Oliko mielestänne 80/90-luvun kasvatuksessa muuta huonoa kuin ruumillisen kurituksen käyttö?

Silloin ei ollut niin stressiä siitä, jos ulkona vähän kastui tai kuraantui, sittenpä vaan laitettiin lapaset ja muut patterille kuivamaan. Verrattuna siihen, kun nykyään lapsia ei päästetä pihalle, ellei ole päästä varpaisiin kuravaatteissa.

Ei 90-luvulla ollut kuritus enää laillista.

Normista poikkeaminen nähtiin ymmärrettävänä syynä hylätä oma lapsi.

Vierailija kirjoitti:

Ei tuolloin enää kuritusta ollut. Ainakaan paljon, luulen.

Tosin musta tuntuu, että olen pumpulissa kasvanut. En mä ole tiennyt maailman pahuudesta näköjään mitään. Äiti ja ja isä olivat hyviä, rakastavia vanhempia. Olen ollut onnellinen ja lapsuus oli ihana. 

Mulla sama. Ehkä tuo on sitten ollut erilaista köyhemmissä perheissä missä vanhempien oma kasvatuskin on ollut puutteellista? Vaikea sanoa kun en ole koskaan liikkunut niissä piireissä..

Vierailija kirjoitti:

Lapset meni siinä sivussa. Aikuiset joi ja juhli viikonloppuna ihan tavallisissa perheissä. Lapset nukahti sinne tänne. Eikä ollut kyse mistään alkoholistiperheistä.

Oli tuotakin. Sitten oli maaseudun tehdaspaikkakunnilla niitä perheitä joissa alkoholi ja mielenterveysongelmat olivat totisinta totta. Niistä perheistä lähtöisin olevista lapsista kasvoi monesti erilaisia pysyviä häiriöitä omaavia. Kun ei saa lapsuudessa mallia vakaudesta on sitä varmasti aikuisena omassa perheessä toteuttaa.

Puhumattomuus. Siitä seurasi se etten osannut suhtautua vaikeisiin tapahtumiin enkä osannut edes sanoittaa mitään. En omaa pahaa oloani, pelkojani, surua, en mitään.

Nyt kun näkee jotain nuorten haastatteluja, niin osaavatpa nykynuoret hienosti kertoa tuntemuksistaan. Omassa lapsuudessa kaikkea hyssyteltiin eikä mistään hankalasta asiasta saanut puhua. 

-lapsia ei kehuta 

-lapset saa pärjätä keskenään

-lasten pitää olla ulkona päivät pitkät 

Vierailija kirjoitti:

Oli. Meillä oli kyllä ruumiillista kuritusta, esim tukistamista ja poskelle läpsäisemistä. Sellaista en tekisi ikinä omalle lapselleni. 

Muita hämäriä tapoja:

- Mielenterveysvaivoja ei otettu vakavasti vaan niitä yritettiin peitellä. Pikkusiskoni oli masentunut varhaisteini, ei saanut apua vaan jätettiin oman onnensa nojaan. Hänestä kasvoi hiukan erikoinen ja hänessä on paljon patoutunutta vihaa. 

- Ei saanut olla surullinen ja itkeä. Aina sanottiin että älä itke eihän tässä mitään hätää ole. Äkkiä piti saada vaan itkut ja vihat pois eikä niitä saanut käsitellä rauhassa. Varsinkaan pojat eivät saaneet itkeä. 

- Vanhemmat olivat vanhempia eivätkä kavereita. Heille ei pystynyt puhumaan mistään. Olisin kaivannut aikuista ihmistä jolle olisin pystynyt puhumaan avoimesti mistä vaan

- Vanhemmat eivät juuri kertoneet omista taustoistaan ja lapsuudestaan

 

Toi

 

Lastenpsykiatrian polille joutuneille saatettiin todeta (ei sentään terveydenhuolto), että he tulevat kärsimään siitä lopun ikäänsä. Eli tietoon saattoi saada jo hyvissä ajoin tulevaisuuden näkymät. Toinen opetus oli, että taivaassa voi helpottaa, vaikka täällä elämässä joutuu kärsimään

Kasvoin 1980-luvulla onnellisessa, tasapainoisessa perheessä, jossa ei kuritettu eikä häpäisty. Mutta monen luokkakaverin kohdalla tilanne oli ihan toinen. Etenkin perheissä, joissa oli paljon alkoholinkäyttöä, meno oli levotonta ja lapset olisi sellaisista oloista nykypäivänä varmaan jo huostaanotettu. Moni sai selkäänsä ja koki ikävää kohtelua kotona.

Koulussa opettaja oli vahva auktoriteetti. Eläkeikää lähestyvä miesopettaja kuritti etenkin tottelemattomia poikia ruumiillisesti ja nöyryyttämällä. Naisopettaja puolestaan pakotti syömään julman päättäväisenä, ettei vain ruokaa mene haaskuuseen. Lapsilta odotettiin tottelevaisuutta ja kuuliaisuutta aikuisille ja jos ei siihen alistunut niin sen sai huomata.

