Voiko epävakaa persoonallisuus-diagnoosilla olla hyvä äiti?

Tää sitä projisointia taas ulkopuolelle, kun mistään käytöksestäkö ei voi ottaa vastuuta ja sysätään syy aina jonnekin lapsuuden traumaan ja sillä oikeutetaan kaikki se muiden traumatisointi. Aarrgh vaan.

Ja kun täysin samoissa oloissa on voinut kasvaa muitakin jotka ei ole päätyneet samaan vinoutuneeseen persoonallisuuteen ja aikuisina osaavat käyttäytyä kypsemmin eivätkä syytä muita huonoista hetkistään. Mutta joo, tiedän hyvin koska perhepiirissä on kyseistä tyyppiä että turha niille on yrittää sitä selittää. Tappiin asti saisI vääntää ja tapella kyllä ja kaikki on niin mustavalkoista aj räjähdysherkkää... Ei vaan jaksa. Sori. Muillakin on oikeuksia.

[quote author="Vierailija" time="29.11.2010 klo 19:11"]

Kuten juuri sanoit, epävakaan trauma voi aktivoitua milloin tahansa ihan siitä riippumatta, mitkä lapsen tarpeet ovat juuri silloin. Tästä seuraa lapsen vakavaa kaltoin kohtelua, jolloin lapsi saa puolestaan trauman, ja sukupolvien ketju jatkuu. Aaaaaaargh vaan itsellesi! Epävakaa ei osaa puhua itselleen järkeä eikä vastaanota järjen puhumista. Siinä on pieni lapsi hätää kärsimässä vieressä.

niin kuin epävakaa jotenkin valitsisi olla itsensä lumoissa? Jos sulta katkeaisi käsi ja tuntisit aivan järjestöntä tuskaa, niin kirjoittaisitko siitä että "olin niin tunteideni lumoissa että ambulanssimiehet joutuivat kantamaan minut ambulanssiin". Ottaa vaan niin päähän tämä tyyli kirjoittaa asioista ja demonisoida epävakaita, jotka muutenkin ovat vetäneet riittävän lyhyen tikun tässä elämän arpapelissä.

...miksi luin koko ketjun, ehkäpä siksi että oppisin ymmärtämään näitä oppikirjaesimerkkejä oman päänsä mukaan soveltavia tuomitsemisenhaluisia wnb-superäitejä :)



Kyllä, minulla on ks. diagnoosi. Pöö!

Itse olen seurannut tosi läheltä yhden läheisen sairastumista henkisesti hyvin pahasti. Sairastumisen aikoihin tällä naisella oli yksi lapsi. Ei sairastuminen voi olla vaikuttamatta lapseen, joka joutui näkemään, kuinka äiti makaa välillä sängyssä tekemättä mitään, jättää siivoamatta täysin (mm. koirankakat lattioilla päiväkausia; tiedän tämän, koska siivosin sieltä monet kerrat kovettuneita kikkareita pois...), juo liikaa, on äärimmäisen mustasukkainen KAIKESTA, lupaa kaikkea mutta ei pidä mitään, riehuu ja toisinaan taas on "unelmien äiti". En sano, että sairastunut tekisi tämän tahallaan. Hän ei voi sille mitään MUTTA siitä huolimatta lapsella on aika kova elämä :(. Nyt tällä naisella on toinenkin lapsi ja sairaus oireilee säännöllisin väliajoin, vaikka tilanne on suhteellisen hyvä nyt.

En käytä lääkitystä, koska sairaus on hyvin hallinnassa hoitotahonkin mielestä ja saan keskusteluhoitoa + aloitan pian dialektisen ryhmäterapian (tähän ei ole mitään asiaa, jollei ole valmis parantumaan). Minulla on yksi lapsi, leikki-ikäinen poika. Olen tehnyt parhaani hänen suhteen ja kuvittelin sen riittävän.



