Vol. 3. Muita nepsyjä, joita ärsyttää nykyinen ilmapiiri aiheesta?

Minulla on lapsena diagnosoitu myös dysfasia enkä edes tiennyt olevani mitenkään nepsy kuin vasta nuorena kun äitini otti sen puheeksi. Sitten kaikki loksahti paikoilleen sen suhteen miksi olen pitänyt itseäni erikoisena ja vähän hitaaksi ainakin ajattelun suhteen välillä. Nyt aikuisena edelleen on haasteita mutta osaan onneksi nauraa itselleni enkä ota itseäni liian vakavasti. Ylisuorittaminen pahentaa oireiluani, en pysty keskittymään kunnolla ja sanojen tuottokin on hankalampaa. En osaa sanoa onko minulla ADHD:a koska sitä ei ole diagnosoitu mutta keskittymiskykyni vaihtelee paljonkin. Saatan muistaa todella tarkkaan, joskus taas ei ollenkaan. Enimmäkseen se näkyy puheen tuotossa. Matematiikassa ja kuullun ymmärtämisessä olen aina ollut huono.

Silti olen ihan normaali, työssäkäyvä ihminen ja on lapsikin. Ilokseni olen huomannut ettei erityisyyteni ole periytynyt lapsellemme, hänellä puheenkehitys on aina ollut normaalia ja koulukin sujuu hyvin. 

Vierailija kirjoitti:

Oonkin miettinyt, että teillä oikeasti nepsyillä ei nykyään ole enää helppoa. Tai ei varmasti ikinä ole ollut, mutta nykyään vielä vaikeampaa. Just nämä Miisa Nuorgamit sun muut, joilla on ystäviä, työpaikka, lapsia, saavutuksia joka sormella ja, jotka ovat nyt päättäneet, että heillä on autismi. Olen itse sitä mieltä, että autismi-diagnoosia ei pitäisi antaa aikuisille kuin äärimmäisissä tapauksissa. Ja niinhän autismiliittokin suosittelee. Että, jos olet selvinnyt aikuiseksi ilman autismin negatiivisia vaikutuksia elämään (siis esim. ettei pysty käydä töissä tai hankkia sosiaalisia kontakteja ollenkaan), älä lähde hakemaan diagnoosia.

Mielestäni on myös mielenkiintoista, että missä menee se autismin ja "normaaliuden" raja. Melkein sanoisin, että suurimmassa osassa suomalaisia on autistisia piirteitä enemmän tai vähemmän. Ei meillä kaikilla kuitenkaan ole autismia. Testejä on myös helppo huijata tarkoituksella tai vahin

On kyllä aika käsittämätöntä esittää, ettei aikuisilla sais diagnosoida autismia 😮. Kun sitä ei ole kellään mun ikäisellä naisella voitu diagnosoida lapsena, niin pakostihan me ollaan aikuisiks eletty ilman diagnoosia. Se ei todellakaan tarkoita, etteikö se autismi ois aiheuttanut meidän elämässä ongelmia. Luultavasti on vaan saatu sitten vääriä mielenterveysdiagnooseja ja vääränlaista hoitoa. On ihan ehdottoman tärkeää saada se oikea diagnoosi silloin. 

Vierailija kirjoitti:

Minua hämmentää tässä se, että ap kuvailee omia oireitaan ja samalla vähättelee muiden. Ihan samalla tavalla autismia diagnosoidaan kuin muita nepsyjuttuja. En silti menisi heittämään, että kukapa meistä ei olisi edes pikkuisen autisti. Mikäli ap sinulle on diagnoosi annettu helposti, se ei tarkoita, että muille olisi. 

