Vol. 3. Muita nepsyjä, joita ärsyttää nykyinen ilmapiiri aiheesta?

Minulla adhd ja todellakin ärsyttää tää nykyinen nepsy spectrumi. Ennen autisti oli sellainen että alkoi kosketuksesta huutamaan tai ei kyennyt keskusteluun. Nykyään autisti on 90% väestöstä ku spectrumi on liian leveä.

Omakohtaisemmin nää uudet add itseaiheutettu keskittymisvaikeus ihmiset kuvittelee tietävänsä mitä adhd on ja millaisten ongelmien kanssa tässä itse joutunut läpi elämän painimaan. 

90% nepsyistä on vaan kurittomia, kärsimättömiä ihmisiä joiden vanhempien kaveri kasvatustyyli on syy ongelmille.

Vierailija kirjoitti:

Minua ihmetyttää eniten ne vast'ikään nepsy-diagnoosin saaneet, jotka reflektoivat itseään aivan loputtomasti kirjoituksissaan niin täällä palstalla kuin somessa tai vaikkapa ihan kahvipöytäkeskustelussa.

Asiaan olen kiinnittänyt huomiota, koska mieheni on diagnosoimaton nepsy. Asperger-piirteet loistavat kuin majakka jos osaa katsoa, mutta miestä itseään ei kiinnosta vähäkään.

Hänelle riittää, että arki rullaa, elämä pyörii perheen, työn ja parin intohimoharrastuksen ympärillä. Sellaiseen omanapaiseen itsensä tutkimiseen ei ole kiinnostusta, eikä ehkä kykyäkään. 

Ehkä olisi muutamaan otteeseen elämässään tarvinnutkin diagnoosin ja tukea, mutta ei mieheni nuoruudessa sellaisia ollut tarjolla. Mies on jo 50 täyttänyt. Aikuisena tuki olen ollut minä. Diagnoosin ehkä saisi, mutta mitä tukea oikeasti olisi tarjolla perheelliselle, työssäkäyvälle, säntillistä arkea elävälle assille? 

Mi

Kyllä mä joudun reflektoimaan itseäni ihan jatkuvasti tän uuden tiedon valossa. Sain siis vastikään lähemmäs viisikymppisenä asperger-diagnoosin, ja tämä on mullistavin asia koko elämässäni ikinä. Olisi täysin mahdotonta reagoida muuten. Miksi en saisi? Kyllä tämä ihan väistämättä on itsereflektioharjoitus ja identiteetin tutkimisen matka, ei sitä voi välttää. Ja se on tärkeää, se vaikuttaa ihan kaikkeen. Mun ei olisi ikinä ollut mahdollista elää oikeasti hyvää elämää ilman tätä tietoa itsestäni. Ei mikään ole tärkeämpää kuin se. 

Toki diagnoosit joidenkin khdalla voivat olla väärin asetettuja, mutta sometähtien kohdalla kannattaa muistaa, että somemaailma on valhellista. Se on kulissien maailmaa, jossa esitellään, tai esitetään menestyneempää ja sosiaalisempaa mitä oikeasti on. Totuus monien takana on ihan toisenlainen mitä somepstaukset näyttää.

Minuakin ärsyttää. Ja erityisesti ärsyttää se, kuinka nämä uusnepsyt ovat aina niin ylivertaisen älykkäitä, että ovat selvinneet koulusta ja kaikesta kuin tyhjää vain, ja osanneet jo polvenkorkuisena maskata niin ettei omilla vanhemmillakaan ole ollut tietoa heidän haasteistaan. Koko diagnoosi tuntuu olevan oman ylivertaisuuden kiillotusta.

Minä olen ollut pienestä saakka älykäs perinteisillä mittareilla mitattuna, mutta ei se älykkyys ole minulle opettanut maskausta tai muutakaan. Olen ollut koko lapsuuteni kumma outolintu. Ainoastaan ikä ja kokemus on helpottanut elämää. Siksi tuntuu perin oudolta että joku maskaa seitsenvuotiaana suvereenisti ja sitten vanhempana ja hermostollisesti paljon kypsyneempänä alkaakin romahdella.

