Lue keskustelun säännöt.
G: Mitä keskiverto noin 30vee ihminen on eläessään kokenut?
16.01.2007 |
Ajattelin vaan että onko mua elämä oikeesti potkinu raskaasti päähän vai onko tää ns normaalia?
Olen kokenut:
*koulukiusaamista, rankasti
*heikot kotiolot lapsena
*syömishäiriöitä ja masennusta
*päihdeongelmia
*muutin kotoa 16v
*kihlaus ja avoliitto 17v
*mies petti ja oli alkoholisti, ero
*asunut yhteensä nyt kuudessa kaupungissa
*mennyt naimisiin 23v
*kokenut neljä keskenmenoa
*synnyttänyt kolme keskosta, nuorin kuoli
*haudannut oman lapseni
yms yms opiskelu ja työkuvioita jonkun verran, niissä ei valittamista.
Tuntuu vaan et koko ajan mulla on ollu täystohina elämässä ja aina eteen on tullu liian isot saappaat täytettäviksi.
Tuntuu että keskiverto 30v saattaa hyvinki olla kokenu esim, asunu kotona yli lukioiän, eka vakava seurustelu yliopistoiässä ja sitten kiva duuni ja naimisiin sen ekan kanssa ja nyt sitten noin 30-vuotiaana HARKITAAN oman asunnon ja lapsen hankintaa. Ja elämä on yhtä matkustelua ja muuta kivan pirtsakkaa ja kepeää.
Kertokaa mulle että miten on, mitä on keskiverto kolmikymppisen elämänkokemusten sara nykyään?
Kiitos.
Kommentit (56)
Suurin osa teistä on kokenut kovia ja SELVINNYT. Nyt kannattaa laittaa energia tähän hetkeen, ei menneeseen tai tulevaan. Voimia ja siunausta meille kaikille!
t. kovistakin kokemuksista selvinnyt elämän ekaluokkalainen
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
kuinka teihin elämänmurjomiin on suhtauduttu, jos olette jollekin kertoneet jo kokemistanne vaikeuksista. Onko niitä vähätelty tai jopa epäilty keksityiksi? Olen kuullut niin usealle käyneen, että heitä ei uskota juuri koska " eihän se voi olla mahdollista, sähän näytät ihan päälisinpuolin OK."
- Huono lapsuus, äiti oli kylmä paskapää joka lannisti itsetunnon ja kävi käsiksi.
- rankkaa koulukiusaamista 2lk-7lk, koska en kyennyt ja uskaltanut pitää puoliani kotona kokemani simputuksen takia.
-muutin pois 16-vuotiaana, jätin lukion kesken koska masennuin.
- yritin itsaria x2
-muutin vielä kauemmas kotoa pk-seudulle, jossa en tuntenut kestään 18-vuotiaana.
-olin yksin opiskelijahuoneessani vuosikaudet kärsimässä masennuksesta ym. mielenterveysongelmista, en opiskellut tai käynyt töissä.
- 20 v. tapasin miehen -->5 vuotta parisuhdehelvettiä, 2 aborttia, 1 lapsi, ero.
Nyt asun lapseni kanssa kaksin, yritän käydä kesken jääneitä kouluja loppuun ja rakentaa jotain niillä kyvyillä jotka minulle on annettu, tai jätetty kaiken sen alistamisen jälken.
Tässä mun lista. Terapeuttista kirjoittaa tämä. Kommentoikaa.
-koulukiusausta ja ilman parasta ystävää ala-asteella
- vanhemman mielisairaus alkoi ollessani 10 v., häpeä, toinenkin vanhempi alkoholisoitui sairauden myötä
- yläasteella lievää syömishäiriötä
- yliopisto-opiskelussa väärä uravalinta ja ulkopuolisuus muusta opiskeluryhmästä
-identiteetiongelma johtuen kaksikielisestä taustasta
- lukuisat poikaystävät (alkoholisteja, hyväksikäyttäjiä, pettureita), joita ilman en muka ollut mitään (vaikea selittää)
-kihlaus purkautui
- en koe hallitsevani opiskelemaani alaa
-lukuisat lyhyet oleskelut ulkomailla opintoihin liittyen, juurettomuus
-pätkätyöt/ työttömyys
- yksi lapsi nykyisen avomiehen kanssa
Siis itsetunto-ongelmia.
Tuossa siis kasvattavimmat ja suureksi osaksi negatiiviset tapahtumat. Hyvääkin on mm. ihanat lapsuuden kesät mökillä isovanhempien seurassa ja eläinystävät, ystävät, luonto...
*vanhempien ero kun olin kaksi
*äidin uusi mies, jonka kanssa synkannut
*useamman vuoden vanhempia poikaystäviä
*lukio
*raskaus ja omasta tahdosta ero lapsen isän kanssa
*yh:na kolme vuotta
*tapasin nykyisen aviomieheni
*opiskelua
*töitä
*kaksi lasta lisää
*asunnon osto
Nyt ihan onnellinen. Aika keskivertoa siis...
