Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Onko kenellekään hyvin alkanut ura tyssähtänyt ja valunut kaivoon mielenterveysongelmien vuoksi? Harmittaa.
24.02.2024 |
Vielä viisi vuotta sitten olin keskiössä unelmassani. Tein paljon töitä ja rakastin sitä työpaikkaa ja työkavereita. Minussa nähtiin potentiaalia ja haluttiin auttaa minut vaikka huipulle asti, jos olisin vain halunnut. Olin niin ahkera ja tunnollinen, että en sitä edes ymmärtänyt arvostaa ja olin kiitollinen miten paljon sain tehdä ja miten etenin. Etenin työn pohjalta vastuutehtäviin. Iso pomo piti minua kuin omana lapsenaan ja halusi, että minusta tulisi vielä jonain päivänä hänen asemassaan oleva ihminen.
Jos olisin jaksanut vuosia vain tehdä ja harjoitella. Oppia lisää. Ne ajat olivat kultaa omalle kehittymiselle.
Valitettavasti olin tavallaan sellainen ihminen joka vasta löysi siipiään lapsuuden kaltoinkohtelun ja nuoruuden vaikeuksien jälkeen. Ne eivät työnteolla kadonneet vaan aloin oireilemaan. Vanhemmat miehet käytti hyväkseen ja sain työpaikalla osani seksuaalisesta ahdistelusta. En kehdannut kertoa, etten menettäisi paikkaani työntekijänä. Minulla ei ollut itsetuntoa sanoa vastaan. Nykyään kyllä sanoisin heti ja selvittäisin asian esimiehen kanssa perinpohjin mutta silloin en kehdannut auktoriteetteja haastaa.
Tein valtavasti töitä. Aamuvuorosta iltavuoroon. Nautin työstä, se oli yhtä flow'ta. Sain nähdä ja kokea hienoja asioita. Mutta menin sitten uupumaan. Join liikaa alkoholia ja poltin kynttilää molemmista päästä.
Siinä tapahtui monenlaista. Koko homma sitten valui hukkaan. Minulle tapahtui kaikenlaista henkilökohtaisessa elämässä ja väsyin vain pahasti.
Lopulta työsuhde oli ohi. En enää jaksanut. Irtisanoin itseni lopullisesti ja lähdin pois kuvioista kokonaan.
Jospa olisin jaksanut ja jospa joitakin asioita ei olisi tapahtunut. Jospa olisin tehnyt vähemmän tai en olisi juonut vapaillani. Jospa olisin puhunut asioista suoraan enkä oman häpeäni vuoksi vain lähtenyt.
Kaiken tuon jälkeen en ole enää saanut elämääni kuntoon. Sitten alkoi uusi painajainen vuosia kestävä väkivaltaisen miehen kanssa. Nykyään yksin, täysin romuna, en käy töissä, rahaa ei ole eikä mitään uskoa omiin kykyihin.
Sinne meni.
Kommentit (64)
On parasta tunnustaa tosiasiat eikä kiduttaa itseään. Se on vähän kuin olisi kovassa kolarissa kun työkyky menee mielenterveyden vuoksi. Siitä voi toipua, mutta ei sitä kyllä ennalleen palaa. Tämä on karu pala hyväksyä, mutta kun sen tekee, helpottaa ja alkaa sitten luoda uutta elämää pienemmissä puitteissa. Mitä korkeammalla on käynyt, sitä kovempi se tiputus henkisesti on, lisäksi tietysti ikä vaikuttaa. On eri asia tippua kelkasta viisikymppisenä tai kolmekymppisenä. Mitä nuorempi on, sitä vaikeampi on kestää se että ei enää. Samaan aikaan kun muut ikätoverit puskee eteenpäin ja kerran olit heidän joukossaan. Vaan et enää.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ap on POIKALAPSIHULLU, skitsofreeninen poliittinen MÄDÄTTÄJÄ.
Dave Smith Breaks Down the Reasons Russia Invaded Ukraine
Hyvin alkanut elämäni ei ollut hyvää elämää vaan pakonomaisen suorittamisen sivutuote. Pakenin elämäni suorittamisella käsittelemättömiä asioitani siihen asti, kunnes se ei enää toiminutkaan ja asiat oli pakko alkaa käsittelemään. Asioiden käsittelyn jälkeen on ollut todella vaikea motivoitua suorittamiseen, koska en näe siinä enää pointtia. Varsinkin mihinkään ylimääräiseen ponnisteluun on todella vaikea motivoitua. En kaipaa haasteita ja materiakaan ei enää kiinnosta. Pitkän kuntoutuksen aikana totuin pieniin tuloihin ja niiden mukaiseen elämäntyyliin enkä koe mitään halua muuttaa sitä.