Tiedän varsin hyvin sen, että yksityiseltä saa liian helposti diagnooseja. Täällä julkinen ei hyväksy yksityisen diagnooseja. Mutta samaan aikaan tiedän sen, että tutkimuksiin pääsy oli todella vaikeaa ja minulla kesti 10 kk tutkimuksissa. Samoin lapsen tutkimuksissa kesti kuukausia. Niissä kun seulottiin kaikki muukin pois. Lisäksi ei todellakaan riitä, että laittaa raksin oikeaan kohtaan vaan joka kohta käytiin haastattelemalla läpi ja väitän, että ilman kokemusta niihin on vaikea ellei mahdoton keksiä "oikeita" vastauksia. Lisäksi vanhempien haastattelut ja kaikki mahdollinen materiaali lapsuudesta. Kuten sanoin,

Ymmärsit ihan väärin. En vähätellyt sun tai lapsesi oireita. Ei kannata ottaa tätä niin henkilökohtaisesti. Myöskään en sanonut, että olisin itse saanut dg helposti. Silloin kun sain diagnoosin, kriteerit oli vielä aika tiukat mutta ei todellakaan sellaiset, ettei tytöille ja naisille olisi diagnooseja tehty. Kyllä tehtiin, jos oireita oli niin paljon että kriteerit täyttyi. Mutta tosiaan objektiivisia tutkimuksia ei ole olemassakaan.

Yksityisen diagnoosi on ihan yhtä pätevä sinänsä juuri siksi että missään ei voi tehdä objektiivista tutkimusta. Mutta tosiasia on, että jotkut yksityiset jakaa diagnooseja tosi helposti eikä nykyään tarvitse kummoisiakaan oireita, että saa diagnoosin. Ei se ihmisten vika ole, niitä kriteerejä ja tulkintaa on vain kavennettu. Autismin kohdalla se heppinen diagnoosi ei ole vaaraksi kun ei ole lääkkeitä, mutta adhd kohdalla voi olla, jos ei tosiaan sydänoireita ym seurata.

Ja pyyntö. Te joita ninenonaan EI ärsytä nykyilmapiiri, niin älkää pliis tulko tähän ketjuun selittämään enää yhtään mitään. Tämä aihe ei ole tarkoitettu teille. Jättäkää edes tämä yksi ketju meille. Voitte perustaa oman ketjun, tosin teille on jo monta.

Itse oon ainakin tosi yksin tän kanssa, tosin niin oon ollut koko elämäni. Tahdon siksi jakaa ajatuksia niiden kanssa joilla on samanlaisia kokemuksia.

Vierailija kirjoitti:

Minulla on lapsena diagnosoitu myös dysfasia enkä edes tiennyt olevani mitenkään nepsy kuin vasta nuorena kun äitini otti sen puheeksi. Sitten kaikki loksahti paikoilleen sen suhteen miksi olen pitänyt itseäni erikoisena ja vähän hitaaksi ainakin ajattelun suhteen välillä. Nyt aikuisena edelleen on haasteita mutta osaan onneksi nauraa itselleni enkä ota itseäni liian vakavasti. Ylisuorittaminen pahentaa oireiluani, en pysty keskittymään kunnolla ja sanojen tuottokin on hankalampaa. En osaa sanoa onko minulla ADHD:a koska sitä ei ole diagnosoitu mutta keskittymiskykyni vaihtelee paljonkin. Saatan muistaa todella tarkkaan, joskus taas ei ollenkaan. Enimmäkseen se näkyy puheen tuotossa. Matematiikassa ja kuullun ymmärtämisessä olen aina ollut huono.

Silti olen ihan normaali, työssäkäyvä ihminen ja on lapsikin. Ilokseni olen huomannut ettei erityisyyteni ole periytynyt lapsellemme, hänellä puheenkehitys on aina ollut normaalia ja koulukin sujuu hyvin

Oon iloinen puolestasi. Ihanaa että on elämä sujunut noin hyvin dysfasiasta huolimatta!

Itsekin toivoisin ettei nää periytyisi, koska ovat todella rasitteita. Tosin ei ole sitä riskiä, että saisin lapsia.

