Mikä vikana kun en halua enkä jaksa tavata enää ketään ihmisiä?

Äidilläni oli lapsia, mies, kiva työ, ihana talo ja puutarha, harrastuksia ja vähän vaurauttakin. Ja hänellä oli ystäviä. Kuolinvuoteellaan hänellä oli jäljellä vain yksi lapsi ja ne ystävät. Viimeiset vuodet hän todella tarvitsi meitä, ja olisi ollut aivan kammottavaa, jos jäljellä olisin ollut vain minä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ihmisten kanssa pääosin on rasittavaa. Sovitte treffit kahvilan eteen klo 14. Klo 13.58 Pirjo laittaa viestin, että myöhästyy vähän, tuossa vaiheessa olet jo seisomassa kahvilan ulko-oven edessä lumituiskussa etkä voi mennä sisälle, koska Pirjo ei tiedä tarkalleen missä kohtaa kahvila on. Vihdoin Pirjo saapuu paikalle lähes 10 minuuttia myöhässä, ovelle päästyään tajuaakin, että ai hitsin pimpula, täällähän pitää olla parkkikiekko ja lähtee viipottamaan takaisin autolleen. Nyt onneksi voi mennä kahvilaan jo sisälle, tehdä tilauksen ja mennä pöytään istumaan (joo en odota). Kahvilaan palatessaan Pirjolla on puhelin korvallaan ja joku tuikitärkeä puhelu käynnissä, ja tähän höpinään käytetään vähintään 5 minuuttia. Sen jälkeen Pirjo toteaa aavistuksen närkästyneenä, että "ai sä tilasitkin jo", tiskillä alkaa armoton arvonta siitä, että minkä pullan hän valitsee ja kun vihdo

Itseä ainakin tylsistyttää muiden jutut ja tuntuu, että täytyy usein jotenkin "alentaa" juttutasoa, ettei pidetä ihan outona.

AP, olen aivan samanlainen kuin sinä tuossa asiassa. Minä olen analysoinut itseni niin, että haluan olla jatkuvasti vapaa tekemään mitä itse haluan ja missä haluan ,eikä minulla  ole sellaisia ystäviä joiden kanssa haluaisin viettää aikaa.Enkä kyllä kaipaakaan.Paremminkin haluankin olla ilman ystäviä, jotta voin olla rauhassa ilman vaatimuksia tapaamisista. Ihmisvihaaja en missään nimessä ole minäkään, paremminkin päinvastoin, olen erittäin voimakkaasti myötätuntoinen ihminen."Erakkomaiseksi"muutuin masennuksen ja uupumuksen seurauksena.Silloin ymmärsin, että minulle käy rento yksinolo parhaiten.Nykyään olen täysin parantunut masennuksesta, olen suorastaan onnellinen.

Lisään vielä että minulla on kyllä aviomies, joka on myös paras ystäväni.Hän riittää minulle.

Minulla on juuri tuollainen olo ja vaihe elämässä. En halua tavata tuttuja, mutta äsken kaupassa käydessäni juttelin sujuvasti uppo-outojen ihmisen kanssa ja nautin hetken olla ihmisten joukossa (oli loppuunmyynti kaupassa). En ole noin puoleen vuoteen tavannut lähipiirini sukulaisia. En edes ajattele heitä kovin paljon, koska tiedän että heidän elämässään kaikki on suht hyvin, eivätkä he minua tarvitse minkään syyn varjolla vierailulle tms. 

Erakkous on kohdallani paikkansapitävä käsite. En tunne tarvitsevani ihmiskontakteja enkä juuri nyt kenenkään apua tai puuttumista asioihini. Olen toistaiseksi vielä yksin-pärjääjä, mutta aika saattaa muuttaa tilanteen, jopa yhtäkkiä - henkisesti on varauduttava siihen. Ihmettelen että aiemmin olen antanut ihmisten tulla reviirilleni ja puuttua yksityiselämäni asioihin. Tänä päivänä kammoksun moista ''läheisyyttä''. En tietenkään itse puutu toisten asioihin enkä utele mitään, jos johonkuhun tuttuun joskus harvoin törmään.

Jokaisella on oma elämänsä. Mitä minulle kuulu mitä muille kuuluu, tai toisin päin? Kaikilla tuntuu menevän ihan hyvin. Lapsenlapsia tulee pariskunnille lisää, en ole enää aikoihin pysynyt perässä kenenkään kuulumisissa. Ihmiset vaurastuvat, samalla vanhenevat samaa tahtia kuin itsekin tässä.

Yksin ja erakkona eläminen tuo tasapainoisuutta henkiseen hyvinvointiin. Ei ole mitään ylimääräistä ihmettelemistä, ei pahoittelemista, ei murheitten kuuntelemista, ei ihmissuhteiden pohdintaa, ei kateutta, ei paheksuntaa. Toivottavasti näin myös minun suuntaani.

Jos asuisin kaupungissa, tällainen erakkous ei kuitenkaan olisi valintani. On tietty viiteryhmä jonka kanssa kommunikoisin ja satunnaisesti tapailisin. En tällä hetkellä kaipaa sitäkään. Tiedostan silti että kaupungissa profiloituisin hiukan enemmän ulospäin suuntautuvaksi. Kenties jonakin päivänä tilanne muuttuu; muutan pois kyläyhteisöstä, missä minulla ei ole yhtään ainutta hengenheimolaista. Kaupungissa saattaisin jopa löytää ystävän, jonka kanssa avautua kenties henkilökohtaisistakin kokemuksista. Sellaista tapahtui entisessä elämässäni.

Hyväksyn elämäni ja itseni tällaisena, hyväksyn myös sen jos mikään ei tästä muutu. Kaikki hyvin.

Itsellä kanssa mennyt mielenkiinto ihmisiin, olen yksinäinen mutta en edes kärsi siitä. Tuntuu ettei ihmisiä kiinosta mun elämäni ja jotenkin olen tottunut tilanteeseen. 

Masennus? Mutta ihmiset ovat kyllä ra

sittavia...

Joku epäsosiaalisuus-metsäläissyndrooma sulle on puhjennut. Se vain pahenee tällä palstalla.