Mietin usein kuka oikeastaan olen ja mitä oikeasti haluan tehdä elämälläni. Nykyään tosin olen alkanut tulla siihen lopputulokseen, että en välttämättä löydä ikinä tuohon vastausta, koska silloin kun noiden aika oli, elämääni määritti asioiden pakeneminen. Tavallaan ajattelen alisuoriutuvani, mutta toisaalta suoriutumiseni riittää nykyiseen elämäntyyliini, johon en ainakaan toistaiseksi kaipaa muutoksia.
Tosi iso kiitos kaikille jotka tähän ketjuun kertoilevat noita selviytymistarinoita, niin tärkeitä täällä vielä pohjalla pöllämystyneenä oleville. <3
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Eipä ehtinyt edes alkuun. Lääkikseen menossa, mutta vakavan masennuksen kautta suhteeseen ja lapset väkivaltaisen miehen kanssa. Ei vain ura, vaan koko oma ja lasten elämä pilalla. Ei voi mitään.
Palstan ylläpidolle terveisiä: Voisitteko harkita moderoinnin tehostamista nyt, kun ollaan eräältä nimeltämainitsemattomalta palstalta saatu sen maksullisuuden myötä tänne runsaasti ainesta, joka ei osallistu keskusteluihin, vaan vain häiriköi ketjuissa trollaamalla, nimittelemällä ja herjaamalla muita?
Oli ketjun aihe mikä vaan, näillä tapauksilla ei siihen aiheeseen koskaan ole mitään kommentoitavaa, tai annettavaa, pelkää spämmiä, herjaa, naisvihaa riippumatta siitä koskeeko aloitus edes naisia, nimittelyä ja naljailua.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Minä olin vähän samanlaisessa tilanteessa ja huonostihan se meni. Olin hyvässä nosteessa ja etenin hyvin. Olin pidetty ja osasin asiani, mistä minut myös palkittiin ja edessä oli liioittelematta hyvät näkymät.
Mutta samalla oireilin mielenterveyteni kanssa. Minulla oli ahdistuneisuushäiriö, joka todennäköisesti sekä heikensi että vahvisti minua. Vahvisti siten, että se pisti minut tekemään asioita kymmenkertaisella teholla ettei vaan mitään jää huomaamatta. Kaikki ajatteli, että onpas siinä uskomattoman hyvämuistinen ja järjestelmällinen tyyppi, vaikka tosiasia oli että minun oli pakko koska pelkäsin että mokaan ne. Ja tietysti tämä ei ollut pidemmän päälle kestävää, joten oireet pahenivat ja sitten alkoi töissäkin sakkaamaan.
Lähdin itse pois, keksin tarinan "sapattivapaasta" ja möin sen työkavereilleni jotka eivät aavistaneet mitään. Tosiasiassa hajosin samantien täysin paskaksi kun pääsin sieltä pois. Lihoin
Damn. Tunnistan tuosta viimeisestä kappaleesta itseni, mutta "sapattivapaan" sijaan korona sattui sopivaan kohtaan... Monta kertaa olen ajatellut elämän jatkamista. Se olisi tarkoittanut opintojen suorittamista loppuun ja jotenkin olin sellaisessa harhaluulossa, että minulla olisi ollut jonkinlainen sosiaalinen elämä mihin palata.
Olen ihan viime päivinä vasta tajunnut, ettei minulla ole enää mitään elämää mihin palata. Jos jotain on tehtävissä, niin on alettava rakentamaan alusta asti uudestaan... Mikä ei sinänsä kuulosta ihan hirveältä ajatuselta. Jos vain jostain löytyisi se energia.
Vierailija kirjoitti:
Eipä ehtinyt edes alkuun. Lääkikseen menossa, mutta vakavan masennuksen kautta suhteeseen ja lapset väkivaltaisen miehen kanssa. Ei vain ura, vaan koko oma ja lasten elämä pilalla. Ei voi mitään.
Toivottavasti se mies on jo jätetty ja olette saaneet tukea.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mistä näitä kahjoja tulee?
Hullu on hullu!