Oho! Yllätyin kuin näin tämän ketjun että mitä ihmettä :D meinasin tänään avata vielä kolmannen ketjun aiheesta kun ekat kaksi poistettiin, mutta en jaksanut. Kiva että muilla on samoja ajatuksia, vaikka vastaanotto ekoissa ketjuissa olikin....mitä oli. -Alkuperäisen kahden ketjun ap

Siis nykyisinhän nimenomaan nuoret ja nuoret aikuiset identisoivat itseään erinäisten vähemmistöpiirteiden mukaan. Tähän kuuluvat sukupuun lisäksi myös seksuaalinen suuntautuminen ja mahdolliset sairaudet. Mitä enemmän erinäisiä vähemmistöpiirteitä saa, sen siistimpi, vakuuttavampi ja tärkeämpi yksilö on. Eli esimerkiksi lappalainen lesbo on tällä mittarilla alempana kuin karjalainen biseksuaali ADHD autisti; kaksi vähemmistöpiirrettä VS 4 vähemmistöpiirrettä. Transseukupuolisuudesta saa ihan erityisiä pisteitä.

Meidän nuoruudessa porukka haki identiteetin pääasiassa musiikista tai harrastuksista; oli hipit, hevarit, nörtit, jossain vaiheessa lolitat, gootit, punkkarit, heppatytöt jne. Nykynuorisossa ja nykyisissä nuorissa aikuisissa tätä ei näe. En edes muista, milloin viimeksi näin spontaanisti kadulla esimerkiksi punkkarin tai hevarin, ja asun sentään pääkaupunkiseudulla.

Mikä portinvartija kuvittelet olevasi? Eiköhän noita ole erilaisia ja eritasoisia ja oireet vaihtelevat ihmisestä toiseen. Et muutenkaan tiedä  jostain somettajasta ja tämän elämästä ja luonteenpiirteistä yhtään mitään.

Itsekin oon viettänyt 90-luvulla lapsuutta ja saanut teininä 2000-luvun alussa diagnoosin. Ja tiedän muitakin tyttöjä joilla näin. Ja joitain poikia jotka jo 90-luvulla. Toki vähän eri oli varmaan eläessä pk-seudulla kuin jossain pikkukylässä missä lääkäriä näkee kerran vuodessa. Mutta ei pidä paikkaansa että ei olisi muka tehty tytöille aiemmin noita. Toki joskus 70-luvulla ei tehty ylipäänsä.

Minulla ei ole tapana puhua julkisesti diagnoosista ja tulee tosi vaivautunut olo jos seurassa ihmiset tekee näin. Ihmetyttää myös vähän tuo jatkuva tuuttaus,ja että aina pitää tehdä Suomessa päivitys lun tulee uus diagnoosi. Ja sit kertoa lehdissä, jos on julkkis. Siksi harmittaa myös, kun touvous et osa diagnoosien suuresta suosiosta valuisi itsellekin, mut ei. Oon yhtä epäsuosittu kuin aina oon ollut.

Vierailija kirjoitti:

Minuakin ärsyttää. Ja erityisesti ärsyttää se, kuinka nämä uusnepsyt ovat aina niin ylivertaisen älykkäitä, että ovat selvinneet koulusta ja kaikesta kuin tyhjää vain, ja osanneet jo polvenkorkuisena maskata niin ettei omilla vanhemmillakaan ole ollut tietoa heidän haasteistaan. Koko diagnoosi tuntuu olevan oman ylivertaisuuden kiillotusta.

Minä olen ollut pienestä saakka älykäs perinteisillä mittareilla mitattuna, mutta ei se älykkyys ole minulle opettanut maskausta tai muutakaan. Olen ollut koko lapsuuteni kumma outolintu. Ainoastaan ikä ja kokemus on helpottanut elämää. Siksi tuntuu perin oudolta että joku maskaa seitsenvuotiaana suvereenisti ja sitten vanhempana ja hermostollisesti paljon kypsyneempänä alkaakin romahdella.

Siis tämä! Tajusin juuri mikä tässä asenteessa on aina kaivellut ja tuntunut väärältä, vaikka en ole osannut sanoittaa sitä. Sehän on ihan sama asia mitä me oudot nepsyt ollaan kuultu niin kauan kuin muistetaan: "hei miks oot tollanen outo, ootko tyhmä, jos oisit älykäs osaisit peittää nuo outoutesi etkä olisi tommonen!"