Vierailija kirjoitti:

Minuakin ärsyttää. Ja erityisesti ärsyttää se, kuinka nämä uusnepsyt ovat aina niin ylivertaisen älykkäitä, että ovat selvinneet koulusta ja kaikesta kuin tyhjää vain, ja osanneet jo polvenkorkuisena maskata niin ettei omilla vanhemmillakaan ole ollut tietoa heidän haasteistaan. Koko diagnoosi tuntuu olevan oman ylivertaisuuden kiillotusta.

Minä olen ollut pienestä saakka älykäs perinteisillä mittareilla mitattuna, mutta ei se älykkyys ole minulle opettanut maskausta tai muutakaan. Olen ollut koko lapsuuteni kumma outolintu. Ainoastaan ikä ja kokemus on helpottanut elämää. Siksi tuntuu perin oudolta että joku maskaa seitsenvuotiaana suvereenisti ja sitten vanhempana ja hermostollisesti paljon kypsyneempänä alkaakin romahdella.

No just tämä. Jos on oikeasti niin pahoja autismin oireita että diagnostiset kriteerit täyttyy, niin ei pitäis osata esittää normaalia kypsään aikuisikään asti niin että esitys oikeasti onnistuu. Kyllä mäkin oon esittänyt, mut se ei ole vaan mennyt läpi. Kavereita on ollut tosi vähän, seurustelusuhteita nolla, vakityöpaikkoja nolla, koulussa olin ongelmatapaus. Aloin kyllä pärjätä lukiossa ja pääsin opiskelemaan, mut ei se mitään menestystä elämässä tuonut. Kun kokeilin hoitotyötä ja asiakaspalvelua, romahdin totaalisesti. Missään kameran edessä en vousi kekkulouda todellakaan niin kuin nää sometöhdet.

Tiedän kyl juu et some ei ole oikea elämä mut ihmetyttää et kellään autistulka olis tarvetta tai edes kykyä esittää sellasta mitä nää siellä vetää. Mut se kyl todistaa et kuka vaan saa diagnoosin nykyään.

Menee ohi otsikon, mutta oletko koskaan ollut miesvaltaisella alalla? Erityisesti, oletko ollut suorittavan tason töissä miesten kanssa? Onko se ollut helpompaa kuin naispuolisten työkavereiden kanssa?

En ole saanut diagnooseja, mutta mitä ilmeisimmin olen asperger, päätellen tietystä vihamielisyydestä, jota monesti saan osakseni muilta ihmisiltä. Muilla on myös minun näkökulmastani outoja sosiaalisia juttuja, joita en vain tajua. Joka tapauksessa, tuntuu, että naisten kanssa tuo on enemmän ongelma, sillä naiset tuntuvat olevan tarkkoja siitä, kenet hyväksyvät porukkaansa ja kuka on "liian outo". Miesten kanssa en ole kohdannut niin paljon ongelmia. Toki voi olla kyse myös siitä, että naisena olen miehille potentiaalinen kumppani, vaikka vain lyhytaikainen sellainen, joten ehkä he siksi sietävät minua paremmin.

Vierailija kirjoitti:

Menee ohi otsikon, mutta oletko koskaan ollut miesvaltaisella alalla? Erityisesti, oletko ollut suorittavan tason töissä miesten kanssa? Onko se ollut helpompaa kuin naispuolisten työkavereiden kanssa?

En ole saanut diagnooseja, mutta mitä ilmeisimmin olen asperger, päätellen tietystä vihamielisyydestä, jota monesti saan osakseni muilta ihmisiltä. Muilla on myös minun näkökulmastani outoja sosiaalisia juttuja, joita en vain tajua. Joka tapauksessa, tuntuu, että naisten kanssa tuo on enemmän ongelma, sillä naiset tuntuvat olevan tarkkoja siitä, kenet hyväksyvät porukkaansa ja kuka on "liian outo". Miesten kanssa en ole kohdannut niin paljon ongelmia. Toki voi olla kyse myös siitä, että naisena olen miehille potentiaalinen kumppani, vaikka vain lyhytaikainen sellainen, joten ehkä he siksi sietävät minua paremmin.

Olen ollut, mm. huoltoasemalla, tehtaalla. Ei ollut yhtään helpompaa. Tai oli se työ sosiaalisesti helpompaa, mutta porukan kanssa sosiaalisesti ei. Minulle naureskeltiin, oli jonkin verran seksuaalista ahdistelua ja myös jätettiin porukan ulkopuolelle, tultiin pätemään ym.

