Miten jaksaa vuodesta toiseen, kun lapsen koulunkäynti ei suju?

Ei koulussa yleensä ole kivaa, kuten ei elämässäkään. Mukana pitää silti olla. Hyvä oppi tulevaisuuteen. Tiukkana kotona ja koulussa, ei ole lapsen valinta 

Vierailija kirjoitti:

Ketään ei siirretä erityiseen tukeen puhumattakaan laiteta erityiskouluun ilman todella vakavia ongelmia. Käytännössä yleensä tuossa vaiheessa on diagnooseja. Lapsella on vakava käytöshäiriö, autismin kirjon häiriö tai pahoja oppimisvaikeuksia. Aivan varmasti koulusta pyritään järjestämään tämmöinen tapaus tutkimuksiin. 

Kuulostaa myös hyvin erikoiselta tuo, että arvosanat ovat 8-10, mutta silti on jäänyt luokalle. Eihän tämän pitäisi olla edes mahdollista. Luokalle jää, jos ei ole suorittanut oppimäärää hyväksyttävästi tai jos menestys on yleisesti ottaen heikkoa.

Joko tämä on puhdas trolli tai sitten ap ei todellakaan kerro kaikkea. 

T. Ope 

No valitettavasti en ole trolli ja hyvin avoimesti tässä kerron meidän tilanteesta. Kaupungissa missä asumme, laitetaan erityiskouluun hyvinkin herkästi etenkin alakoulussa, jossa ajatellaan että asioihin voidaan vielä ajoissa puuttua. Tiedän että muualla Suomessa asiat on usein toisin. 

 

Käsittääkseni myös eskarin ja ykkösen kertaaminen on melko yleistä, lapseni on kerrannut ykkösen. Syynä: annettiin vuosi aikaa kasvaa, koska se koulunkäynti ekalla ei meinannut sujua. Käytännössä hän siis esim. oppi lukemaan, mutta se tapahtui hitaasti, lisäksi hän suhtautui jo ekalla nuivasti koulunkäyntiin ja tunneilla oleminen oli enemmän tai vähemmän vaikeaa (istui eikä tehnyt mitään). Luokalle jättäminen oli koulun ja kodin yhteinen päätös, lapsi olisi päässyt kyllä kakkoselle jos me vanhempina olisimme luokalle jättöä vastustaneet. 

 

Nyt lapsi on jo siis 12v ja hän on sittemmin vaan kirinyt muut kiinni esim. siinä lukutaidossa, hän saa numeronsa ihan vaan käymällä tunneilla, kotona tekee kouluasioista minimin eli pakolliset läksyt. Ykkösellä oli tehostetussa tuessa, kertausvuonna siirtyi erityiselle tuelle koska vastusti koulua ja kaikkea mitä siellä tehtiin. Kakkosella siirtyi erityiskouluun, koska mm. kieltäytyi menemästä kouluun ja häntä kannettiin sinne, lähikoulu ei jaksanut/ osannut enää tukea. 

 

Meillä on taustalla pitkät asiakkuudet perheneuvolaan, lasten psykiatriselle polille, koulupsykologi on tehnyt psykologiset tutkimukset, myös toimintaterapeutti on tehnyt omat arvionsa. Lapsella ei ole siis oppimisvaikeuksia, eikä hän ole saanut mitään muitakaan diagnooseja. Tai no, joku tunne-elämän tilapäinen häiriö taisi jossain vaiheessa olla, koska lääkärin mukaan joku diagnoosi piti johonkin papereihin laittaa ja tuo on kuulemma sellainen mitä laitetaan, jos muuta ei keksitä. Varovasti on mietitty sekä keskittymishäiriötä että autismin kirjon häiriötä, mutta kriteerit eivät ole täyttyneet sille että tutkimuksiin PÄÄSISI. Me emme vanhempina siis diagnooseja vastusta, mutta niitä ei niin vain HAETA. 

 

Diagnoosien puuttumisen ja lapsen näennäisen koulussa pärjäämisen vuoksi häntä on myös yritetty palauttaa perusopetukseen, mutta se ei ole sujunut hyvin. Erityiskoulussa lapsi on pärjännyt parhaiten, syyt siihen lienee moninaisia pienemmästä luokkakoosta opettajien parempaan ammattitaitoon saakka. Ap 

Vierailija kirjoitti:

Ongelma ei tässä ole koulu vaan autismin kirjon häiriö, jonka ilmenemismuodot tulevat iän myötä vaihtelemaan.

Asiat eivät välttämättä helpotu murrosiän myötä. Olen valitettavasti yläkoulun opettajana nähnyt monta kertaa, miten ero autistin ja muiden nuorten välillä kasvaa, kun vanhetaan. Kaverit häipyvät, kun kiinnostuksen kohteet muuttuvat. Monet autistit uupuvat ja menevät entistä enemmän jumiin.