Myös naisten (tyttöjen) asema oli monin tavoin heikompi kuin nykyisin ja fyysistä koskemattomuutta rikottiin eikä siihen puututtu. Oli ihan selviö, että poikia kiinnostaa tyttöjen keho ja "tietysti vähän käyvät tökkimässä". Samaan aikaan oli tyttöjen syy, jos houkuttivat poikia puoleensa.

Kasvoin siihen, että väkivalta oli hyväksyttävä ongelmanratkaisukeino lasten välillä, kunhan ei jäänyt kiinni. Tuosta pääsi kuitenkin yläasteen loppuun mennessä irti, ennen kuin pahempaa ehti tapahtua. Jälkikäteen katsottuna ei ihan suositeltavaa.

Kokonaiskuvassa tuona aikana oli kuitenkin lapsilla enemmän vakautta elämässään. Toki poikkeuksia oli. Ja heistä kasvoi aikuisia jotka toistavat elämässään tuota kokemaansa epävakautta ja siirtävät sen taas seuraavaan sukupolveen.

Vierailija kirjoitti:

Lapset meni siinä sivussa. Aikuiset joi ja juhli viikonloppuna ihan tavallisissa perheissä. Lapset nukahti sinne tänne. Eikä ollut kyse mistään alkoholistiperheistä.

Älähän yleistä. Ei ollut meillä ainakaan tuollaista.

Vierailija kirjoitti:

Siihen aikaan oli tosi helppoa olla vanhempi. Tukisti vain tai antoi remmiä, jolloin lapsi melkein aina alkoi totella. Ei tarvittu mitään sanoituksia joiden lopputulos on hyvin epävarma.

Myös lapsille se oli selkeä järjestelmä, eli tiesi että kielletyistä teoista joutuu kärsimään ja vanhemman auktoriteetti oli selvä.

Ei meillä mitään remmiä ja tukistuksia ollut kasarilla. Ei vanhemmuus sen helpompaa ollut kuin nykyäänkään.

Muistan tällasen, noin 10-vuotiaana, äiti oli ostanut minun mielipidettä kysymättä minulle uudet kevätkäsineet ja en tykännyt yhtään niistä,oli sellaista erilaista kangasta. Lähdettiin johonkin ja ne oli pakko laittaa käteen. Minä sitten mielenosoituksellisesti pidin kyllä käsineet kädessä, mutta kädet koko ajan taskuissa. Niin oikeesti, tällaisesta syystä sain kotiin palattua remmistä! En vieläkään tajua, mikä tässä oli niin iso juttu, koska ei minua yleensä mistään pikkujutuista kuritettu.

On älylllistä epärehellisyyttä heitellä mitään tarkoittamattomia fraaseja kuten ennen kaikki oli huonommin. Sellainen kertoo tyhjästä ihmisestä. Eräänlaisesta ihmisenmuotoisesta kuoresta.

Miten vanhemmat kasvattavat nykyisin lapsiaan? kyllä se on ulkoistettu kouluun  harrastuksiin ja ties minne.

Muut tekevät parhaansa mutta tulos näkyy nykynuorissa.

remmi laulamaan.ni pysyy pennut kurissa.

Vierailija kirjoitti:

Muistan tällasen, noin 10-vuotiaana, äiti oli ostanut minun mielipidettä kysymättä minulle uudet kevätkäsineet ja en tykännyt yhtään niistä,oli sellaista erilaista kangasta. Lähdettiin johonkin ja ne oli pakko laittaa käteen. Minä sitten mielenosoituksellisesti pidin kyllä käsineet kädessä, mutta kädet koko ajan taskuissa. Niin oikeesti, tällaisesta syystä sain kotiin palattua remmistä! En vieläkään tajua, mikä tässä oli niin iso juttu, koska ei minua yleensä mistään pikkujutuista kuritettu.

Ei yleensä pikkujutuista kuritettu? Mua tai kavereita ei koskaan kuritettu. Ei ollut väkivaltaisia vanhempia.

No lapset olivat täysin oman onnensa nojassa. Aikuiset elivät täysin omaa elämäänsä.

Vaikka nykyään boomereiden kasvatuslinjaa kurituksineen ja muineen voimakkaasti paheksutaankin, niin siitä ei pääse mihinkään, että tuon ajan kasvatustulokset olivat paremmat kuin koskaan. Pisa-tulokset olivat huippuluokkaa eikä esim. katurikollisuutta juuri ollut. Lapsia myös syntyi runsaasti, kun vanhemmuus oli stressitöntä eli elämä lasten kanssa oli helppoa eikä lasuja tarvinnut pelätä.