Ja voi siis olla, että autistinaisena en ole miehille potentiaalinen kumppani. Olen ollut suurimman osan elämääni vähän liian pyöreä (160/60 tai jopa 65), siinäkin voi olla yksi syy, mutta toisaalta kyllä minua lihavammillakin flaksi käy. Yhdessä vaiheessa lääkitys takia laihduin rajusti (160/49) ja silloin osoitettiin enemmän kiinnostusta, mutta ei todellakaan kiinnostanut ihmiset jotka eivät vilkaisseetkaan 10 kg lihavampana...

On normaalia kiinnostua aiheesta, jonka on juuri huomannut koskettavan itseään. Joskus se kiinnostus menee hiukan yli, mutta pitäisi tasaantua jonkin ajan kuluessa. Identiteetin perustaminen diagnoosiin ei ole tervettä, mutta diagnoosiin voi peilata omia piirteitään ja ymmärtää itseään paremmin.

Itsensä muotidiagnosoineet ovat oma lukunsa, mutta fakta on, että nepsypiirteet eivät esiinny samanlaisina tai yhtä voimakkaina eri ihmisissä. Ne eivät myöskään tee ihmisestä tyhmää tai epäonnistujaa. Esim. minulla on hyvä koulutus ja työ siitä huolimatta, että on myös ADHD. Joissakin asioissa minulla on keskivertoa enemmän vaikeuksia, mutta toisaalta osaaminen muilla alueilla kompensoi sitä.

Kannattaa muistaa, että jos ei ole todella läheinen jonkun kanssa, hänen haasteensa ja tietyt piirteensä jäävät helposti huomaamatta. Jos jonkun neurokirjolle sijoittumista epäilenkin, en ainakaan mainosta asiaa tai pahastu siitä. En seuraa kenenkään bilesomepostauksia, niin sellaisilla ei ole merkitystä elämälleni.

PS: Myös nepsyt osaavat kiusata, tahattomasti ja tahallaan.

PPS: Ap:n heitto "Varmaan täyttäisin myös ADHD kriteerit, mutta kukapas nykyään ei..." oli mielestäni mauton niitä kohtaan, jotka oikeasti täyttävät ADHD-kriteerit. Kyse ei ole mistään ohimenevästä älypuhelin-some-keskittymiskyvyttömyydestä, vaan synnynnäisestä, neurologisesta, toiminnanohjaukseen ja huomiokyvyn kohdentamiseen voimakkaasti vaikuttavasta ominaisuudesta.

Miksi ihminen haluaisi autismidiagnoosin, jos sille ei ole mitään syytä? Mitkä ne hyödyt ovat jotka saa autismidiagnoosilla? Ihmiset ei yleisesti ottaen ole kiinnostuneita toisten diagnooseista, joten jos autisti kertoo diagnoosistaan niin toista osapuolta ei luultavasti asia kiinnosta kovin paljon, muuta kuin että ehkä osaa yhdistää käytöksen autismiin jatkossa.

Kiusaajat voivat olla autisteja, jotkut autistit ovat todella epäsosiaalisia, jopa sadistisia. Ymmärrän, että harmittaa jos itse tarvitsee tukea elämässään, mutta sitten on muita autisteja jotka vaikuttavat porskuttavan eteenpäin ikään kuin liian helpolla. Se ei välttämättä kuitenkaan pidä paikkaansa. Some on pintaa, eikä sinne jaeta sellaisia asioita joita häpeää. Olen pahoillani, että sinua on kiusattu.

"Ap:n heitto "Varmaan täyttäisin myös ADHD kriteerit, mutta kukapas nykyään ei..." oli mielestäni mauton niitä kohtaan, jotka oikeasti täyttävät ADHD-kriteerit. Kyse ei ole mistään ohimenevästä älypuhelin-some-keskittymiskyvyttömyydestä, vaan synnynnäisestä, neurologisesta, toiminnanohjaukseen ja huomiokyvyn kohdentamiseen voimakkaasti vaikuttavasta ominaisuudesta."

