Lue keskustelun säännöt.
G: Mitä keskiverto noin 30vee ihminen on eläessään kokenut?
16.01.2007 |
Ajattelin vaan että onko mua elämä oikeesti potkinu raskaasti päähän vai onko tää ns normaalia?
Olen kokenut:
*koulukiusaamista, rankasti
*heikot kotiolot lapsena
*syömishäiriöitä ja masennusta
*päihdeongelmia
*muutin kotoa 16v
*kihlaus ja avoliitto 17v
*mies petti ja oli alkoholisti, ero
*asunut yhteensä nyt kuudessa kaupungissa
*mennyt naimisiin 23v
*kokenut neljä keskenmenoa
*synnyttänyt kolme keskosta, nuorin kuoli
*haudannut oman lapseni
yms yms opiskelu ja työkuvioita jonkun verran, niissä ei valittamista.
Tuntuu vaan et koko ajan mulla on ollu täystohina elämässä ja aina eteen on tullu liian isot saappaat täytettäviksi.
Tuntuu että keskiverto 30v saattaa hyvinki olla kokenu esim, asunu kotona yli lukioiän, eka vakava seurustelu yliopistoiässä ja sitten kiva duuni ja naimisiin sen ekan kanssa ja nyt sitten noin 30-vuotiaana HARKITAAN oman asunnon ja lapsen hankintaa. Ja elämä on yhtä matkustelua ja muuta kivan pirtsakkaa ja kepeää.
Kertokaa mulle että miten on, mitä on keskiverto kolmikymppisen elämänkokemusten sara nykyään?
Kiitos.
Kommentit (56)
* Onnellinen lapsuus maatilalla, molemmat vanhemmat, joilla suht normaali avioliitto riitoineen kaikkineen, kaksi sisarusta ja hyvin rakkaat isoäidit (isoisät olivat jo poismenneet)
* Koulumenestystä
*ekat seurustelut n. 18 v:nä, vietin pari vuotta ihan villisti, en liian villisti kuitenkaan. Miehet vaihtuivat usein:-))
*muutto pois kotoa 19v ja muutto vieraaseen kaupunkiin, yliopisto-opintojen aloitus
* 20 v:nä tapasin nykyisin mieheni, menimme nopeasti kihloihin ja hän muutti samaan kaupunkiin kuin minä
*25 v:nä valmistuin maisteriksi ja sain heti töitä, ensin pitkän sijaisuuden ja sitten viran, myös mies sai alansa töitä
* 25v. isoäitini kuoli, tähän astisen elämäni suurin menetys... Hän oli elämä kallio.
* 26v isot maalaishäät
* 27v. ensimmäinen lapsi
* 28v. rakennettiin mieheni kanssa omakotitalo
* nyt viikko sitten kuoli toinen isoäitini
*nyt olen 11. viikolla raskaana, saa nähdä mennäänkö loppuun saakka vai meneekö kesken.
Elämäni on ollut onnellinen. Olen unohtanut suurimmän osan ikävistä asioista, kyllä niitä huonoja kausia jokaisen elämään mahtuu. parisuhdekaan ei ole aina pelkkää ruusuilla tanssimista. Esikoisen kanssa valvottiin puolisen vuotta...
Mutta hyvin menee nyt:-)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Elämäni on mennyt 8 tavoin aina monin tavoin hyvin. Isoimmat ongelmat pettymykset on ollut työelämässä (huono " uravalinta" ) ja lasten saannissa (yksi on).
Vierailija:
Ottaa vaan päähän sitten nämä pumpulissa kasvaneet " mullon ihana mies ja kaunis koti ja vakkarityö-tyypit" , joilla monesti noi asiat on itsestäänselvyyksiä. Mä olen tehny sairaasti töitä saadakseni ensin edes jonkun katon pääni päälle ja ja edenny siitä hiljalleen ns normaaliin elämään. Tää elämänkokemus, jota kaltaisteni retkiltä karttuu on ihan erilaista kuin ulkomaanmatkoilta, ja tätä ei kukaan muu osaa arvostaa kuin itse, ei aina itsekään. Yksi on kuitenkin varma: Lapsiani tulen ikuisesti auttamaan kaikessa, heidän ei tarvitse selvitä kaikesta yksin kuten minun on tarvinnut. Tsemiä ap, uskon, olet helmi ihmisten joukossa.
