ole.

Itse olen isäni kuoleman jälkeen parin päivän päästä ollut konsertissa iloitsemassa, ei se surua isän kuolemasta yhtään vähentänyt tai hänen muistoaan loukannut.  Surussa me suurimmaksi osaksi suremme itseämme ja ikäväämme, sen sijaan että iloitsisimme rakkaamme elämästä ja siitä että hän on ollut elämässämme. 

Häät on kuitenkin ihan eri asia kuin joku parin lapsiperheen helposti peruttava vappujuhla. 

Joku valitti miten nykyään otetaan "heti" uusi puoliso edellisen kuoleman jälkeen. Kuka sen määrittää ja millä oikeudella että miten pitkää pitää elää yksikseen ennen uutta puolisoa? Sitäpaitsi, mistä sitä voi tietää minkälainen suhde se on todellisuudessa ollut sen kuolleen puolison kanssa? Ties vaikka ei olisi ollut hyvä suhde alkuunkaan.

Vierailija kirjoitti:

Suosittelen perumaan. Toiset varmasti ymmärtävät, kun kerrot syyn. Paha tilanne sekin olisi, jos murrut kesken juhlien. Suru viimeistään rikkoo juhlan merkityksen.

Mitä pahaa on murtua, jos nyt ei ala rääkyä niin että lapset pelästyvät, silloin voi mennä vähän syrjään. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jussi Chydeniuksen isä kuoli viime lauantaina päivällä, mutta soitti illalla keikan sovitun mukaisesti. Kertoi soittaneensa keikan isänsä kunniaksi ja tiesi, että tämä olisi hyväksynyt, että tilanteesta huolimatta keikka hoidetaan sovitusti (kun oma olotilakin sen salli).

Soittaminen on hänen ammattinsa ja keikka oli jonkun toisen järjestämä.

Mutta silti joku toinen olisi ollut niin rikki ettei olisi pystynyt keikkaa soittamaan. Eihän kaikki pysty vaikkapa toimistossa työtään hoitamaan vastaavassa tilanteessa.

Minun aivoni toimivat siten, että ensi järkytyksen jälkeen mieli ikään kuin lukitsee surun syvälle tietoisuuden tavoittamattomiin. Sieltä surun tunteita puskee pinnalle pikku hiljaa, se on jonkinlainen sisäänrakennettu selviytymiskeino minulle. Pitäisikö minun silti kulkea suruhuntu (kuvaannollinen) kasvoittani läheisen kuoleman jälkeen joku tietty toisten ihmisten määrittelemä aika vaikka se suru on lukittuna ja ikään kuin pois mielestä. Tässä joku aika sitten otin itsekseni muutaman viinilasillisen ja kuinka ollakaan, sieltä se suru pulpahti taas kerran esiin. Olen menettänyt kaksi puolisoa kuolemalle, toisen 23 vuotta sitten ja toisen puolitoista vuotta sitten. No päätin mielessäni istuttaa molemmat miehet keittiön pöydän ääreen ( siis mielikuvissani) ja kerroin heille, että ikävöin heitä molempia edelleen. Minun suruni ilmaantuu tällälailla enkä voi enkä halua toimia omaa kokemusmaailmaani vastaan on asiasta kuka hyvänsä mitä mieltä tahansa. Pappani, joka oli minulle tärkeä, kuoli kun olin kuusi vuotias. Teiniangsteissani saatoin mennä papan haudalle itkemään, tunsin näissä hetkissä, että pappani on ainut joka ymmärtää minua. Suru kaikista tärkeistä menettämistäni ihmisistä kulkee mukanani lämpimiin muistoihin puettuna. 

Minäkin vierastan käsitettä suruaika sekä sitä että jonkun läheisen kuollessa pitäisi jättää koko muu elämä ja tehdä jotain tiettyä ja vaan surra sitä surua. Ihan kuin surun voisi sillä tavalla surra pois suruaikana että vetäydytään läheisten kanssa kotiin kahdeksi viikoksi, kolmannella viikolla on ok minä julkisilla paikoille ja töihin ja neljän kuukauden päästä on ok osallistua juhliin.

Kun ei se suru toimi niin. Siskoni kuolemasta alkaa olla lähemmäs 10 vuotta ja edelleen silloin tällöin se suru tulee voimakkaanakin. Mutta ne hetket voi kestää minuutin tai sekunnin. Sama juttu ikävän kanssa. Eikä se ikävää edes tullut ehti kuoleman jälkeen vaan oikeastaan vasta seuraava vuoden aikana. Sitten kun tapahtuneesta alkoi olla aikaa ja siitä kun näin siskon viimeksi.

Kun sain kuulla siskon kuolleen, en vetäytynyt mihinkään tai mitään selliasta. Vanhempani asuvat lentomatkan päässä joten kun sain kuulla tapahtuneesta, varasin lennot seuraavaksi päiväksi. Koko sen saman päivän tein ihan tavallisia asioita, pakkasin, viestittelin kaverien kanssa, mutta en siis kertonut heille silloin mitään asiasta, katsoin telkkaria, vietin aikaa netissä ja somessa. Illalla menin aikaisin nukkumaan koska piti lähteä kentälle aikasin. Nukuin sen koko yön aivan normaalisti. Kun olin matkalla lentokentälle ja lennon aikana niin tuskin kukaan olisi osannut arvata mitä oli tapahtunut.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Suosittelen perumaan. Toiset varmasti ymmärtävät, kun kerrot syyn. Paha tilanne sekin olisi, jos murrut kesken juhlien. Suru viimeistään rikkoo juhlan merkityksen.

