Lapsi on kateellinen pikkusisarukselle siitä että tällä on molemmat vanhemmat

Vierailija kirjoitti:

Olen itse avioeroperheen lapsi, ja käytännössä menetin isäni erossa hänen alkoholi- ja mielenterveysongelmilleen. Isäpuoleni kohteli minua aina kuin omaa lastaan, mutta MINÄ en halunnut häntä isäkseni: minulla oli jo isä. Äitini yritti ehdottaa sukunimenvaihtoa ja isäpuoleni kutsumista isäksi, mistä kieltäydyin suoriltaan.

Ap vaikuttaa todella lämpimältä ja välittävältä lapsipuoltaan kohtaan. Mikään ei silti poista sitä tosiasiaa, että toinen lapsista on menettänyt äitinsä - ikuisesti. Se, että ap adoptoi lapsen, ei tee hänestä äitiä eikä vie pois menetyksen aiheuttamaa surua tai kateutta sisaruspuolta kohtaan.

Lasta voi ja pitää tukea menetyksen ja surun käsittelyssä, mutta hokkuspokkustemppuja sen poisviemiseksi ei ole. Ei adoptiokaan. Siitä voidaan toki keskustella, ja kysyä auttaisiko se lasta. Lapsi itse ei kuitenkaan toistaiseksi ole esim. halunnut kutsua ap:ta äidiksi, vaikka mahdollisuus on annettu.

No

Tilanne on vähän eri, jos vanhemman menettää tosi pienenä (ap:n lapsi ei itse muista äitiään vaan perustaa ajatuksen puheisiin) ja biologinen vanhempi on elossa.

Muutenkin esimerkiksi useimmille nuorena huostaanotetuille on olemassa biologinen äiti/isä ja kasvattiperheen äiti/isä, jotka molemmat nähdään tasapuolisesti äitinä/isänä. Joskus kasvattiperheen vanhemmat koetaan vielä vahvemmin äidiksi/isäksi, vaikka myös biologisia vanhempia kutsuttaisiin samalla nimellä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen itse avioeroperheen lapsi, ja käytännössä menetin isäni erossa hänen alkoholi- ja mielenterveysongelmilleen. Isäpuoleni kohteli minua aina kuin omaa lastaan, mutta MINÄ en halunnut häntä isäkseni: minulla oli jo isä. Äitini yritti ehdottaa sukunimenvaihtoa ja isäpuoleni kutsumista isäksi, mistä kieltäydyin suoriltaan.

Ap vaikuttaa todella lämpimältä ja välittävältä lapsipuoltaan kohtaan. Mikään ei silti poista sitä tosiasiaa, että toinen lapsista on menettänyt äitinsä - ikuisesti. Se, että ap adoptoi lapsen, ei tee hänestä äitiä eikä vie pois menetyksen aiheuttamaa surua tai kateutta sisaruspuolta kohtaan.

Lasta voi ja pitää tukea menetyksen ja surun käsittelyssä, mutta hokkuspokkustemppuja sen poisviemiseksi ei ole. Ei adoptiokaan. Siitä voidaan toki keskustella, ja kysyä auttaisiko se lasta. Lapsi itse ei kuitenkaan toistaiseksi ole esim. halunnut kutsua ap:ta ä

Mutta: sinun isäsi EI ollut kuollut. Tuollainen uskollisuus (huonoakin) vanhempaa kohtaan on lapsille tyypillistä. Tässä on ihan eri tilanne. Biologista vanhempaa ei pidä unohtaa, mutta hänet voi tietyllä tapaa korvata. Ja tässä lapsi selvästi kaipaa sitä käytöksestä päätellen.

Biologinen isäni kuoli kun olin 1v eikä häntä todellakaan voi korvata. Minulla on hyvät ja läheiset välit isäpuolen kanssa ja ystäville puhun hänestä isänsä, mutta hän ei ole isäni.

On se kovista arvoista kiinni pitävä tuo ap. Sympaattisuutta ei havaittavissa. Horisontissa ei empaattisuutta. Ei voi jakaa muille, kuin omalle biologiselle muksulle. Mun lasta kiusataaan yhyyyyy.

Voi olla terapian paikkakin, tsemppiä tähän vaiheeseen <3

Vierailija kirjoitti:

On se kovista arvoista kiinni pitävä tuo ap. Sympaattisuutta ei havaittavissa. Horisontissa ei empaattisuutta. Ei voi jakaa muille, kuin omalle biologiselle muksulle. Mun lasta kiusataaan yhyyyyy.

Ei kiusaamista pidä hyväksyä vaikka kiusaajana olisi oma sisarus. Äidin menetys ei myöskään oikeuta kiusaamaan, joten on hyvä että isosisaruksen tekemisiin puututaan heti eikä vaan anneta olla.

Jos menisit hetkeksi aikaa vanhemman lapsen "saappaisiin" ja miettisit mikä olisi sellainen mistä voisi lapsen ajattelevan että kuuluu perheeseen vaikka biologista äitiä ei enää ole. Onko käsitelty äidin poismeno niin hyvin ku pystyy? Voi toki kuulua ikäänkin, mutta ennemmin tai myöhemmin pitäisi käsitellä se möykky pois

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tuollaisia ihmisiä on paljon. Eiköhännlapsi eristä itsensä porukoista aika nopeaan kun alkaa kiukutella samaa ystäville. Voi tulla yksinäiset ajat. Meidän koulussa oli tyttö joka teki niin, ylläripylläri jäi yksin.