Niin, eli haluat itse kasvattaa kuitenkin omat lapsesi pumpulissa, vaikka sua ottaa päähän meikäläisen kaltaiset " pumpulissa" kasvaneet. Minkä minä voin onnelliselle lapsuudelle ja nuoruudelleni??
Mun pitää varmaan nyt masentua, koska mun elämä on liian pumpulia.
-koulukiusaamista (henkistä)
-tinnitus vaivannut jo yhdeksän vuotta
-perheväkivaltaa lapsuudenperheessä
-köyhyyttä lapsuudenperheessä
-äitiänikin rakkaamman mummoni kuolema
-paniikkihäiriö
-kysta kaulassa
-keskenmeno
-veritulppa
-fysioterapiaa vaativa selkävaiva
-mieheni vakava sairastuminen
-elävien lasteni allergiat
-jokainen raskaus on vienyt sairaalahoitoon
-tulehtuneet välit lähisukuun, jolle mikään ei riitä, ja ovat kateellisia tälle helpolle elämälleni
-vanhempien ero, ikää itsellä 12 v., myöhemmin muutto isän luokse, koska en tullut toimeen " isäpuoleni" kanssa.
-seurustelua ensi rakkauden kanssa n. 4 vuotta, myöhemmin ero ja hetki tämän jälken kyseisen pojan kuolema.
-seurustelua uuden kumppanin kannsa ja kihlaus, myöhemmin ero minun aloitteesta.
- lukio-opinnot päätökseen, seurustelu, yhteenmuutto ja kihlaus uuden miehen ja lapsemme isän kanssa, ero hänen aloitteestaan (halusi " luoda" uraa ja siinä on kyllä onnistunut ;)).
-yksinhuoltajuus ja toisen asteen opinnot päätökseen.
-Seurustelu ja jälleen kolmen vuoden kuluttua ero. Yliopisto-opinnot alkoivat, jälleen yksinhuoltajana.
-opinnot loppusuoralla, uuden kumppanin löytyminen, hetken kuluttua yhteenmuutto.
-gradu valmis, kihlaus.
-Nyt luen lopputentteihin, edelleen yhdessä viiden vuoden jälkeen ja poikani ( tällä hetkellä 9v.) ainoa lapsemme...
Töitä en osaa edes listata tähän, sillä olen työskennellyt aina opintojeni aikanakin. Yleensä kesäajat " oman alan hommissa" ja muuten ns. " paskahommissa" ... Yleisesti ottaen katson olevani onnellinen, ai autoa suurempaa omaisuutta, mutta eipä paljon velkaakaan! Hyvä parisuhde ja ainakin vielä olemme terveitä kaikki....
Eipä ole kovin oleellista eikä merkittävää minun elämässäni ainakaan. Suurempiakin juttuja luulisi olevan noin vanhoilla.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
kun lukee noita juttuja. olen 28, elämä mennyt aina ihan hyvin, ja toivon että jatkossakin menee. ympärilläni oleville ihmisille on sattunut ja tapahtunut ja aina olen yrittänyt auttaa ja olla tukena mutta monesti on ollut niin ettei ole omaa kokemusta asiasta niin en ehkä osaa auttaa muuten kun kuunnella. moni ystäväni on kärsinyt hakkaavista poikaystävistäkin ja mä olen onnistunut sellasetkin välttämään. ja muutenkin aina järkytyn kun kuulen jotain mitä joillekkin on käynyt. hö. mä tosiaan olen välttynyt kaikelta vastoinkäymiseltä!