Tiedän monta ihmistä, mukaan luettuna oka veli, jotka ovat hakeneet diagnoosin yksityisellä, eikä kellään heistä omien sanojensakaan mukaan ole ollut keskittymisongelmia lapsena tai nuorena. Kriteerit täytät jos vastaat kysymyksiin tietyllä tavalla, mitään objektiivista kriteeristöä ei ole. Ei se ole sen vaikeampaa. Kahdella näistä kavereista katsottiin kyllä lapsuuden aikaisia papereita. Toisella ei lukenut niissä yhtään mitään joka olisi tukenut diagnoosia (päinvastoin oli tunneilla tarkkaavainen, neuvola papereissa keskittyä hyvin yms.) ja toisella yhdessä neuvolan papereissa luki "touhukas tyttö" jonka varaan se diagnoosi sitten perustettiin. Että semmoinen "synnynnäinen, neurologinen" vaikeus sitten. Uskon kyllä että synnynnäisiä neurologisia vaikeuksia osalla on mutta nykyisellä diagnosinti prosessilla niitten olemassa oloa on mahdoton todistaa yhtikäs mihinkään suuntaan. Jos joskus keksitään aivokuvantamismenetelmä oireiden toteamiseen niin voidaan oikeasti sanoa kuka a) täyttää kriteerit ja b) kellä se myös johtuu aivoista eikä jostain muusta. Nyt sitä ei voi sanoa. Mutta lääkkeet kyllä auttavat kaikkia ja itse en moralisoi niiden käyttöä yhtään, päinvastoin olen sitä mieltä että pitäisi saada kaikkien saatavilla. Ainakin minulla on auttanut todella vastaava lääke. Toimii ihan kaikilla samalla tavalla keskittymiskyyvyn kanssa kunhan vain annostus on oikealla tasolla, ei vain saa olla liian iso.

Mullakin on diagnosoitu lapsena dysfasia ja todettu autistisia piirteitä, mutta en tietääkseni ole saanut siitä virallista diagnoosia. Oli miten oli, niin jos ennen tunnuttiin kavahtavan sitä, jos jostain tiedettiin, että olisi jotain nepsytaustaa, niin sellaista pidettiin helposti sitten outona ja kenties vähän tyhmänäkin, yksinkertaisena. Siksi esim. lapsena en käytännössä koskaan puhunut kellekään, että mulla on tuollainen diagnoosi.

Lukiossa ja ammattikorkeakoulussakaan en myöntänyt noita asioita, vaikka ehkä olisin voinut saada apua koulunkäyntiin. Koulunkäynti oli itselläni helposti alisuorittamista ja välillä oli vaikea johdonmukaisesti muutenkin edistää opintoja. Olisin saattanut pystyä parempaankin, mutta en oikein halunnut myöntää haasteitani. Tällöin lopputulemana oli aika surkea ylioppilastodistus ja kävin lukiota viisi vuotta.

AMK meni myös rämpiessä ja opettajat kyseenalaistivat usein motivaationi, vaikka oikeasti mun oli vain vaikea aikatauluttaa tekemiseni ja pitäytyä siinä. Asioita tuntui olevan monta päällekkäin ja hukkasin suuntani.

No joka tapauksessa, sain koulut käytyä ja olen töissä, sekä perheellinen. Ei pöllömmin ja ei se elämä ole sen kummempaa. Mulla ei vain ole juuri ystäviä ja olen usein työyhteisöissä vähän ulkopuolinen ja sekin on tuttua, että ilmeisesti mua pidetään vähän outona tms.

Minua ärsyttää se että ei mene kauan kun joudutaan perustamaan klinikat purkamaan näitä ADHD-diagnooseja joita ensin kynsin ja hampain taisteltiin itselle (oon siis terveydenhuollossa töissä ja näitä ihmisiä todellakin löytyy ketkä ihan kirjaimellisesti taistelevat itselleen diagnoosin) ja myöhemmin halutaan purkaa, koska se diagnoosi ei parantanutkaan elämää ja voi jopa vaikeuttaa esim. opinnoissa. vakuutuksissa, työpaikoissa. On jo nyt nähtävissä meillä terveydenhuollossa...

Vierailija kirjoitti:

Miksi ihminen haluaisi autismidiagnoosin, jos sille ei ole mitään syytä? Mitkä ne hyödyt ovat jotka saa autismidiagnoosilla? Ihmiset ei yleisesti ottaen ole kiinnostuneita toisten diagnooseista, joten jos autisti kertoo diagnoosistaan niin toista osapuolta ei luultavasti asia kiinnosta kovin paljon, muuta kuin että ehkä osaa yhdistää käytöksen autismiin jatkossa.