Vaan eipä tainnut riittää: lapsi oireilee kuten epävakaat nyt oireilevat, epäilen että on perinyt sairauteni. Nyt useampi taho on hänestä huolissaan, ovat puhuneet psykiatrisesta tutkimusjaksosta jne. ja minua hirvittää. Olen ahdistunut ja syyllistän jatkuvasti itseäni siitä, kun menin koskaan tekemään lapsen- onko minulla edes oikeus olla äiti..? Mieheni tukee ja rauhoittelee, muistuttaa että hän on ns. normaali ja hoitanut lasta paljon, meillä perheessä muuten asiat hyvin (ei päihteitä, väkivaltaa tms.) ym. mutta nyt en pääse eroon ajatuksesta, että olen pilannut ainoan lapseni elämän. :(

Juttu on niin, että persoonallisuushäiriöinen ei ole saanut kotoaan tarpeeksi hyviä eväitä eikä sitä mikä puuttuu vain pysty itse näkemään. Sinulla on halu parantua, pikku hiljaa terapiassa opettelet asioita ja lapsesi tilannetta ei ole myöhäistä parantaa vielä huomattavasti vuosien mittaan. Ota se asenne että et voi itse sille mitään että et mahdollisesti ole nähnyt tiettyjä asioita omassa käytöksessäsi. Jos ne sitten osoitetaan tai itse havaitsee toimineensa väärin, niin se sattuu todella paljon, mutta toisaalta taas sinäkin olet selvästi tehnyt parhaasi ja se riittää. Jo se on TOSI paljon että haet ja haluat apua.

kai ihmisessä on muitakin piirteitä kuin pers.häiriö ja kaipa niitäkin voi eri tavoilla hoitaa. Mun miehen exällä on pers.häiriö ja ehti kyllä aiheuttaa mittaamattomat määrät tuhoa etenkin lapsilleen kaikkien sos.työntekijöiden ja terveydenhuoltohenkilöstön avulla ennen kuin jollain lamppu syttyi ja nykyisin ei äiti enää tapaa lapsiaan juurikaan. Lasten elämänlaatu on kohentunut huimasti. Valitettava kuvio tietysti, mutta ei kaikkia ihmisiä saada sille tasolle, että vanhemmuus onnistuisi. Päällisin puolin tämäkin mamma on ihan fiksu ja pärjäävä.

Ikätasoa vastaavasti tietenkin, visusti pitää varoa kuormittamasta lasta aikuisten ongelmilla. Mutta tärkeää on sanoittaa omaa käytöstään. Minä esim. pershäiriöisenä sanon aina lapselle kun huomaan että nyt taas pukkaa oiretta ja lapsellista käytöstä. Sanon vaikka näin että äiti on tänään tosi ärtyisällä päällä. Se ei ole vakavaa eikä se johdu susta. Se menee ohi ihan kohta. Ja jos en pääse jostain yli sanon lapsella, että olen sulle nyt kiukkuinen ja suututtaa tosi paljon, enkä pysty antamaan heti anteeksi (jos lapsi on pyytänyt vaikka anteeksi oikeasti huonoa käytöstään), mutta kyllä se menee pian ohi. Mun äiti piti mykkäkoulua peiton alla aina kun pyysin anteeksi, eikä puhunut mitään. Että on tämä meidän systeemi ainakin minun lapsuudenkotiin verrattuna parannusta.

Hyi hitto no ei voi!!!!!!! Mun äidillä oli. Se oli jotain säälin-läheisriipuvuuden-vihan-pelkon-kateuden suhde. Hirveään vaihtelevaa rakkaudesta tuohoon hylkämisrotkoon..en koskaan tienyt mikä on tulossa. Onneksi lähellä oli muut sukulaiset ja ystävät joihin sain kiintyä ja opin vuorovaikutusta,rakkauttaa ja huolenpitoa. Oli hyvä suhde isään joten selvisin,muuten päättyisin katuojan huorittelemaan ja vetää huumeitä,SEN VERRAN hirveetä olisi!!!!!!!!!

Riippuu täysin ihmisestä. Epävaikaita on eriasteisia ja eri tavalla pärjääviä. Minusta tuntuu että tätä diagnoosia tarjotaan nykyään kaikille.

Tiedän äitejä joilla on epävakaa, ad/hd, bibo ym. Mutta kaikesta huolimatta ovat ihan kelpo vanhempia. Epävakaus ei edes usein näy ulos. Se on ihmisen sisällä ja kaikki eivät näytä sitä ulos ollenkaan.