Diagnoosi on erittäin tärkeä, jotta nuori voisi edes teoriassa saada apua. Jos asiat menevät huonosti eikä hän esimerkiksi pysty integroitumaan työelämään, dg on oleellinen. 

Totta kai on myös mahdollista, että tilanne helpottaa ja asiat lutviintuvat. Pitää kuitenkin varautua siihenkin, että niin ei käy. 

Kiitos kommentista. Tottakai minua vanhempana se huolestuttaa, että jos onkin joku diagnoosi taustalla ja miten sitten sujuu koulun kanssa esim. teini-ikä. Tällä hetkellä käydään vääntöä tuosta koulusta, että saako erityiskoulussa jatkaa, kun kriteerit ei heidän näkökulmasta täyty. Ehkä minä nyt sitten yritän taistella ainakin sen puolesta, että saa siellä jatkaa. Ja ottaa sen diagnoosin selvittämisen mahdollisuuden puheeksi seuraavassa koululääkärissä, myös isommat selvitykset olisi tuolla tulossa kutosella ennen yläkouluun siirtymistä, jos siellä saa jatkaa opiskelua. Ap 

Pidä kiinni siitä, että käy sen koulun ja saa peruskoulun päättötodistuksen. Mä jouduin vahtimaan amislaista, että käy sen koulunsa, jotta valmistuu edes johonkin ammattiin, jota kykenee tekemään. Käytin myös lahjontaa ja lupasin matkan haluamaansa paikkaan, kun on valmistunut. Rankkaahan tuo on, mutta lapsen tulevaisuus päästä mukaan työelämään oli niin tärkeä, että piti vaan jaksaa.

Nämä ovat ehkä niitä nuoria jotka menestyvät sillä omalla intohimoa tuottavalla alallaan, sitten joskus. Oma veljeni on ollut tuollainen. Ja kun pääsi omalle alalleen hänestä tuli huippu. 

Vierailija kirjoitti:

Eli on asperger. Varustaudu henkisesti siihen, että et ole nähnyt ongelmakäyttäytymisestä vielä mitään. ON erittäin tavallista, että asiat töksähtävät ihan kunnolla yläkouluun siirryttyä. Erityisen vaikeaa on seitsemännen keväästä kahdeksanteen luokkaan. Osa aspergereista vetää liinat täysin kiiinni ja kieltäytyvät kouluun tulemisesta.



Lapsesi tarvitsee diagnoosin.  Ei kannata tuudittautua siihen, että alakoulussa menee vielä kohtuu hyvin. Olen nähnyt lukemattomia kertoja vanhemman vähättelevän lapsensa ongelmia.

Puolituttuni lapsi ei ole vieläkään suorittanut peruskoulua, vaikka hän on jo 21-v. Hän vain ei mennyt kouluun sijoituspaikassaankaan. Mitään ei mahda. Hänellä on neurologista ongelmaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ongelma ei tässä ole koulu vaan autismin kirjon häiriö, jonka ilmenemismuodot tulevat iän myötä vaihtelemaan.

Asiat eivät välttämättä helpotu murrosiän myötä. Olen valitettavasti yläkoulun opettajana nähnyt monta kertaa, miten ero autistin ja muiden nuorten välillä kasvaa, kun vanhetaan. Kaverit häipyvät, kun kiinnostuksen kohteet muuttuvat. Monet autistit uupuvat ja menevät entistä enemmän jumiin.

Diagnoosi on erittäin tärkeä, jotta nuori voisi edes teoriassa saada apua. Jos asiat menevät huonosti eikä hän esimerkiksi pysty integroitumaan työelämään, dg on oleellinen. 

Totta kai on myös mahdollista, että tilanne helpottaa ja asiat lutviintuvat. Pitää kuitenkin varautua siihenkin, että niin ei käy. 

Kiitos kommentista. Tottakai minua vanhempana se huolestuttaa, että jos onkin joku diagnoosi taustalla ja miten sitten sujuu koulu

Mitä koululääkäri tähän liittyy? Rupeat välittömästi hoitamaan asiaa. Ota yhteyttä ensin koulupsykologiin. Jos sieltä ei lähde asia heti rullaamaan, ota yhteyttä terveyskeskukseen. Jos et saa lähetettä neurologille sieltä, mene ehdottomasti yksityiselle. Aika kuluu yllättävän nopeasti, yläkoulu ja murrosikä on pian edessä. 

Lapsellasi ei ole diagnoosia, koska erityisluokkapaikka on auttanut häntä niin paljon, että tilanne ei ole vielä kriisiytynyt. Ilman diagnoosia hän ei tule erityisluokkapaikkaa saamaan yläkouluun ja voin kokemuksesta sanoa, että katastrofi tulee. Asperger-diagnoosin saa vasta kun tilanne kriisiytyy ja aspergerista alkaa olla haittaa. Tuolla kuvauksella lapsi on ihan klassinen assi.