Muakin ärsyttää. Mut ehkä ne julkkikset haluaa tuoda asiaa esiin helpottaakseen stigmaa?

mua ärsyttää eniten kaikki adhd on supervoima höttö. Siis ihmiset ihannoi minua kun olen sellanen adhd häslä kuin olen. Sosiaalinen taituri mukamas koska oon niin helposti lähestyttävä ja hauskakin. Kuitenkin mun pitää ottaa lääke joka päivä jotta pystyn elää normaalia elämää. Ne muut on saaneet avioliiton, pysyvän uran jne ilman lääkkeitä. Mä käyn jatkuvaa kamppailua itseni kanssa että saan pidettyä itseni ruodussa ja esim työpaikan ja että en uuvu tai ala päihteiden käyttäjäksi.. lääke tekee musta sen salonkikelpoisen adhdn. 

 

kyllähän sitä välillä miettii että mitä se tekee jos koko työelämän syö medikinetiä.. toivottavasti ei mitään. Ja tosiaan mun adhd on sekamuoto eli inattentive ja hyperactive molemmat. Että ilman lääkettä ei tule siitä yksityisestä elämästäkään mitään, jos haluaa pysyvyyttä elämään.. 

mä halusin mennä adhd liiton kurssille mutta sinnekään ei nykyään tarvitse olla diagnoosia että pääsee niille kursseille? Käsittämätöntä , ahistaa ajatus siitä. Pelkään että muoti adhd vie tilaa oikealta adhdlta ja että se taudinkuva muuttuu.. enkä enää löydä vertaistukea mistään . 

 

Esim sitä en ymmärrä miten voi olla adhd ihmisiä joilla on ylisiisti koti ja kaikki tavarat järjestyksessä? Siis ilman lääkitystä. Miten voi olla sellanen ihminen, joka vie roskat ajallaan, kirjaston kirjat ei ole koskaan myöhässä , ei myöhästy töistä ja käy päivittäin suihkussa. Missä siinä se adhd on? Mä tarviin lääkkeen ja silti noista onnistuu vain se etten myöhästy töistä. 

Minullakaan ei ole tapana puhua diagnoosistani kuin ihan läheisille. Tämä on johtanut epämukaviin tilanteisiin, viimeisimpänä parin tunnin automatkaan parin puolitutun kanssa josta varmaan tunti oli kahden ihmisen keskustelua siitä miten näillä on varmaan adhd tai autismi. Vastailuni tuon tunnin aikana olivat tasoa aa, hmm, okei, joo.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minuakin ärsyttää. Ja erityisesti ärsyttää se, kuinka nämä uusnepsyt ovat aina niin ylivertaisen älykkäitä, että ovat selvinneet koulusta ja kaikesta kuin tyhjää vain, ja osanneet jo polvenkorkuisena maskata niin ettei omilla vanhemmillakaan ole ollut tietoa heidän haasteistaan. Koko diagnoosi tuntuu olevan oman ylivertaisuuden kiillotusta.

Minä olen ollut pienestä saakka älykäs perinteisillä mittareilla mitattuna, mutta ei se älykkyys ole minulle opettanut maskausta tai muutakaan. Olen ollut koko lapsuuteni kumma outolintu. Ainoastaan ikä ja kokemus on helpottanut elämää. Siksi tuntuu perin oudolta että joku maskaa seitsenvuotiaana suvereenisti ja sitten vanhempana ja hermostollisesti paljon kypsyneempänä alkaakin romahdella.

Siis tämä! Tajusin juuri mikä tässä asenteessa on aina kaivellut ja tuntunut väärältä, vaikka en ole osannut sanoittaa sitä. Sehän on

nykyään on alettu puhua maskaamisesta myös adhdssa mikä musta ei täysin istu. 