Ja kaikki joilla on jotain tunne-elämön säätelyyn liittyviä vaikeuksia eivät koskaan edes hakeudu hoitoon. Myös sinulla voi olla joku joka luokiteltaisiin mt-sairaudeksi?Missä on terveen ja sairaan raja? Mihin se vedetään?

Ihmisillä on myös erilainen tempperamentti joka vaikuttaa käytökseen. Tulisko meidän kaikkien olla tasasta massaa? Samanlaisia? Viilipyttyjä?

Kattokaa etelän ihmisiä. Heillä on tempperamentti ihan eri tasolla kun täällä. Heillä kaikilla olisi meidän maamme mukaan epävakaa tai joku muu mt-diagnoosi....

[quote author="Vierailija" time="30.01.2014 klo 08:54"]

Riippuu täysin ihmisestä. Epävaikaita on eriasteisia ja eri tavalla pärjääviä. Minusta tuntuu että tätä diagnoosia tarjotaan nykyään kaikille.

Tiedän äitejä joilla on epävakaa, ad/hd, bibo ym. Mutta kaikesta huolimatta ovat ihan kelpo vanhempia. Epävakaus ei edes usein näy ulos. Se on ihmisen sisällä ja kaikki eivät näytä sitä ulos ollenkaan.

Ja kaikki joilla on jotain tunne-elämön säätelyyn liittyviä vaikeuksia eivät koskaan edes hakeudu hoitoon. Myös sinulla voi olla joku joka luokiteltaisiin mt-sairaudeksi?Missä on terveen ja sairaan raja? Mihin se vedetään?

Ihmisillä on myös erilainen tempperamentti joka vaikuttaa käytökseen. Tulisko meidän kaikkien olla tasasta massaa? Samanlaisia? Viilipyttyjä?

Kattokaa etelän ihmisiä. Heillä on tempperamentti ihan eri tasolla kun täällä. Heillä kaikilla olisi meidän maamme mukaan epävakaa tai joku muu mt-diagnoosi....

 Ja juu minulle on vilautettu tätä diagnoosia ja kyllä minulla on lapsia ja kyllä osaan huolehtia heistä. Hyvin.

[/quote]

Voi kyllä voi. Poikkeuksia toki on. Se on yksilöllistä.

mulle diagnisoitiin 18 vuotiaana kyseinen "häiriö".. mua pidettiin toivottomana.. tuomittunu... "se vielä kuolee" kunnes mä kuulun dkt terapiasta.. ja sain maailman parhaimman terapeutin... mö aloin elämään. Omistauduin terapialle. Kävin ryhmissä.. opin taitoja. Enään tunteet ei vieny mua 6-0.. mä aloin muutamien vuosien jälkeen hyvin. Dkt terapia pian käyty.. en enään täytä kriteerejä. Hallitsen itseäni. Mä oon oppinu tästä niin paljon. En oo ikinä olla onnellinen täysin itsestäni lähtie ja nyt olen. Voin vihdoin kyyneleet silmissä sanoa että mä pärjään.. osaan käsitellä itseäni. Kestän. Viime aikoina ystäväni kuoli ja inhottavia asioita pyöri jaloissa. Ja niin mä tyynenä seisoin..

kaikesta voi kasvaa ulos.. JOS TEKEE PALJIN TÖITÄ. Täytyy osata rakastaa itseään ennenkuin muita.

Nyt pari vuotta jälkeenpäin. Mä hymyilen tässä ja nyt onnesta. Ja siitä kuinka mä elän. Ja seison tasasella maalla.

Olen ollut jo pitkään onnellinen itseni takia.. mutta nyt olen onnellinen ehkä pienestä masuasukista .... kaikki on tasaista. Työ.. mies... koira... harrastukset.. ystävät. Mitä muuta vois toivoa? Rankkoja aikoja tulee mutta niistä selvitään!.

Tsemppiä sinne muille ♡

up

[quote author="Vierailija" time="29.11.2010 klo 17:12"]

[/quote]

Kyllä voi, jos on saanut hoitoa ja osaa tunnistaa ne omat tunteensa ja kaavamaiset toimintamallinsa. Epävakaus voi johtaa epäjohdonmukaiseen kasvatukseen ja ristiriitaiseen kiintymyssuhteeseen, koska lapsi ei pysty ennakoimaan epävakaata vanhempaansa. Ei lapsi ymmärrä sitä, että äidin mieliala vaihtuu nyt A:sta B:hen. Lapsi tarvitsee vakaata ympäristöä kasvaakseen terveeksi ja pärjääväksi.