Kiusaajat voivat olla autisteja, jotkut autistit ovat todella epäsosiaalisia, jopa sadistisia. Ymmärrän, että harmittaa jos itse tarvitsee tukea elämässään, mutta sitten on muita autisteja jotka vaikuttavat porskuttavan eteenpäin ikään kuin liian helpolla. Se ei välttämättä kuitenkaan pidä paikkaansa. Some on pintaa, eikä sinne jaeta sellaisia asioita joita häpeää. Olen pahoillani, että sinua on kiusattu.

Nykyään diagnoosit ovat ihan oikeasti varsinkin nuorten maailmassa kovaa valuuttaa, some-vaikuttajille mutta ihan taviksille myös. Ylipäänsä kaikki, jolla voi brändätä itseään ja tehdä itsestään kiinnostavamman. Kukaan ei nykyaikana halua olla "tavis" tai "normaali", koska se on pahinta mitä voi olla. Teinin kaveripiirissä melkein kaikki ovat joko trans tai näitä nepsynuoria. Omassakin nuoruudessa kyllä etsittiin itseä ja kokeiltiin erilaisia identiteettejä, mutta olihan se vähän eri juttu ryhtyä vaikka hevariksi kuin hankkia psyk. diagnoosi tai ryhtyä sukupuolenkorjausprosessiin. Ei sillä, sukupuoltaan voi etsiä rauhassa ilman lääketieteellisiä diagnooseja. Älkää käsittäkö väärin, on hyvä, että saavat olla sellaisia kuin haluavat eivätkä h*mot saa turpiin yms. niin kuin ysärillä.

Ystävä on psykiatrinen sairaanhoitaja ja on kertonut, että heillä tulee ovista ja ikkunoista näitä lähetteitä juuri ADHD-tutkimuksiin kolme-neljäkymppisiltä, jotka pärjäävät mukavasti työ- ja perhe-elämässä mutta haluavat vain etsiä itseään. Oikeasti alidiagnosoituja ovat vaikeimmin oireilevat, jotka eivät näitä osaa vaatia, ja vielä kaikki psykoosi- ja muut sairaat siellä rinnalla, joilta resurssit on pois. Itse en paheksu yksityiseltä diagnoosin hakevia vaan oon sitä mieltä, että jos hyvin pärjäävän ihmisen on vain omaan kolmenkympin kriisiin joku diagnoosi on pakko saada, niin turha kuormittaa julkista.

Silloin kun olin itse parikymppinen, niin paniikkihäiriö oli vähän samassa asemassa kuin ADHD nyt, mutta ei siitä ihan sellaista juttua tullut. Voi toki olla, että johtuu somesta.

Ja piti vielä sanoa, että nuo diagnoosit ovat lisääntyneet juuri lukioaikana teinin kavereilla mm. TikTokin vaikutuksesta. Tuo on sosiogeneettistä tartuntaa. Joku suosittu vaikuttaja kertoo omista oireistaan ja kuinka mahtavaa oli kun sai diagnoosin. Tai eihän niitä sanota oireiksi nykyään vaan ominaisuuksiksi. Siellä pyörii videoita, joissa suurin piirtein kaikkea kuvataan ADHD:ksi tai autismiksi: Huone sekaisin? ADHD! Etkö jaksa tehdä läksyjä? ADHD! Heilutat jalkaa tunnilla? Joo, se on autismia! Onko sinustakin TikTok-videot niin koukuttavia, että voit katsoa niitä koko päivän? ADHD! Yms. Ja kun yhdellä kavereista on diagnoosi, pian muutkin haluavat tutkimuksiin. Nykyään ainakin ADHD-diagnooseja tekevät ihan koululääkärit, eli ei tarvita edes mitään esh:n tutkimuksia. Myös reseptit saa sitä kautta.

Voisi sanoa, että mitä nuoret edellä, sitä vanhat perässä.

Vierailija kirjoitti:

"Ap:n heitto "Varmaan täyttäisin myös ADHD kriteerit, mutta kukapas nykyään ei..." oli mielestäni mauton niitä kohtaan, jotka oikeasti täyttävät ADHD-kriteerit. Kyse ei ole mistään ohimenevästä älypuhelin-some-keskittymiskyvyttömyydestä, vaan synnynnäisestä, neurologisesta, toiminnanohjaukseen ja huomiokyvyn kohdentamiseen voimakkaasti vaikuttavasta ominaisuudesta."