Mitä pahaa on murtua, jos nyt ei ala rääkyä niin että lapset pelästyvät, silloin voi mennä vähän syrjään. 

Menee fiilis.

Varmempaa on perua. Jos toiset haluaa juhlia niin he voivat järjestää sen muualla. Miksi vaivata itseään vaikeiden asioiden alla? Kuolleen omaiset voivat omat pienet kemut pitää ja varautumalla siihen pahaan fiilikseen.

Vierailija kirjoitti:

Minun aivoni toimivat siten, että ensi järkytyksen jälkeen mieli ikään kuin lukitsee surun syvälle tietoisuuden tavoittamattomiin. Sieltä surun tunteita puskee pinnalle pikku hiljaa, se on jonkinlainen sisäänrakennettu selviytymiskeino minulle. Pitäisikö minun silti kulkea suruhuntu (kuvaannollinen) kasvoittani läheisen kuoleman jälkeen joku tietty toisten ihmisten määrittelemä aika vaikka se suru on lukittuna ja ikään kuin pois mielestä. Tässä joku aika sitten otin itsekseni muutaman viinilasillisen ja kuinka ollakaan, sieltä se suru pulpahti taas kerran esiin. Olen menettänyt kaksi puolisoa kuolemalle, toisen 23 vuotta sitten ja toisen puolitoista vuotta sitten. No päätin mielessäni istuttaa molemmat miehet keittiön pöydän ääreen ( siis mielikuvissani) ja kerroin heille, että ikävöin heitä molempia edelleen. Minun suruni ilmaantuu tällälailla enkä voi enkä halua toimia omaa kokemusmaailmaani vastaan on asiasta kuka hyvänsä mitä mieltä tah

Eikös tuo ole shokkireaktio?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minun aivoni toimivat siten, että ensi järkytyksen jälkeen mieli ikään kuin lukitsee surun syvälle tietoisuuden tavoittamattomiin. Sieltä surun tunteita puskee pinnalle pikku hiljaa, se on jonkinlainen sisäänrakennettu selviytymiskeino minulle. Pitäisikö minun silti kulkea suruhuntu (kuvaannollinen) kasvoittani läheisen kuoleman jälkeen joku tietty toisten ihmisten määrittelemä aika vaikka se suru on lukittuna ja ikään kuin pois mielestä. Tässä joku aika sitten otin itsekseni muutaman viinilasillisen ja kuinka ollakaan, sieltä se suru pulpahti taas kerran esiin. Olen menettänyt kaksi puolisoa kuolemalle, toisen 23 vuotta sitten ja toisen puolitoista vuotta sitten. No päätin mielessäni istuttaa molemmat miehet keittiön pöydän ääreen ( siis mielikuvissani) ja kerroin heille, että ikävöin heitä molempia edelleen. Minun suruni ilmaantuu tällälailla enkä voi enkä halua toimia omaa kokemusmaailmaani

Eikös tuo ole shokkireaktio?

Ei välttämättä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minun aivoni toimivat siten, että ensi järkytyksen jälkeen mieli ikään kuin lukitsee surun syvälle tietoisuuden tavoittamattomiin. Sieltä surun tunteita puskee pinnalle pikku hiljaa, se on jonkinlainen sisäänrakennettu selviytymiskeino minulle. Pitäisikö minun silti kulkea suruhuntu (kuvaannollinen) kasvoittani läheisen kuoleman jälkeen joku tietty toisten ihmisten määrittelemä aika vaikka se suru on lukittuna ja ikään kuin pois mielestä. Tässä joku aika sitten otin itsekseni muutaman viinilasillisen ja kuinka ollakaan, sieltä se suru pulpahti taas kerran esiin. Olen menettänyt kaksi puolisoa kuolemalle, toisen 23 vuotta sitten ja toisen puolitoista vuotta sitten. No päätin mielessäni istuttaa molemmat miehet keittiön pöydän ääreen ( siis mielikuvissani) ja kerroin heille, että ikävöin heitä molempia edelleen. Minun suruni ilmaantuu tällälailla enkä voi enkä halua toimia omaa kokemusmaailmaani

Tää lainaus juttu on päin...En osaa itse mieltää shokkireaktioksi, mutta en väitä etteikö olisi. Minulla tämä lukitus vain kestää pitkiä aikoja ja suru tulee pieninä pisaroina vuosien kuluessa. Itse aina olen reagoinut näin, olen tuo kirjoittaja joka kertoi mummuni hautajaisista ja siitä että serkkuni kanssa menimme baariin. Lähinnä kirjoitin nämä kommenttini siksi, että halusin vain kertoa mielipiteeni siitä, että jokaisella on oma tapansa ja aikansa kohdata suru eikä siihen ole mielestäni kenelläkään nokan koputtamista. Tämä toki vain oma mielipide, jokainen tavallaan.

Ihan oikeastiko uskotte aloitukseen? Tämä trolli on jo täällä niin nähty.

Normaali ihminen peruisi juhlat. Jotain tapoja pitää olla.

Vierailija kirjoitti:

Normaali ihminen peruisi juhlat. Jotain tapoja pitää olla.

Miksi?

Vierailija kirjoitti:

Ihan oikeastiko uskotte aloitukseen? Tämä trolli on jo täällä niin nähty.

Jep. Aina kuolee joku, mutta bilettää täytyy. No porukkaa on helppo uunottaa. Ap nauraa partoihinsa.