Älä hyvä äiti odota tutkimuksiin pääsyä, pääsette vasta kun lapsi on ihan pohjalla ja elämä riekaleina. Sinä voit ostaa ne yksityiseltä. Aloita oirepäiväkirjan kirjoittaminen jo nyt, jotta lääkärille on näyttöä.



Alakoulu on Suomessa äärettömän helppoa. Noilla lapsesi opsikelutekniikoilla saa yläkoulussa arvosanaksi 6 ja lukiossa ei pääse enää läpi. Kaikkea ei käydä enää oppitunneilla ääneen läpi. Osa asioista tulee vain tehtävissä.

Vierailija kirjoitti:

Pidä kiinni siitä, että käy sen koulun ja saa peruskoulun päättötodistuksen. Mä jouduin vahtimaan amislaista, että käy sen koulunsa, jotta valmistuu edes johonkin ammattiin, jota kykenee tekemään. Käytin myös lahjontaa ja lupasin matkan haluamaansa paikkaan, kun on valmistunut. Rankkaahan tuo on, mutta lapsen tulevaisuus päästä mukaan työelämään oli niin tärkeä, että piti vaan jaksaa.

Lisään tähän vielä, että meillä oli ala-aste rankkaa, kun siellä piti jopa erityisluokkalaisen lukea tolkuttomat määrät kokeisin ja kaikki illat meni täksyjen tekoon. Sen minkä muisti illalla, oli pahimmillaan unohtunut aamuun mennessä. Ei oppinut koko kuuden vuoden aikana kunnolla edes lukemaan eikä laskemaan. Yläaste oli helpotus, kun siellä ei ollut mitään läksyjä ja kokeetkin minimissään, oppiminen tapahtui erityisluokassa, jossa ei ollut käytöshäiriöisiä. Keskityttiin ulkoaopettelun sijaan hakemaan tietoa internetistä ja käyttämään älylaitteita. Näillä menetelmillä oppi lukemaan paljon nopeammin kuin koskaan ala-asteella. Kotonakin elämä oli helpompaa, kun ei ollut jokapäiväistä riitaa läksyistä, piti vaan huolehtia aamuisin, että menee kouluun. Meillä lapsella on laaja-alainen oppiminvaikeus muutaman muun diagnoosin kanssa, jotka ei liity oppimiseen. Työelämään on päässyt mukaan, vaikka ei koulussa ikinä pärjännytkään, pääasia oli vaan suorittaa koulut loppuun. -sama-

Joku tuossa aloitusviestissä on ristiriidassa. Jos lapsi on oppimattomuutensa tähden tuplannut ja käynyt erityisluokkaa, niin miten arvosanat voi olla kiitettäviä? 

Jos lapselle on vastenmielistä mennä kouluun, niin se kertoo kyllä koulukiusaamisesta. Valitettavasti 

Kaikille ei vaan sovi tavallinen koulumaailma. Aspergen/autismi voi olla syynä.

Hei! On jaksettava vielä muutama vuosi tätä pakollista opetusta. Mielestäni lapsellasi ei ole mitään hätää, jos saa noin hyviä numeroita koulussa. Kun hän löytää oman kiinnostuksen kohteensa, hän pärjää. Moni ihminen löytää oman intohimonsa, ja menestyy. Ala voi olla joku hyvinkin spesiaali, mutta voi olla huippu juuri siinä työssä. 12-vuotiaalla on alkamassa murrosikä, ei tietenkään helpota tilannetta. Mistä lapsesi pitää, mitä tekee mielellään?

Yläkoulu kestää vain 3 vuotta. Kärryiltä tippuu nopeasti, jos teini ei kouluun tule.Tutkimusjonot ova kuukausien - vuoden mittaiset julkisella puolella. Tilanne kriisiytyy seitsemännellä, pääsette tutkiuksiin kahdeksannella ja diagnoosi valmistuu yhdeksännellä. Tuossa vaiheessa lapsi on voinut olla yli vuoden kotona, eikä enää suostu kouluun.



Minulla on ollut asperger oppilaita, jotka eivät koskaan ole saaneet peruskoulun päättötodistusta, koska ovat kieltäytyneet "turhasta" opiskelusta.



PS: Se intian reissu voisi olla nuorellesi avaava.

Vaikea uskoa että kaverisuhteet sujuu hyvin. Minä muistan, kun lapseltani kysyttiin hops-keskustelussa, että mistä tykkäät koulussa eniten. Hän vastasi, että välitunneista. Opettaja nauroi ja sanoi hyvin, että sehän kertoo siitä, että on kivoja kavereita.