 

Tiedän monta ihmistä, mukaan luettuna oka veli, jotka ovat hakeneet diagnoosin yksityisellä, eikä kellään heistä omien sanojensakaan mukaan ole ollut keskittymisongelmia lapsena tai nuorena. Kriteerit täytät jos vastaat kysymyksiin tietyllä tavalla, mitään objektiivista kriteeristöä ei ole. Ei se ole sen vaikeampaa. Kahdella näistä kavereista katsottiin kyllä lapsuuden aikaisia papereita. Toisella ei lukenut niissä yhtään mitään joka olisi tukenut diagnoosia (päinvastoin oli tunneilla tarkkaavainen, neuvola papereissa keskittyä hyvin yms.) ja toisella

Olen eri mutta tämä pitää ihan oikeasti paikkansa että jotkut - ei toki kaikki - yksityisit jakavat ADHD-diagnooseja ihan käypä hoito-suositusten vastaisin kriteereihin ja jopa potilasturvallisuutta vaarantaen. Meillä on esim julkisella se tilanne ettei meillä voida sen takia joidenkin yksityislääkärien aloittamia lääkityksiä ollenkaan uusia koska tutkimusprosessi on suoritettu niin puutteellisesti. Vaarallista osan yksityislääkärien diagnooseista ei tee sinänsä se itse diagnoosi vaan se että myös lääkehoidossa noudatetaan samaa löyhyyttä eikä esim. poissuljeta rakenteellisia sydänperäisiä syitä ennen lääkityksen aloittamista, ei poissuljeta muita hyvien hoitokäytänteiden mukaisia somaattisia sairauksia ennen diagnoosia eikä lääkehoidon aikana esim. seurata ollenkaan verenpainetta. Joten kyllä - ihan syystä voi suhtautua vähän varauksella näihin yksityislääkärien jakamiin diagnooseihin. 

Vierailija kirjoitti:

Mullakin on diagnosoitu lapsena dysfasia ja todettu autistisia piirteitä, mutta en tietääkseni ole saanut siitä virallista diagnoosia. Oli miten oli, niin jos ennen tunnuttiin kavahtavan sitä, jos jostain tiedettiin, että olisi jotain nepsytaustaa, niin sellaista pidettiin helposti sitten outona ja kenties vähän tyhmänäkin, yksinkertaisena. Siksi esim. lapsena en käytännössä koskaan puhunut kellekään, että mulla on tuollainen diagnoosi.

Lukiossa ja ammattikorkeakoulussakaan en myöntänyt noita asioita, vaikka ehkä olisin voinut saada apua koulunkäyntiin. Koulunkäynti oli itselläni helposti alisuorittamista ja välillä oli vaikea johdonmukaisesti muutenkin edistää opintoja. Olisin saattanut pystyä parempaankin, mutta en oikein halunnut myöntää haasteitani. Tällöin lopputulemana oli aika surkea ylioppilastodistus ja kävin lukiota viisi vuotta.

AMK meni myös rämpiessä ja opettajat kyseenalaistivat usein motivaationi, vaikka oikeast

Minusta tuntuu siltä, että erona näihin "nykynepsyihin" minullakin on se, että ei todellakaan ollut tarvetta huudella ääneen näitä juttuja vaan päinvastoin piilotella. Jouduin erityis luokalle dysfasian takia ala-asteella ja olin siksikin tosi pitkään kiusattu. Yritin vain sulautua. Tottakai itselläni puhumisessa oli sellaisia ongelmia että sekin oli vaikeaa.

Minulle se ns. maskaus oli ja onjust sitä, että en halunnut että kukaan saisi tietää, ja yritin olla kuin muut. Ja yhäkin yritän. Siksi tuntuu tosi omituiseölta se että nämä jotka nykyään puhuvat siitä maskaamisesta samaan aikaan kuitenkin mainostavat joka paikassa ja kovaan ääneen näitä diagnoosejaan.