*
Sisältö jatkuu mainoksen alla
kyllä niitä vastoinkäymisiä muillekkin on sattunut kohdalle. Vielä kun hyväksyisin sen etten koskaan enää voi saada biologisia lapsia.
ap
Mullakin on ollut kaikenlaista - ei onneksi noin kamalaa kuin sulla, mutta kumminkin... Mä en koskaan tule saamaan yhtäkään biologisesti omaa lasta!! Kyllä siitä pääsee yli, varsinkin jos et ole lapseton. : )
Sisältö jatkuu mainoksen alla
-lapsuudessa alkoholisti kotona
-sen jälkeen agressiivinen mies
-koulukiusaamista
-kaikkien isovanhempieni kuolemat
-vanhempien avioero
-isäni kuolema
-masennus
-jäin henkisesti yksin hyvin nuorena
-autokolari jossa osa kuoli
-itsemurhayritys perheessä
nämä ainakin tulee mieleen koettelemuksina. onneksi on myös hyvää mahtunut elämään, vaikkei sitä aina jaksa vaikeina hetkinä muistaa.
ehkä sinulla elämässä alkupuoli on rankempaa, kun taas keskiverroilla rankemmat kokemukset ovat vasta edessäpäin?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
-koulukiusaamista
-kylmät välit vanhempiin
-2 lemmikkikoiran väkivaltainen kuolema teini-iässäni
-5 muuttoa lapsena, 7 aikuisena
-perheenjäsenen kuolema onnettomuudessa
-avioeroja lähipiirissä
-siskon väkivaltainen mies
-isäni hylkäys aikuisena
-äitini masennus ja alkoholismi
-synnytyksen jälk. masennus + muu diagnosoimaton yleismasennus
-aviokriisejä, avioloiittoa 10 v.
-2 lasta, jotka ääsimmäisen rakkaita
Mutta elämäni on tällä hetkellä erittäin hyvää.
ja kyllä se aiheutti jonkinlaista kriisinpoikasta. Mietin, mitä tulevaisuus mahtaa tuoda tullessaan, mitä asioita on enää myöhäistä tehdä, mitä olisi pitänyt tehdä toisin... Toisaalta ap:n ja muiden elämän murjomien kokemuksien lukeminen muistuttaa itselleni, ettei pitäisi valittaa niin pienistä asioista (kuten esim. siitä, että minulla on ikävä omaa perhettä - siis vanhempiani ja sisaruksiani, jotka asuvat kaukana ja kotimaatani Suomea, yksinäisyys, se, että en haluaisi asua kerrostalossa ja muita aika hölmöjä juttuja) ja erityisesti se, että minun pitäisi osata iloita kaikesta siitä hyvästä, mitä minulla on.
Toivotan ap:lle ja teille muille, joita elämä on kohdellut kaltoin paljon jaksamista, muuta en osaa sanoa.
Minun elämänkokemuksiani tähän saakka:
- lapsuus rauhallinen ja onnellinen, tavallinen perhe, pieni paikkakunta
- pientä koulukiusaamista ala- ja yläasteella, tosin aina oli myös kavereita
- syömishäiriö (anoreksia) yläasteella ja lukiossa, joka on jättänyt jälkensä varmasti ikuisiksi ajoiksi
- muutin ulkomaille heti lukion jälkeen, ja tapasin mieheni
- opiskelu yliopistossa ulkomailla, naimisiinmeno
- muutto miehen kotimaahan
- kaksi lasta, he ovat tärkeimmät ihmiset elämässäni
- kotiäitinä tällä hetkellä, mietin, mikä minusta mahtaakaan tulla isona?
- Olen nyt asunut n. 11 vuotta pois Suomesta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
- koulukiusaaminen
-onnettomat kotiolot
-avoliitto väkivaltaisen , mielenterveysongelmaisen, narkomaanin kanssa
- väärä uravalinta
- pitkä lapsetomuius, rankat hoidot
- omat sairastumiset mm. syöpä
- 1 lapsi, jolla epäilty vaikka mitä sairauksia
- omistusasunto ( joka täysi paska sijoitus)
- avioliitto, jota pitäisi alkaa hoitamaan
AHDISTAA. onneklsi on näköjään muitakin..
- lapsen allergiat , jotka valvottaneet 1,5 vuotta - jatkuva unettomuus, rytmihäiriöt, tajunnanmenetykset.
ei voi elää normaalia elämää, koska ollaan niin heikossa kunnossa kaikki, en muista milloin olisin nukkunut 2 tuntia putkeen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
-varakas ja tasapainoinen koti, jossa kaksi lasta ja vanhemmilla halua olla lastensa kanssa.