Ok, olet kokenut kovia, mutta periaatteessa sulla on vielä ainakin 20v täyttä elämää jäljellä. Meinaan jos kysyisit joltain 40vuotiaalta, hän varmaan kokee itsensä vieläkin nuoreksi.
Sulla on varmaan 30 kriisi :) Käsittele se, ja jatka elämääs!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kirjoittelit ihan kuin minun ajatuksiani. Lisätään tuohon sinun listaasi vielä pari psykoottista poikakaveria joitten ansiosta meinasin kuolla, neljä läheisen itsemurhaa lyhyin väliajoin sekä täydellinen taloudellinen konkurssi, niin päästään minun elämääni. Enkä ole vielä edes 30.
Mutta, ihan oikeasti kyllä minä olen oppinut jokaisesta vaikeudesta paljon. Ilman niitä en olisi nyt tällainen ihminen kuin olen, kypsä ja toisia ajatteleva, mutta myös itseä rakastava. En jää menneisiin enää, vaikka ne aina tulevat mukanani tottakai. Keskityn tähän hetkeen, en edes mieti elämää paljon eteenpäin. Otan vastaan sen mitä annetaan ja koetan sen kanssa tulla toimeen.
Ja arvaa miten monta kertaa olen ajatellut samoin, että mikä ihmeen tarkoitus tämmöisellä elämällä oikeasti on, ja onko tämä todella joku sairas koe-elämä yläkerran puolelta, testi jossa katsotaan kuinka paljon yksi ihminen kestää. Mutta kun selviän noitten katkeruuden tunteiden ylitse, tajuan senkin että kun ihmiselle ei anneta enempää kuin hän kestää, niin luottamus minun jaksamiseen ja vahvuuteen on ihan suunnaton tuolla yläkerrassa. Siitä pitäisi olla ylpeä! Vaikeaahan se välillä on niin miettiä, mutta oikeasti positiivisten puolien löytäminen siitä paskastakin on tärkeää jaksamisen kannalta.
Ja mikä olisikaan parempi alusta ponnistaa hehkeälle ruusulle kuin se paskakasa, täynnä ravinteita ja voimia kasvaa suureksi, kauniiksi ja elinvoimaiseksi ;)))
Halauksia sinulle, ap! Ja kaikille muillekin elämän murjomille. kyllä me selvitään tämä elämä, eikös vaan? :)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
selvitään, kaikki, elämän päähän potkimat.
ap
- perheenjäsenen alkoholismi ja mielisairaus
- perheenjäsenen tekemät rikokset (joukossa mm. henkirikos) ja vankilareissut
- oma paniikkihäiriö, masennus
- lapsettomuuskriisi ja -hoidot
- lapsuuden köyhyys ja huonot oltavat, muuten ihan onnellinen lapsuus
Seurusteluita ja eroja en jaksa listata, muuten olen viettänyt ihan " normaalielämää" . Kummasti sitä vaan jaksaa eteenpäin aina uuden kriisin jälkeen... ja suht tervejärkisenä kuitenkin. :)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
-normaali tasainen lapsuus tonne 11v. asti
-vaikea murrosikä
-13v. alkoi bilettäminen
-14v. ensimmäinen parisuhde
-15v. kihloihin
-16v. ero ja muutto omaan asuntoon
-17v. uusi parisuhde ja muutto avoliittoon, kihlaus
-19v. ero väkivaltaisesta suhteesta ja muutto pois miehen luota, monia lyhyitä parisuhteita eri miesten kanssa
-20v. masennus, itsemurha yritys, alkoholi ongelma, sekoilua lukemattomien miehien kanssa jne. jne.
-21v. raskaus, uusi mies ja muutto avoliittoon
-22v. synnytys, raskas vuosi, lapset syntyi keskosina
-24v. omakotitalon osto
-25v. raskaus, ero miehestä, muutto pois, masennus... :/
Loppu onkin sitten nähtävissä.
Ihan hyvä " duunarilapsuus" .
Isän masennus, orastava alkoholismi ja tapaturmainen kuolema.