Ja tosiaan joo yhdelle yllä, autistitkin voivat kiusata. Mutta omat kiusaajat kiusasivat minua juuri niiden autististen oireiden takia. Ticcailun, erikoisen puheen, erikoisten juttujen, vääränlaisten vaatteiden, outojen juttujen, yksinolon, stimmailun, arkailun, kömpelyyden, siksi kun olin aina hukassa, koska olin ollut "vammaisten" luokalla (vaikka kiusattiin minua sielläkin). Heillä ei ollut mitään näitä ongelmia. Nyt vasta lähempänä 40v ovat yhtäkkiä alkaneet stimmailla ja ekkoilla somessa. Se on ilmeisesti nyt coolia mutta eipä ollut coolia silloin kouluaikana. Asuin melko pienellä paikkakunnalla ja siksi joudun väkisin näkemään näitä yhteisten tuttavien läpi somessa. En seuraile muuten vain.

Nosto

Minua hämmentää tässä se, että ap kuvailee omia oireitaan ja samalla vähättelee muiden. Ihan samalla tavalla autismia diagnosoidaan kuin muita nepsyjuttuja. En silti menisi heittämään, että kukapa meistä ei olisi edes pikkuisen autisti. Mikäli ap sinulle on diagnoosi annettu helposti, se ei tarkoita, että muille olisi. 

Tiedän varsin hyvin sen, että yksityiseltä saa liian helposti diagnooseja. Täällä julkinen ei hyväksy yksityisen diagnooseja. Mutta samaan aikaan tiedän sen, että tutkimuksiin pääsy oli todella vaikeaa ja minulla kesti 10 kk tutkimuksissa. Samoin lapsen tutkimuksissa kesti kuukausia. Niissä kun seulottiin kaikki muukin pois. Lisäksi ei todellakaan riitä, että laittaa raksin oikeaan kohtaan vaan joka kohta käytiin haastattelemalla läpi ja väitän, että ilman kokemusta niihin on vaikea ellei mahdoton keksiä "oikeita" vastauksia. Lisäksi vanhempien haastattelut ja kaikki mahdollinen materiaali lapsuudesta. Kuten sanoin, tiedän, että diagnooseja tehdään myös heppoisesti, mutta tätä ei voi yleistää. 

Lisäksi tuohon, kun osa ajattelee, että ihmisellä ei voi ADHD, jos on hyvässä työssä tms. Siitä olen samaa mieltä, että jos ihmisellä ei ole ollut haasteita, ei nepsydiagnoosi ole oikea. Nykyäänhän myös onneksi on rajattu tutkimukseen pääsijöitä. Itsekin olen ns. hyvässä työssä ja vielä opiskelen. Ulkopuoliset ei välttämättä diagnoosia uskoisi. He vaan eivät tiedä sitä, että millaisia haasteita minulla oli ennen lääkkeitä tai on työelämän ulkopuolella. 

Oonkin miettinyt, että teillä oikeasti nepsyillä ei nykyään ole enää helppoa. Tai ei varmasti ikinä ole ollut, mutta nykyään vielä vaikeampaa. Just nämä Miisa Nuorgamit sun muut, joilla on ystäviä, työpaikka, lapsia, saavutuksia joka sormella ja, jotka ovat nyt päättäneet, että heillä on autismi. Olen itse sitä mieltä, että autismi-diagnoosia ei pitäisi antaa aikuisille kuin äärimmäisissä tapauksissa. Ja niinhän autismiliittokin suosittelee. Että, jos olet selvinnyt aikuiseksi ilman autismin negatiivisia vaikutuksia elämään (siis esim. ettei pysty käydä töissä tai hankkia sosiaalisia kontakteja ollenkaan), älä lähde hakemaan diagnoosia.

Mielestäni on myös mielenkiintoista, että missä menee se autismin ja "normaaliuden" raja. Melkein sanoisin, että suurimmassa osassa suomalaisia on autistisia piirteitä enemmän tai vähemmän. Ei meillä kaikilla kuitenkaan ole autismia. Testejä on myös helppo huijata tarkoituksella tai vahingossakin. Ihminen on vähän sellainen, että jos alkaa ajatella, että mulla on tämä, alkaa myös kuvitella, että on tämä ja tämä oire. Vaikkei oikeasti edes olisi. Samoin sitä vahingossa voi omaksua niitä piirteitä itselleen, jos haluaa jonkun diagnoosin.