 

siis mua voisi luulla maskanneeksi adhd lapseksi. Koska tein vaan mitä sanottiin nopeasti ja sen lisäksi mitä omaan päähän juolahti. Sääntöjä en rikkonut usein koska tiesin että siitä seuraa rangaistus. Kuitenkin mun adhd oireet oli aina läsnä ja vaikeimpia toiminnanohjauksen haasteet ja ajatusralli ja pakonomainen puhuminen. Mutta se että tein mitä lapsena käskettiin lienee sitä maskingia. Ihan hölynpölyä. 

 

nykyään työelämässä vasta diagnoosin ja lääkityksen saamisen jälkeen oon ymmärränyt mitä se maskaus tarkoittaa. Ja edelleen oon sitä mieltä että adhd ei voi maskata adhdta pois ilman lääkettä. En ainakaan minä voi. Nyt kun on lääke ollut 8 vuotta, voin ja tunnistan tilanteet milloin on tapana kuunnella ja olla hiljaa ja odottaa vuoroa ja teen niin. 

 

Eli: en usko että adhdta voi maskata pois ilman lääkettä

Ja ottaa päähän et julkkikset ja somettajat putipuhtaista kodeistaan postailee et heillä on nyt adhd. 

 

Siitä oon katkera kun oma kodinhoito ei onnistu , ikinä . Ja siivous ja järjestely on pahinta mitä voin kuvitella . Mikä tahansa järjestely , siis jos asioita ja tavaroita tai papereita pitää järjestää . 

Vierailija kirjoitti:

Itsekin oon viettänyt 90-luvulla lapsuutta ja saanut teininä 2000-luvun alussa diagnoosin. Ja tiedän muitakin tyttöjä joilla näin. Ja joitain poikia jotka jo 90-luvulla. Toki vähän eri oli varmaan eläessä pk-seudulla kuin jossain pikkukylässä missä lääkäriä näkee kerran vuodessa. Mutta ei pidä paikkaansa että ei olisi muka tehty tytöille aiemmin noita. Toki joskus 70-luvulla ei tehty ylipäänsä.

Minulla ei ole tapana puhua julkisesti diagnoosista ja tulee tosi vaivautunut olo jos seurassa ihmiset tekee näin. Ihmetyttää myös vähän tuo jatkuva tuuttaus,ja että aina pitää tehdä Suomessa päivitys lun tulee uus diagnoosi. Ja sit kertoa lehdissä, jos on julkkis. Siksi harmittaa myös, kun touvous et osa diagnoosien suuresta suosiosta valuisi itsellekin, mut ei. Oon yhtä epäsuosittu kuin aina oon ollut.

No joskus 90-luvulla on annettu Suomessa ensimmäiset asperger-diagnoosit, eikä niitä silloin vielä ole annettu tytöille. Että todellakin pitää mun ikäisten (lähemmäs 50) kohdalla paikkaansa se, ettei meitä olisi voitu lapsina diagnosoida. Ja mäkin oon lapsuudesta saakka ollut mielenterveyspalveluiden asiakas, eikä siellä kellään vuosikymmeniin ollut tullut mieleen epäillä autismin kirjoa mun kohdalla, vaikka oon oikeasti todella selvä tapaus (esim. oon aina ollut työkyvytön). 

Vierailija kirjoitti:

Oon ap. Sama juttu. Kun minulla diagnosoitiin nuo, niin ei se ollut mikään koko identiteetin määrittävä asia. Tajusin jo silloin, vaikka olin tosi nuori, että täytyy nähdä itsensä erilaisten asioiden kautta. Diagnoosit voivat olla yksi niistä, mutta lopultakin sellaiset selittävät vain tietystä näkökulmasta ja tiettyjä asioita.

 

Pahinta on kun ihmiset tavallaan selittävät kaikki uusiksi saatuaan diagnoosin. Yksi tuttu esimerkiksi oli tosi suosittu ja urheilullinen kouluajan, harrasti SM tasolla yleisurheilua yms. Saatuaan autismidiagnoosin on yhtäkkiä saanut päähänsä että austit inhoavat liikuntaa ja että hänkin on aina ollut nörtti ja tosi epäliikunnallinen, että kaikki harrastukset vain älyllisiä.

