Vol. 3. Muita nepsyjä, joita ärsyttää nykyinen ilmapiiri aiheesta?

Mulla on lieviä autismi- ja add-piirteitä, mutta ei diagnoosia. En voi sietää tätä nykyistä villitystä rakentaa koko identiteetti diagnoosin varaan. 

Oon ap. Sama juttu. Kun minulla diagnosoitiin nuo, niin ei se ollut mikään koko identiteetin määrittävä asia. Tajusin jo silloin, vaikka olin tosi nuori, että täytyy nähdä itsensä erilaisten asioiden kautta. Diagnoosit voivat olla yksi niistä, mutta lopultakin sellaiset selittävät vain tietystä näkökulmasta ja tiettyjä asioita.

Pahinta on kun ihmiset tavallaan selittävät kaikki uusiksi saatuaan diagnoosin. Yksi tuttu esimerkiksi oli tosi suosittu ja urheilullinen kouluajan, harrasti SM tasolla yleisurheilua yms. Saatuaan autismidiagnoosin on yhtäkkiä saanut päähänsä että austit inhoavat liikuntaa ja että hänkin on aina ollut nörtti ja tosi epäliikunnallinen, että kaikki harrastukset vain älyllisiä.

Mielenterveyden historiassa on toistuva ilmiö, että diagnoosit tulevat muotiin, jolloin lääkärit alkavat nähdä tiettyyn diagnoosiin sopivia oireita vähän joka potilaassa ja potilaat itsekin saattavat alkaa kokea diagnoosiin sopivia oireita. Jostain syystä ihan fiksutkin ihmiset ovat sitä mieltä, että tämä ei ole mitenkään mahdollista juuri tässä meidän ajassamme, vaan nyt on vain "tabut rikottu ja tietoisuutta lisätty". Vaikea ymmärtää, miksi.

(Ja siis toki varmasti diagnoosien lisääntymisessä on osittain kyse myös siitä, että tiettyjä ongelmia on aiemmin alidignosoitu.)

Aivan, teeskentelyähän kaikki nepsypelleily on. Huomionhakua ja luikertelua velvollisuuksista (kuten koulunkäynti ja työ).

Vierailija kirjoitti:

Oon ap. Sama juttu. Kun minulla diagnosoitiin nuo, niin ei se ollut mikään koko identiteetin määrittävä asia. Tajusin jo silloin, vaikka olin tosi nuori, että täytyy nähdä itsensä erilaisten asioiden kautta. Diagnoosit voivat olla yksi niistä, mutta lopultakin sellaiset selittävät vain tietystä näkökulmasta ja tiettyjä asioita.

 

Pahinta on kun ihmiset tavallaan selittävät kaikki uusiksi saatuaan diagnoosin. Yksi tuttu esimerkiksi oli tosi suosittu ja urheilullinen kouluajan, harrasti SM tasolla yleisurheilua yms. Saatuaan autismidiagnoosin on yhtäkkiä saanut päähänsä että austit inhoavat liikuntaa ja että hänkin on aina ollut nörtti ja tosi epäliikunnallinen, että kaikki harrastukset vain älyllisiä.

Minuakin tuo ärsyttää. Olen nyt nuori aikuinen ja asperger diagnosoitiin lapsena. En koe kuuluvani tuohon "yhteisöön". Juuri tuo "autistic culture" on minusta ärsyttävää. Se on rakenne aivoissa, eikä kulttuuri, joka on ihmisten luoma asia. Olen myös cis-hetero, vaikka kaikenlainen sateenkaarevuus on nepsyillä yleistä.

Ehkä tuttusi on mustavalkoisuuttaan muuttanut koko luonteensa? Tuohon ei kylläkään pitäisi kannustaa.

Toivoisin, että tuosta ei tule hallitseva ääni.

Keksin yhden hyvän puolenkin. Se, että asiasta puhutaan, tekee siitä normaalimman ja hyväksytymmän.

Missähän nuo kaikki oli 80 luvulla kun sain kasvaa kummajaisena ihan yksin?

Vierailija kirjoitti:

Mielenterveyden historiassa on toistuva ilmiö, että diagnoosit tulevat muotiin, jolloin lääkärit alkavat nähdä tiettyyn diagnoosiin sopivia oireita vähän joka potilaassa ja potilaat itsekin saattavat alkaa kokea diagnoosiin sopivia oireita. Jostain syystä ihan fiksutkin ihmiset ovat sitä mieltä, että tämä ei ole mitenkään mahdollista juuri tässä meidän ajassamme, vaan nyt on vain "tabut rikottu ja tietoisuutta lisätty". Vaikea ymmärtää, miksi.

(Ja siis toki varmasti diagnoosien lisääntymisessä on osittain kyse myös siitä, että tiettyjä ongelmia on aiemmin alidignosoitu.)

Mä oon ihan lääkärin suusta kuullut että hän tekee moniongelmaisille lapsille nepsydiagnooseja toisinaan ihan siksi että ei keksi, mitä muutakaan tekisi. Siis näkee että käytösongelmien syyt ovat monimutkaisia ja apua tarvitsisi koko perhe, mutta sen nepsydiagnoosin kun lätkäisee pöytään niin asia on helpoimmin käsitelty hänen osaltaan. 