Kannattaisiko sun vähän miettiä omaa ulosantiasi? Tiesitkö, että jos nimellä herjaisit mielenterveysongelmistaan kertonutta kahjoksi ja hulluksi, se katsottaisiin toisen ihmisen halventamiseksi ja jopa kunnianloukkaukseksi.
Ihmiset kuvittelee, että anonyyminä netissä voi kirjoitella muille ja muista aivan mitä vaan. Vaikka ylläkään olevassa kommentissa ei mitään varsinaista sanomaa, tai pointtia edes ole, kukaan ei siitä saa mitään irti eikä se tuo lainkaan lisäarvoa keskusteluun. Ainoa pointti on nimitellä, herjata ja kylvää pahaa oloa.
Oletpa ylimielinen kommentissasi. Kuvittelet olevasi ehdottoman oikeassa ja parempi ihminen kuin lainaamasi.
Minä en ole tuo, jota lainasit. Enkä ole tähän ketjuun kommentoinut. Mutta kyllä minä sain paljonkin irti tuosta kommentista, jota sinä haukut. Kolikolla on myös kääntöpuolensa, jota sinä et kykene näkemään. Mutta sinä et edusta kaikkia palstailijoita.
Vierailija kirjoitti:
Minä olin vähän samanlaisessa tilanteessa ja huonostihan se meni. Olin hyvässä nosteessa ja etenin hyvin. Olin pidetty ja osasin asiani, mistä minut myös palkittiin ja edessä oli liioittelematta hyvät näkymät.
Mutta samalla oireilin mielenterveyteni kanssa. Minulla oli ahdistuneisuushäiriö, joka todennäköisesti sekä heikensi että vahvisti minua. Vahvisti siten, että se pisti minut tekemään asioita kymmenkertaisella teholla ettei vaan mitään jää huomaamatta. Kaikki ajatteli, että onpas siinä uskomattoman hyvämuistinen ja järjestelmällinen tyyppi, vaikka tosiasia oli että minun oli pakko koska pelkäsin että mokaan ne. Ja tietysti tämä ei ollut pidemmän päälle kestävää, joten oireet pahenivat ja sitten alkoi töissäkin sakkaamaan.
Lähdin itse pois, keksin tarinan "sapattivapaasta" ja möin sen työkavereilleni jotka eivät aavistaneet mitään. Tosiasiassa hajosin samantien täysin paskaksi kun pääsin sieltä pois. Lihoin
Minusta on hassua, kun ihmiset vaikuttavat ihan tosissaan kuvittelevan, että nuo keksityt tarinat sapattivapaasta (tai kenellä mistäkin) menevät läpi. Tottahan sen jokainen tajuaa, ettei tuo totta puhu, mutta eihän sitä kukaan ala kyselemään, että mitä ihan oikeasti meinaat. Jos toinen ei halua kertoa, niin olkoon kertomatta.
Mutta moni tosiaan käyttää turhaan energiaa miettiäkseen valhetarinoita, joita kukaan ei kuitenkaan oikeasti usko.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Melko tuttua. Minulle kävi noin epilepsian kanssa. Vaikeinta oli psykososiaalinen problematiikka siihen liittyen. Siinä meni vuosien opiskelut hukkaan. Tai no, ei nyt aivan hukkaan kuitenkaan, mutta ei nyt ainakaan tukenut urakehitystäni. Nyt olen osa-aikatyössä ja hallitus on haistattanut minullekin pitkät vitut.
Minullakin puhkesi epilepsia joka käytännössä esti työllistymisen ennenkuin sopiva lääke löytyi. Ennen sitä sopivaa kokeilin useampaa epäsopivaa ja myös sen ainoan toimivan lääkkeen sivuvaikutukset ovat aivan järkyttäviä. Pahinta oli itsenäisyyden menettäminen, siitä en vieläkään ole toipunut. Sain tk-eläkkeen ja nykyään pystyn onneksi jo tekemään osa-aikaista työtä mutta tie tähän pisteeseen on ollut pitkä ja raskas. En tosiaan kuvitellut nuorena että 25v oon eläkkeellä.