Minun äidilläni on diagnosoitu tuo. Teki kymmeniä itsemurhayrityksiä ja väliajat piti jännityksessä uhkailemalla tehdä niitä. Joi. Huusi ja haukkui. Ei huolehtinut perusasioista kuten vaikkapa lapsen hampaidenpesusta.

Ei voi olla hyvä äiti. Voi lukea sen määritelmän mitä tarvitaan ko. diagnoosiin ja miettiä onko sellainen ihminen hyvä kasvattamaan ketään. Minun lapset on isällään ja hyvä niin. Minun on helpompi elää kun ei tarvitse repiä itseään hajalle joka päivä ja lapsilla on parempi olla kun heillä on jaksava vanhempi. Persoonallisuushäiriöt on pitkälti ympäristön tulosta. En todellakaan halua lapsilleni tätä. Olen ihan hyvillä mielin paskamutsi ja lastenhylkääjä niille jotka minua ei tunne eikä tilannettani. Eikä se huono äiti nimike mitenkään muutenkaan paha ole.

Minusta on, itse epävakaana, tosi outoa lukea näitä "epävakaa ei osaa ottaa vastuuta, huolehtia arjen rutiineista eikä rakastaa lapsiaan"-juttuja. Olen nuorempana ollut todella räiskyvä ja hankala tapaus, mutta iän myötä olen rauhoittunut paljon, ja tiedän että näin käy lähes kaikille muillekin.

Kyllä, minulla on lapsia. Ei, lapseni eivät ole vailla lämpöä, hellyyttä, rutiineja tms. elämässään. Käytän kaiken jaksamiseni heihin, osoitan päivittäin avoimesti rakkautta ja pyrin kohtaamaan mahdolliset ongelmat ymmärryksellä. Elämäni ei ole täydellistä, mutta jos minulla on paha olla, osaan odottaa iltaan asti (jolloin lapset ovat nukkumassa) ja sitten puren pahaa mieltäni musiikkiin, kirjoittamiseen tms. En räjähtele tai romahtele, nämäkin asiat hoidan kun lapset eivät ole näkemässä. Olen joutunut suljetulle osastolle viimeksi viime vuonna, kun ahdistukseni meni niin pahaksi, mutta en tehnyt siitä lasten nähden numeroa vaan kerroin että äidillä on sairaus ja nyt äiti menee sairaalaan hoidettavaksi. Lapset tulivat moikkaamaan minua osastolle monta kertaa, kunnes kotiuduin. Joka kerta olin samanlainen heitä kohtaan kuin kotonakin; innoissani siitä kun tapasin heidät ja kyselin kuulumiset ym. normaalisti. Söimme yhdessä mieheni ja lasten tuomia herkkuja, pelasimme jotain peliä. Jaksoin hymyillä siihen asti kun he olivat lähteneet, sitten jatkoin itseeni keskittymistä ja parantumista.

Olen itse kasvanut olosuhteissa, joita en toivoisi kenellekään. Minulle on suututtu niin mitättömistä asioista, ettei sitä uskoisi, huudon syyksi on riittänyt esim. kaatunut maitomuki. Olen monta kertaa joutunut ottamaan aikuisen roolin lapsuudenperheessäni. Nuorempana olinkin todella vihainen, vainoharhainen ja peloissani. Aikuisiällä olen syönyt lääkkeeni, käynyt keskusteluhoidossa (ja DKT-terapiassa, jota suosittelen lämpimästi muillekin epävakaille!) ja pikkuhiljaa antanut anteeksi menneitä asioita. Helppoa se ei ole ollut, mutta tuskin olen mikään poikkeuskaan tässä asiassa- uskon, että moni muukin epävakaa pyrkii suhtautumaan elämään ymmärryksellä ja rakkaudella.