Vierailija kirjoitti:

Mielenterveyden historiassa on toistuva ilmiö, että diagnoosit tulevat muotiin, jolloin lääkärit alkavat nähdä tiettyyn diagnoosiin sopivia oireita vähän joka potilaassa ja potilaat itsekin saattavat alkaa kokea diagnoosiin sopivia oireita. Jostain syystä ihan fiksutkin ihmiset ovat sitä mieltä, että tämä ei ole mitenkään mahdollista juuri tässä meidän ajassamme, vaan nyt on vain "tabut rikottu ja tietoisuutta lisätty". Vaikea ymmärtää, miksi.

(Ja siis toki varmasti diagnoosien lisääntymisessä on osittain kyse myös siitä, että tiettyjä ongelmia on aiemmin alidignosoitu.)

Minulla on bipo diagnoosi tämän vuoksi koska se on pakotettu minulle vaikka en mitenkään täytä kriteerejä. Lasteni neurologi sanoi, että en olisi voinut saada autismidiagnoosia vielä yli 10 vuotta sitten sen vuoksi koska niitä ei diagnosoitu, jos et ole ihan bipo 1 niin olet bipo 2 ja niitähän on joka nurkalla sen diagnoosin saaneita, koska lääkäreitä ei kiinnosta haastatetlla asiakkaitaan eikä heitä kiinnosta kuin se välitön hetki missä ihmisen näkee.

Nepsyttely on samanlaista itse tehtyä huomionhakua kuin anoreksia. Luodaan ongelma, jota sitten itketään. 

Vierailija kirjoitti:

Nepsyttely on samanlaista itse tehtyä huomionhakua kuin anoreksia. Luodaan ongelma, jota sitten itketään. 

On siinä se ero, että anoreksia on ihan oikea ongelma kun se on luotu. Nepsyily on pelkkää esittämistä.

Siis juurikin nepsyily. Osalla on oireita, joista kärsii. Mäkin mietin missä noi nyjynepsyt oli mun lapsuudessa kun sain olla outo ihan yksin.

 Ite niin ei autismia diagnosoitu yli 10v sit? Itse ainakin sain jo 2000-luvun alussa, mutta diagnoosi oli Asperger.

Bipi I on tosiaan vaan vakavilla oireilla ja oikea sairaus. Bipo II on vähän romukoppaan dg ja tosiaan voidaan antaa ihan gepposin perustein. Mutta niin voidaan myös nepsy dg nykyään.

Ehkä tämä on joku ikäsidonnainen juttu, että jaksaa miettiä muiden tekemisiä? Itse olen lähemmäs 40v, enkä seuraa somea, eikä kiinnosta miten paljon joku elää oletetun autistiminänsä kautta. 

Vierailija kirjoitti:

Ehkä tämä on joku ikäsidonnainen juttu, että jaksaa miettiä muiden tekemisiä? Itse olen lähemmäs 40v, enkä seuraa somea, eikä kiinnosta miten paljon joku elää oletetun autistiminänsä kautta. 

Oon itsekin lähempänä 40 v (ap). Ihan mediassa noita tulee vastaan myös, vois sanoa viikoittain jos ei päivittäin. Ja omassa some kuplassa kans. Ei vaadi mitään erityistä seuraamista, mitä nyt aikansa seuraamusta ylipäätään

Vierailija kirjoitti:

Nepsyttely on samanlaista itse tehtyä huomionhakua kuin anoreksia. Luodaan ongelma, jota sitten itketään. 

Ei ole. Lääkärihän ne diagnoosit antaa.

Vierailija kirjoitti:

Ehkä tämä on joku ikäsidonnainen juttu, että jaksaa miettiä muiden tekemisiä? Itse olen lähemmäs 40v, enkä seuraa somea, eikä kiinnosta miten paljon joku elää oletetun autistiminänsä kautta. 

Ehkä tää on joku d ebiilijuttu, että tulee kommentoimaan aiheen vierestä? Kyllä mua mistä tahansa sairaudesta kärsivänä kiinnostaa, jos kuva sairaudesta vääristyy julkisuudessa ihan hirmuisesti. Vaikuttaa sikäli myös, että hoitopaikat on ihan tukossa normojen takia jotka änkää tutkituttamaan itseään ja oikeasti kärsivät ei pääse hoitoon.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Nepsyttely on samanlaista itse tehtyä huomionhakua kuin anoreksia. Luodaan ongelma, jota sitten itketään. 

Ei ole. Lääkärihän ne diagnoosit antaa.

Niin antaa. Jos rahaa on, voi saada sekä autismin että adhd samalla käynnillä. Koettu on. Mut ei ole halpaa.

Paljon painoa nyt pitäs sille että lääkäri tehnyt diagnoosin. On muute sama lääkäri tehnyt melkein kaikille omassa kaveripiirissä (jossa adhd useimmilla).