- hyvä koulumenestys
- hyviä ystäviä
- opiskelut haavealalla yliopistossa
- akateeminen ja fiksu mies
- hyvä työpaikka heti valmistumisen jälkeen
- ostimme kauniin talon, kun olin 26
- 28-vuotias saadessani esikoisen
- terveyttä on riittänyt
Mutta tietysti omakaan elämä ei ole ihan putkeen mennyt: lapsettomuus vaivasi kolme vuotta ja toista ei kuulu ahkerasta yrityksestä huolimatta. Eli pieni särö kuitenkin... ja todella surullinen sellainen.
- Varhaislapsuudesta muistan turvallisuuden tunteen ja sen, että minua rakastettiin
- Vanhempien riidat ja riitaisa ero 6-8 -vuotiaana, isä ei halunnut tavata minua tai siskoani
- Rankkaa koulukiusausta n. 13-vuotiaaksi asti
- Isän alkoholismi paheni, kelpasin sielunhoitajaksi
- 9-13 -vuotiaana isän osalta henkistä ja fyysistä pahoinpitelyä, hänen itsemurhayrityksiään joiden jälkiä siivosin
- 11-vuotiaana sairastuin fyysisesti ja kroonisesti
- 12-vuotiaana sairastuin syömishäiriöön
- 13-vuotiaana minut raiskattiin ja tulin raskaaksi, keskenmeno viikolla 12
- 15-vuotiaana päihdeongelmia, masennusta, itsemurha-ajatuksia ja -yrityksiä. Toisaalta huolehdin viikonloppuisin kännisestä ja itsetuhoisesta isästä ja hänen yli 80-vuotiaasta äidistään eli mummostani
- 15-vuotiaana raiskattiin uudelleen
-17-vuotiaana tapasin mieheni ja rakastuin ensimmäistä kertaa oikeasti
- isä onnistui vihdoin miltei itsemurha-aikeissaan, yritti hukuttautua ja sai vakavan aivovaurion. On edelleen hengissä, mutta ei ymmärrä maailmasta mitään ja on täysin autettava
- 20-vuotiaana naimisiin, 21-vuotiaana ensimmäinen lapsi
- yhdessäoloaikaan mahtuu 7 keskenmenoa viikoilla 6-14.
- ensimmäisen lapsen jälkeen syvä masennus ja samaan syssyyn toisen lapsen odotus
- esikoisen vakava sairaus ja köyhyys vaivanneet pitkän aikaa
- uusi krooninen sairaus todettiin vuosi sitten, muutenkin olen usein sairas
- nyt kolmen vuoden terapian jälkeen olen tasapainoinen ihminen, joka on hyväksynyt nuo rankat kokemukset osana itseään ja menneisyyttään. En ole vahvempi kuin kukaan muukaan, mutta en voi olla katkerakaan kaikesta. Omasta syyllisyydestä pääseminen on ollut ratkaisevin tekijä.
Opiskelen ammattiin, ostimme juuri oman asunnon. Miehellä on vakituinen työpaikka ja näyttää siltä, että itsekin olen pääsemässä sellaiseen kiinni. Kaikki näyttäisi siis vihdoin järjestyvän, tosin koskaanhan ei voi huomisesta tietää.
- koulukiusaamista ala-asteella
- kännäilyt ja tyhmänrohkeat kokeilut teininä
- opiskelu toisella paikkakunnalla (juopotteiluineen, vääristyineine ihmissuhteineen ja niin " isoine murheineen"
- muutto syntymäkuntaan jossa muutaman kuukauden satunnaisia työsuhteita
- kihlaus parikymppisenä ja hetken päästä sen purkaminen
- kaveriporukan kesken vietettyjen kotihippojen päättyminen yhden ihmisen kuolemaan
- uusi mies
- uusipaikkakunta
- raskaus
- lapsen synnynnäinen vamma joka vaati mm. leikkauksia ja kontrollointia läpi kasvuiän
- henkilökohtainen konkurssi
- työpaikka
- toinen lapsi
- avioliitto
- tällä hetkellä yritystä nousta henkilökohtaisesta konkurssista ja päästä elämään normaalia tasapaksua perhe-elämää.
Katse on kohti tulevaisuutta. Sama kai se sille mitä menneisyydessä on tapahtunut, kunhan yrittää korjata tekemänsä virheet ja on tekemättä samoja virheitä uudestaan. Eikös se niin mene että " elämä on se hassu juttu joka tapahtuu matkalla kalmistoon" . Ei tästä varmaan kannata sen suurempaa numeroa tehdä. Tällä ajattelumallilla vituttaakin paljon vähemmän! Ei kannata itkeä sellaisia asioita joihin itse ei pysty vaikuttamaan.