Tsemppiä <3
Eivät ne mielenterveysasiat tyhjästä tule. Sinullakin on taustalla tunnollisuutta, liiallista kiltteyttä ja asioiden kasautumista. Itselläni oli lapsuudesta ja nuoruudesta painolastia. Sain nelikymppisenä pahan burnoutin ja olin kokonaan poissa työelämästä puolitoista vuotta. Pelkäsin etten pysty enää tekemään työtäni johon olin koulutettu. Kävin terapiassa, jonkun työkokeilujakson ja palasin työhöni mutta eri työpaikkaan ja vaihdoin suuntaa(alaa) hiukan kevyemmin kuormittavaan työhön. Tuosta on kulunut 15 vuotta. Olen hoitanut itseäni elämäntapojen muutoksella ja erilaisella suhtautumisella työhön etten sairastuisi uudelleen.
Ura ei kulje välttämättä ihan suoraan ylöspäin ihanteellisessakaan tilanteessa. On hyvä pysähtyä välillä arvioimaan antaako työ riittävästi vai viekö vain voimavaroja. Pitää kuunnella itseään. Ap ole itsellesi armollinen. Voit vielä tehdä hyvän uran. Työn merkitystä sinun pitää ehkä vähentää ja löytää muita kehitettäviä osa-alueita ihmissuhteista, harrastuksista, mielenkiinnonkohteista jotta voisit olla tyytyväinen ja onnellinen.
Kaikkea hyvää sinulle...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mulla masennus oli silmiä avaava kokemus jonka myötä jätin kokonaan vanhan työn. Nyt mulla on uusi, paremmin sopiva, vähemmän kuormittava työ ja olen onnellisempi kuin koskaan.
Vierailija kirjoitti:
Mulla masennus oli silmiä avaava kokemus jonka myötä jätin kokonaan vanhan työn. Nyt mulla on uusi, paremmin sopiva, vähemmän kuormittava työ ja olen onnellisempi kuin koskaan.
Mistä niitä hyviä joustavia iloisia töitä oikein saa kun ei niihin huonoihinkaan paikkoihin pääse?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mulla masennus oli silmiä avaava kokemus jonka myötä jätin kokonaan vanhan työn. Nyt mulla on uusi, paremmin sopiva, vähemmän kuormittava työ ja olen onnellisempi kuin koskaan.
Mistä niitä hyviä joustavia iloisia töitä oikein saa kun ei niihin huonoihinkaan paikkoihin pääse?
Hankkimalla lisäkoulutusta, mulla koulutus auttoi työllistymään.
Voimia ap sinulle.
Minulle kävi joiltain osin samalla lailla. Meinasin kuollakin vakavaan masennukseen, mutta kun en kuollutkaan alkoi valo pikkuhiljaa paistamaan risukasaani. Luulin etten enää koskaan palaisi työelämään ja tein testamentin valmiiksi. Löysin alkuun osa-aikaisen työn nollasopimuksella. Sain lopulta määräaikaisuuden ja siitä sitten vakituisen työn. Tienaan vähemmän kuin monet muut koulutuksellani, mutta voi olla, että eheydyttyäni tarpeeksi uskallan hakeutua vastuullisempiin työtehtäviin.
Tsemppiä ap. Eheytyminen ottaa aikansa, mutta siihen on mahdollisuus.
Ei ole vielä pysyvää asiaa löydetty maailmankaikkeudesta: pysyvää terveyttä, pysyviä ihmissuhteita, pysyvää työpaikkaa, mitään mikä ikuisesti säilyisi muuttumattomana - muuta kuin ehkä se fakta. Sinänsä ehkä kallisarvoisenkin asian olet löytänyt, sellaisen mitä moni ei (haitakseen) ymmärrä kuin vasta liian myöhään.
Ei toki poista asian kenkkumaisuutta eikä ole tarkoitus väheksyä, voimia ja kaikkea hyvää sinulle ap.
Ei ole, mutta alkamaton urani jatkoi alkamattomuuttaan ja nyt 42-vuotiaana urani ei ole vieläkään alkanut.
Alue: Aihe vapaa
Täälläkin kohtalontoveri. Kymmenen vuotta yritin paluuta, mutta aivot kärähtivät aina ennen kuin pääsin edes kunnolla alkuun. Jokainen yritys vei vaan syvemmälle ja lopulta en kyennyt edes yksinkertaiseen työhön pienellä tuntimäärällä. Nyt tk-eläkkeellä.
Kaikkeen kuitenkin sopeutuu ja komppaan ehdottomasti edellistä, joka näki myös hopeareunuksen sairastumisessaan. Itsekin olen kuin silmäni avannut kaiken kokemani jälkeen ja arvostuksen kohteeni ovat muuttuneet noin 180astetta.