Tavallinen normaali järkevä ihminen ei mene hakemaan itsestään mitään tällaista vii--n diagnoosia.

nm. terve ihminen on sellainen, jota ei ole tarpeaksi tutkittu

Kyseessä on itseään ruokkiva muotijuttu, joka menee varmaan ajan kanssa ohitse. En seuraa esim. TikTokkia, koska en ylipäänsä jaksa seurata tämän tyyppisten ihmisten elämää, joten sikäli asia ei herätä sen kummempia ajatuksia itsessä kun ilmiö tulee harvemmin vastaan.

Ehkä ajattelen positiivisesti jopa, kun muistan, kun vielä 10-15 vuotta sitten autisti ja muut nepsy-kirjoon liittyvät sanat oli sanoja, joilla oli tarkoitus vain tehdä pilkkaa. Sitä ennen harva oli kuullutkaan koko asiasta vaikka vammaiseksi saatettiin toki haukkua, ehkä ADHD oli jotenkin tunnettu jo tätä aiemmin ja sen stereotypia oli sellainen käytösongelmainen öykkäri, joka ei "viitsinyt keskittyä" mihinkään.

Minua ihmetyttää eniten ne vast'ikään nepsy-diagnoosin saaneet, jotka reflektoivat itseään aivan loputtomasti kirjoituksissaan niin täällä palstalla kuin somessa tai vaikkapa ihan kahvipöytäkeskustelussa.

Asiaan olen kiinnittänyt huomiota, koska mieheni on diagnosoimaton nepsy. Asperger-piirteet loistavat kuin majakka jos osaa katsoa, mutta miestä itseään ei kiinnosta vähäkään.

Hänelle riittää, että arki rullaa, elämä pyörii perheen, työn ja parin intohimoharrastuksen ympärillä. Sellaiseen omanapaiseen itsensä tutkimiseen ei ole kiinnostusta, eikä ehkä kykyäkään. 

Ehkä olisi muutamaan otteeseen elämässään tarvinnutkin diagnoosin ja tukea, mutta ei mieheni nuoruudessa sellaisia ollut tarjolla. Mies on jo 50 täyttänyt. Aikuisena tuki olen ollut minä. Diagnoosin ehkä saisi, mutta mitä tukea oikeasti olisi tarjolla perheelliselle, työssäkäyvälle, säntillistä arkea elävälle assille? 

Minä olen toisinaan väsynyt ja kaipaisin enemmän huomioimista ja tunteisiini vastakaikua, mutta kaikkea ei tässä elämässä saa. Minulla on mies, joka hakisi vaikka kuun taivaalta, jos pyytäisin. Sehän on selkeä tehtävä, fyysinen suoritus, hoidettavissa oleva konkreettinen asia. Tunteisiin vastaaminen taas? Mitä se tarkoittaa? 

Ohishan tästä kommentistani osaksi tuli, mutta yritän kertoa siitä, että autismidiagnoosin hankkiminen ei ole, eikä sen pitäisi olla, mikään itsereflektioharjoitus, identiteetin tutkimisen 'matka' tai päälleliimattu älykkyyden osoitus. 

Langassa oli jo kommentti siitä, että missä muut outolinnut olivat 80-luvulla? Ihmettelin samaa. 

Minun mieheni vietti 80-luvun uppoutuneena ekkoonsa ja tapasi paljonkin muita harrastajia. Outolintuja sanan tarkassa merkityksessä, kyseessä siis intohimoiset lintubongarit. Mutta niistä piireistä ei taideta parvittain lähteä diagnooseja hakemaan. Pun intended.

Me ei kuitenkaan suomen perusteella tiedetä ihmisistä mitään. Eihän neurotyypillisetkään ihmiset ja niiden elämä ole oikeasti lainkaan sellaista, kuin mitä somessa esittävät. En siis lähtisi ekana minkään somemielikuvan perusteella ajattelemaan, että joku ei oikeasti voisi olla autisti, koska somemielikuvat on joka tapauksessa valheellisia.

En itse seuraa tuollaista somea, niin en toki osaa sanoa, mitä mieltä sitten oisin niistä asioista. Mun autistisen teinityttären takia pidän kuitenkin lähtökohtaisesti ihan hyvänä asiana, jos somessa esiintyy autismista sellaistakin kuvaa, että elämässä voi pärjätä ja olla ihan onnellinen. Itse en ole pärjännyt yhteiskunnan vaatimusten kanssa, mutta henkilökohtaisessa ihmissuhde-elämässä sentään. Oon siis itsekin autisti, juuri noita vasta aikuisena diagnosoituja, mikä lienee ihan tyypillistä yli nelikymppisillä naisilla (siis että meidän lapsuudessa näitä ei oo vielä tunnistettu). Mun tapauksessa toki tän aiheuttamat ongelmat elämässäni on olleet aika selkeitä, eikä varmasti kukaan mut tunteva epäile, että kohdallani olis kyse mistään "muotidiagnoosista". Silti mä ehkä jotenkin pelkään, että mut laskettais siihen samaan joukkoon. Enkä toisaalta itse halua kyseenalaistaa toisten autismia vaan omien ennakkoluulojen perusteella, koska tuntuis tosi ahdistavalta, jos mua kohtaan suhtauduttais niin.