15 muuta sukulaista kuoli kolmessa vuodessa.
Siskon huumeriippuvuus ja siitä selviäminen.
Oma masennus.
Lukiosta ällän paperit ja maisteriksi 23-vuotiaana.
Vaihto-opiskelua Ranskassa.
Heti töihin ja naimisiin 5 v seurustelun jälkeen.
Virka kahden vuoden työssäolon jälkeen (kolmas työpaikka).
16 muuttoa.
1 keskenmeno
Kaksi lasta, 5 ja 4 vuotta, joiden kanssa kotona yht. neljä vuotta. Samalla opsikelin yliopistossa biologiaa. Erittäin rankat vauvavuodet, hiukan vammainen lapsi.
Nyt vihdoin olen oppinut vähän hellittämään ja nauttimaan omasta talosta, leikki-ikäisistä, kivasta työstä ja hyvästä parisuhteesta. Arvostan todella!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Oma lapsuuteni oli tasapainoinen ja onnellinen, murrosiän murheet olivat niitä tavanomaisia.
Viimeisten viiden vuoden aikana perheemme on kuitenkin kohdannut miehen molempien vanhempien kuoleman alle 50 vuotiaina, ensin kuoli äiti tapaturmaisesti ja sitten isä sairastui vatsasyöpään ja kuoli reilun kahden vuoden päästä anopin kuolemasta. Olivat meille hyvin rakkaita molemmat. Omat isovanhempani, kaikki neljä kuolivat 3 vuoden sisällä. Äidin puolen isovanhempien menetys oli minulle hirvittävä isku. Mies sairastui masennukseen isänsä kuoleman jälkeen. Alle vuoden kuluttua apen kuolemasta miehellä todettiin aivokasvain, joka leikattiin ja hoidettiin sädehoidolla. On todennäköistä, että kasvain uusii jossain vaiheessa. Miehelläni puhkesi myös epilepsia aivokasvaimen seurauksena.
Monesti sitä ajattelee, että kaikki mut elävät tasaista ja onnellista elämää, paitsi me. Kaikilla muilla on ukit ja mummot lapsilla elossa eikä vanhempien tarvitse jatkuvasti elää kuolemaan johtavan sairauden uusiutumisen pelossa.
Mutta turhaa se on. Tämä elämä on tässä ja nyt tällaisena kuin se on. Vaikeuksista huolimatta meillä on paljon hyvää, ainakin seksinäistä rakkautta perheessä riittää. Katkeruus ei paranna asioita. Olkoon kuinka kliseistä tahansa, että vaikka asioihin et voi vaikuttaa, voit vaikuttaa omaan suhtautumiseesi niihin.
Siis sen suhteen, että sitä miettii, miten paljon paskaa elämässä voi vielä eteen tulla omalle kohdalle. Minä VIHAAN sanontaa " vain vahvoja koetellaan" tai sen toista muotoa " kukin saa kohdalleen niin paljon murheita, kuin jaksaa kantaa" - ja pah!
Mulla samoja juttuja kuin sullakin: koulukiusaamista, poikaystävän uhkapeliriippuvuus, avomiehen kuolema, kaksi keskenmenoa ja niistä johtuva sekundäärinen lapsettomuus, vanhemman kuolema syöpään, jne. Aina kun ajattelee, että nyt on jonkun muun vuoro, minä en jaksa enää yhtään enempää, tapahtuu TAAS jotakin...En kamalasti jaksa uskoa elämän suomiin mahdollisuuksiin - ainakaan ihan aina.