Asperger voi olla hyvinkin liikunnallinen, mutta se voi loppua seinään kun tulee jotain uutta, näin minun pojalle kävi. Oli siis todella hyvä kuntoinen nuori mies ja yks kaks loppui. Sitten tuli jotain ihan muuta sitä kesti pari kolme vuotta, kunnes tuli juurikin ohjelmointi ja tekoäly, todella intensiivisesti siihen paneutui, nyt on taas uudet kuviot. Eli ainakin Aspergereillä on perinteisesti mennyt näin, se mikä kiinnostaa siihen panostetaan täysillä, sitten yhtäkkiä loppuu ja tulee jotain muuta. 

Vierailija kirjoitti:

Ja pyyntö. Te joita ninenonaan EI ärsytä nykyilmapiiri, niin älkää pliis tulko tähän ketjuun selittämään enää yhtään mitään. Tämä aihe ei ole tarkoitettu teille. Jättäkää edes tämä yksi ketju meille. Voitte perustaa oman ketjun, tosin teille on jo monta.

 

Itse oon ainakin tosi yksin tän kanssa, tosin niin oon ollut koko elämäni. Tahdon siksi jakaa ajatuksia niiden kanssa joilla on samanlaisia kokemuksia.

Mutta eikö se ole tavallaan myös hyvä juttu, että nepsyyttä tuodaan esiin enemmän ja tietoisuutta siitä lisätään? Siis tarkoitan näitä somepersoonia. 

Vierailija kirjoitti:

Muakin ärsyttää. Mut ehkä ne julkkikset haluaa tuoda asiaa esiin helpottaakseen stigmaa?

 

mua ärsyttää eniten kaikki adhd on supervoima höttö. Siis ihmiset ihannoi minua kun olen sellanen adhd häslä kuin olen. Sosiaalinen taituri mukamas koska oon niin helposti lähestyttävä ja hauskakin. Kuitenkin mun pitää ottaa lääke joka päivä jotta pystyn elää normaalia elämää. Ne muut on saaneet avioliiton, pysyvän uran jne ilman lääkkeitä. Mä käyn jatkuvaa kamppailua itseni kanssa että saan pidettyä itseni ruodussa ja esim työpaikan ja että en uuvu tai ala päihteiden käyttäjäksi.. lääke tekee musta sen salonkikelpoisen adhdn. 

 

kyllähän sitä välillä miettii että mitä se tekee jos koko työelämän syö medikinetiä.. toivottavasti ei mitään. Ja tosiaan mun adhd on sekamuoto eli inattentive ja hyperactive molemmat. Että ilman lääkettä ei tule siitä yksityisestä elämästäkään mitää

Missä tollasia supersiistejä ADHD:ita muka on? 

Vierailija kirjoitti:

Esim sitä en ymmärrä miten voi olla adhd ihmisiä joilla on ylisiisti koti ja kaikki tavarat järjestyksessä? Siis ilman lääkitystä. Miten voi olla sellanen ihminen, joka vie roskat ajallaan, kirjaston kirjat ei ole koskaan myöhässä , ei myöhästy töistä ja käy päivittäin suihkussa. Missä siinä se adhd on? Mä tarviin lääkkeen ja silti noista onnistuu vain se etten myöhästy töistä.

Tunnen yhden kuvailemasi adhd:n/add:n. Pakonomainen siivoaminen voi joillekin olla keino hallita päänsisäistä kaaosta ja ahdistusta. Ainoa keino pitää pakka kasassa.

Vierailija kirjoitti:

Ja ottaa päähän et julkkikset ja somettajat putipuhtaista kodeistaan postailee et heillä on nyt adhd. 

 

Siitä oon katkera kun oma kodinhoito ei onnistu , ikinä . Ja siivous ja järjestely on pahinta mitä voin kuvitella . Mikä tahansa järjestely , siis jos asioita ja tavaroita tai papereita pitää järjestää . 

Some nyt on muutenkin niin feikkiä paskaa, että ei kannata itseään vertailla niihin maksettuihin mainoksiin.