12-vuotiaan voisi olettaa ymmärtävän jotain myös tulevaisuudesta. Mikäli lapsesi on normaaliälyinen, niin kannattaa puhua koulutuksen merkityksestä. Mitään se ei takaa, mutta laiskuus takaa huonon tulevaisuuden.

Minä olen myös alusta saakka tukenut lapseni koulunkäyntiä paljon. Älykkyydessä ei ole mitään vikaa. Hän on syntynyt loppuvuodesta, joten kouluaikoina oli takamatkalla vuosiluokkansa kanssa. Armeijan hoiti ensiluokkaisesti ja itsenäisesti. Hän osoittautui sinnikkääksi ja vahvan joustavaksi persoonaksi siellä. 

Alakoulun hyvät numerot eivät kerro kyvyistä juuri mitään. Suomen alakoulun sisällöt ja tavoitteet ovat sen verran vaatimattomat.



 

Vierailija kirjoitti:

Nämä ovat ehkä niitä nuoria jotka menestyvät sillä omalla intohimoa tuottavalla alallaan, sitten joskus. Oma veljeni on ollut tuollainen. Ja kun pääsi omalle alalleen hänestä tuli huippu. 

Toki näitä on, mutta aika marginaalista kuitenkin. 

Minun lapseni on täysin aspergerkuvauksesi lainen käytökseltään, mutta syynä pahansuovan narsisti-isän elämänmittainen pyörittely. Ei saa olla parempi missään kuin se psykoottinen "isä", lapselta pitää ottaa potentia pois ettei se vaan pärjää paremmin ja olisi kivaa elämässään.

Kuulostaa tutulta. Meillä tosin oireilu ollut lievempää, tai sitten ympäristö on tukenut paremmin lasta. Alakoulun nyt 14 v poika kävi pienessä kyläkoulussa, jossa pystyttiin tukemaan ja ohjaamaan. Yhden opettajan kanssa ei tullut toimeen ja se meinasi suistaa koko koulunkäynnin raiteiltaan. Silloin aloitettiin myös neuropsykologiset tutkimukset, mutta opettajan vaihtuessa tilanne rauhoittui ja diagnooseja ei asetettu.

Yläkoulu ei ole toistaiseksi osoittautunut vaikeammaksi kun alakoulu. Tuntuu, että läksyjä (jotka lapsi kokee todella kuormittavaksi) on jopa vähemmän. Tukitoimien tai diagnoosien hakeminen on käynyt mielessä, koska keskittymiskyvyttömyyttä ja kouluvastaisuutta on. Mutta pistäisi ihan hanttiin jos pitäisi mennä terapioihin tms.

En osaa muuta sanoa, kun että tiedän miltä tuntuu. Toivon kovasti, että aika auttaisi.

Eikö sen lapsen voi viedä yksityiselle tutkimuksiin, jos koululääkärin mielestä ei ole aihetta? Saisi ainakin varmuuden.

Meidän lapsi ei vastustanut koulunkäyntiä, mutta piti sitä tylsänä. Hoiti kuitenkin koulun tunnollisesti ja ysin keskiarvo oli jotain 9,7. Lukiossa sitten alkoi panostaa vähän valikoiden ja jostain uskonnosta otti tyytyväisenä seiskoja. Mutta masentui silloin lukion aikana ja se masennus jatkui vielä lukion jälkeenkin.

Korkeakouluopinnoissa ei saanut suoritettua niitä kursseja, mitkä eivät kiinnostaneet ja ne opinnot jäivät kesken, kun lipui työelämään. Onneksi edes töissä on sujunut, mutta sielläkin välillä väsyy ja uupuu. 

Masennusta hoitanut taho alkoi parin vuoden jälkeen epäillä, että ehkä on jotain muutakin kuin masennus. Lapsi oli jo 20v, kun hän lopulta sai ADHD-diagnoosin ja autismidiagnoosin sai vuotta myöhemmin, kun tutkittiin sekin. Kyllä se olisi ollut parempi, että nuo olisi hoksattu aikaisemmin, tai olisi osattu edes epäillä. Ja jälkeenpäin, kun näistä kerroin sukulaisille, niin pari sukulaista kertoi, että olivat jotain nepsyjuttuja tämän lapsen kohdalla epäilleet. Mikä ihme siinä sitten on, ettei vanhemmille uskalleta sanoa? Näyttikö kaikki päällepäin sujuvan niin hyvin? Kyllähän se sujuikin, mutta usein se seinä tulee jossain kohtaa vastaan. Jos ei yläasteella, niin lukiossa. Jos ei lukiossa, niin korkeakoulussa. 

Masennusta ja/tai ahdistusta näiden myötä tulee hyvin usein. Kuka haluaa lapselleen sellaista, eikä vie tutkimuksiin?