Ja taas toisaalta olen menestynyt elämässä erittäin hyvin. Olen arvostetun ja mielenkiintoisen työni ansiosta hyvin toimeentuleva, joten pääsemme matkustelemaan monta kertaa vuodessa, meillä on ihana uusi koti, ihana ja onnellinen pieni perhe, kivat harrastukset ja olemme kaikki tällä hetkellä terveitä :-)
Koen kyllä, että minua on koeteltu paljon enemmän kuin useimpia ikäisiäni, joten siinä mielessä tämä avaus oli ihan valaiseva: kohtalotovereita riittää, mutta eihän kaikistä ikävistä asioista tule aina juteltua, joten helposti saa sen mielikuvan, että kaikki on kiiltokuvankaunista, vaikka taustalla olisi vaikka minkälaisia tapahtumia.
Aurinkoista kevättä kaikille, ja sen myötä paljon voimia uuteen vuoteen!
olet joutunut kokemaan raskaita asoita.
Oma elämäni on ollut suhteellisen helppo, mitään kamalan raskasta ei ole vielä tapahtunut. Siinäkin on sitten se huoli, että kun väistämättä jotain ikävää vielä tapahtuu, miten sen sitten kestää... Mutta voimia sinulle, kuten itse sanoit, elämässäsi on paljon arvokkaita asioita, toivottavasti jaksat uskoa elämään ja luottaa tulevaisuuteen.
pahoinpitelyä kotona
vanhempien kaksi avioeroa
kouluongelmia
masennus
syömishäiriötä
raiskaus 18 v
muutto pois kotoa 20 v
naimisissa oleva mies kusetti mua - esiintyi väärällä identiteetillä 2 v (uskomaton juttu, joka jostain syystä hävettää - exänsä teki itsarin)
poikaystävä pahoinpiteli
abortti vastoin omaa tahtoani lääketieteellisin perustein
ei-kosimisiin (oli ihan väärä vastaus)
vääriä miessuhteita
isän alkoholismi ja itsemurha moottorisahalla
en tiennyt mitä opiskella, mutta opiskelin kaikenlaista
syrjintää työhaastatteluissa ja työn saannissa: tuonlainen tyttö menee naimisiin, koska hankit ne lapset yms
toinen abortti omasta valinnasta, huono syy: hankala mies eli lapsen isä
ja seuraavaksi kuolleena syntynyt lapsi (8:lla kuukaudella), saanut alkunsa raiskauksesta
Tässä mun pääasialliset kokemukset ja elämä jota häpeän. Varmaan on kaikki omaa vikaa eli jossakin viiraa kun on näin hankalaa ollut.
Ma pidan itseani keskivertona. Toki ymmarran olevani jollakin tavalla etuoikeutettu, mutta en mitenkaan erityisesti.
¿ onnellinen lapsuus
¿ Lukio
¿ Opiskelut ulkomailla
¿ eka vakkari tyo
¿ elaman mies, oma koti, velkaa
¿ 2 x vahinkoraskaus
¿ naimisiin
¿ muutto
¿ nyt kotiaitina/etatyontekijana New Yorkissa, jossa paivat kulkee ihan samaa rataa
Samat sävelet olen kokenut kuin ap, mutta en tuota keskoshommaa, enkä oman lapsen kuolemaa. Ne olisivatkin liikaa minulle. Olet vahva ihminen. Jokainen joka pinnistää paskasta kodista ja käy läpi päihdehelvetin ja siitä voittajana selviää, on jokseenkin vahva. Ottaa vaan päähän sitten nämä pumpulissa kasvaneet " mullon ihana mies ja kaunis koti ja vakkarityö-tyypit" , joilla monesti noi asiat on itsestäänselvyyksiä. Mä olen tehny sairaasti töitä saadakseni ensin edes jonkun katon pääni päälle ja ja edenny siitä hiljalleen ns normaaliin elämään. Tää elämänkokemus, jota kaltaisteni retkiltä karttuu on ihan erilaista kuin ulkomaanmatkoilta, ja tätä ei kukaan muu osaa arvostaa kuin itse, ei aina itsekään. Yksi on kuitenkin varma: Lapsiani tulen ikuisesti auttamaan kaikessa, heidän ei tarvitse selvitä kaikesta yksin kuten minun on tarvinnut. Tsemiä ap, uskon, olet helmi ihmisten joukossa.