En usko siihen, että ihminen toistaa sokeasti kokemaansa tai näkemäänsä kuviota. Jos näin olisi, minun pitäisi saada raivarit joka kerta kun taaperoni kaataa mukinsa tai sotkee ruoallaan, jättää yksin kouluikäiseni joka kiukkuaa sitä kun ei heti osaa jotain juttua ja uhkailla avioerolla miestäni aina, kun rakkauteen tulee ryppyjä. Mitään näistä en kuitenkaan tee. Tunnen kyllä selvästi, herkkänä ihmisenä, pelkoa yksinolosta ja jättämisestä, jos meille tulee mieheni kanssa riitaa jostain. Mutta annan sen pysyä sisälläni tunteena- en lähde ovet paukkuen menemään.

Mä ainakin tajusin tänään olevani ihan hirveä äiti, vaikkakin vain piirteitä epävakaasta pers.häiriöstä. Ja siinä mukana vielä masennus ja muita pers.häiriön tyyppejä. Lapset on ihania ja helppoja -kunnes tulevat siihen ikään että mun kasvatustyö alkaa vähitellen näkyä niiden luonteessa. Tuntuu että kusessa olen.

Ihmettelen suuresti, miten äidin yleensäkin saisi millään muotoa ymmärtämään, että hän ei ole koskaan ollut henkisesti terve. Miten äiti yleensäkin olisi millään muotoa havannoiva omaan käytökseensä, miten se tehdään että hän tekisi asialla jotain? Meidän perheessä olisi ties kuinka monta diagnisointia vailla oleva äiti, mutta kun tätä on aina jatkunut ja isä on sokea, samoin nuorempi sisarus - äidin manipuloimia ja mä yksin olen aina nähnyt. Paljon olen elämäni aikana selvittänyt asioita, ymmärrän mitä tapahtuu ja haluaisin katkaista tämän sekä auttaa. Miten? t. keski-ikäinen

[quote author="Vierailija" time="21.06.2015 klo 17:16"]

Ihmettelen suuresti, miten äidin yleensäkin saisi millään muotoa ymmärtämään, että hän ei ole koskaan ollut henkisesti terve. Miten äiti yleensäkin olisi millään muotoa havannoiva omaan käytökseensä, miten se tehdään että hän tekisi asialla jotain? Meidän perheessä olisi ties kuinka monta diagnisointia vailla oleva äiti, mutta kun tätä on aina jatkunut ja isä on sokea, samoin nuorempi sisarus - äidin manipuloimia ja mä yksin olen aina nähnyt. Paljon olen elämäni aikana selvittänyt asioita, ymmärrän mitä tapahtuu ja haluaisin katkaista tämän sekä auttaa. Miten? t. keski-ikäinen

[/quote]

Totu siihen, että suurin osa ihmisistä on sivistymättömiä, kyvyttömiä havannoimaan ja ylipäätään vaan niin vähä-älyisiä, että sitä pohtii kuka niiden kengännauhat sitoo. Saat vain itse hullun diagnoosin tuollaisilta pahvipäiltä, eli älä näe vaivaa. Kaikkia taisteluja ei tarvitse taistella. Hajotat vain itsesi. Voin sanoa tämän ihan omasta kokemuksesta.

[quote author="Vierailija" time="29.11.2010 klo 19:02"]

Epävakaat ovat niin itsensä ja omien tunteidensa lumoissa ja vietävissä ettei lapselle ole heidän elämässään tilaa.

Just. Omien tunteidensa lumoissa? Lapselle ei tilaa? Aaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaarhg. Epävakailla on sellainen ongelma, että heillä on psyykessä lapsuuden kaltoinkohtelun seurauksena lohkottuja traumaosioita, jotka aktivoituvat ihan heiltä itseltään lupaa kysymättä ja aiheuttavat _todella_ tuskallisia olotiloja, joitten "lumoissa" ihan kuka tahansa olisi, jos joutuisi sellaisen kokemaan. Arkielämän tilanteissa nuo traumapalaset aktivoituvat ja aiheuttaa sellaisia tunteita, kuin trauma tapahtuisi yhä uudestaan ja uudestaan. Esim. hylkäämistilanteen aktivoima trauma saa kokemaan samanlaista kaikenkattavaa ahdistusta, jonka lapsi aikaan koki joutuessaan hylätyksi. Tai jotan muuta vastaavaa. Ja sille traumapalalle ei voi ns. puhua järkeä.

Mitä sä oikein selität??=DD ota vähän selvää sairaudesta