Eli tiivistettynä. Teillä oli koulussa lapsi, jonka äiti oli kuollut, ja päätitte murskata hänet eristämällä porukasta. Oletko ylpeäkin?

Ei liene muiden lasten vika jos muut ei halua olla tekemisissä huonosti käyttäytyvän kanssa. Vai kuuluuko sinusta muiden olla yhden jätesankoja ja terapialeluja?

Teidän olisi pitänyt ymmärtää ja olla empaattisia, hänellä oli varmasti rankempaa ja enemmän elämänkokemusta kuin kenelläkään teistä.

Ei lapsen ole pakko leikkiä kiusaajansa kanssa. Aivan absurdi ajatus. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

On se kovista arvoista kiinni pitävä tuo ap. Sympaattisuutta ei havaittavissa. Horisontissa ei empaattisuutta. Ei voi jakaa muille, kuin omalle biologiselle muksulle. Mun lasta kiusataaan yhyyyyy.

Ei kiusaamista pidä hyväksyä vaikka kiusaajana olisi oma sisarus. Äidin menetys ei myöskään oikeuta kiusaamaan, joten on hyvä että isosisaruksen tekemisiin puututaan heti eikä vaan anneta olla.

Itsehän tää aloittaja on saanut tilanteen aikaiseksi jaottelemalla mukulat. Sun ja mun lapsi meiningillä. Sitä saa mitä tilaa.

Vierailija kirjoitti:

Onko ap:lla lapseen yhteys, joka ei riipu roolista perheessä? Nyt ei kysytä sitä, katsotaanko illalla telkkaria tai teetkö aamupalaa. Vaan siitä, teettekö asioita kahdestaan lapsen kanssa ja osoitatko lapselle samaa hellyyttä kuin biologiselle lapsellesi? Halaatko, sipaisetko/pörrötätkö hiuksia hellästi jne? Sanotko usein rakastavasi lasta tai käytätkö mitään hellittelynimiä? Kehutko paljon?

Yhteyttä voi luoda myös muuten puheissa, etsi asioita jotka ovat teille yhteisiä ja rakenna pientä "salaliittolaisuutta". Ei tietenkään mitään muusta perheestä vieraannuttamista, mutta jotain "hei tuutko mun kanssa pelaamaan sulista, kun me ollaan niin hyvä tiimi/ostin nyt tätä uutta paahtoleipää, kun me kaksi ollaan tällaisia paahtisfaneja/postissa tuli aku ankka, mäkin tykkäsin näistä tosi paljon sun ikäisenä, ollaan kummatkin tämmöisiä sarjisfaneja" jne.

Tämä. Tuollaisista pienistä eleistä ja äänensävyistä lapsi voi lukea tosi paljon. Meillä ei ollut samaa tilannetta kuin ap:lla ja kummatkin oli biologisia lapsia, mutta sisko oli äidin suosikki ja se näkyi just tuollaisena hellittelynä ja välittämisestä puhumisena. Kun äiti puhui meille niin se käytti ihan eri äänensävyä. Niillä oli joku luonteva suhde halauksineen jota mä en osannut luoda. Ne kävi yhdessä kaupungilla tunteja ja mun kanssa "yhteinen aika" oli joku 10 min kävely jonne otettiin koira mukaan. Kun sisko muutti kotoa niin itkettiin ja kun mä muutin niin moikattiin.

Myöhemmin puhui miten tasapuolisesti kohteli meitä ja silti mä aina valitin... no joo, molemmat saatiin harrastaa, kun isä tienasi tosi hyvin, vaikka kummatkin oli duunareita. Ja yhtä paljon saatiin myöhemmin taloudellista tukea. Mutta ei sellasella ole niin paljon väliä kuin kaikella muulla joka rivien välistä tulee esiin.

Vierailija kirjoitti:

Voi olla terapian paikkakin, tsemppiä tähän vaiheeseen <3

Kyllä minunkin mielestä aloittaja on terapian tarpeessa.

Vierailija kirjoitti:

On se kovista arvoista kiinni pitävä tuo ap. Sympaattisuutta ei havaittavissa. Horisontissa ei empaattisuutta. Ei voi jakaa muille, kuin omalle biologiselle muksulle. Mun lasta kiusataaan yhyyyyy.

Minun mielestäni ap vaikuttaa empaattiselta ihmiseltä joka toivoo lapselle parasta. En ole huomannut hänen kirjoituksistaan että kohtelisi lasta jotenkin huonosti, nytkin täällä pyytämässä ajatuksia siihen että miten voisi toimia paremmin. 

Mieluummin ottaisin ap:n äitipuoleksi kuin sinut. 

Sain vaikutelman, että aloittajaa ei kiinnosta kertomansa lapsen hyvinvointi. Ollaanko tässä pilaamassa lapsen elämää hakemalla pään silitystä aloittajalle?

Toinen vanhemmista kuoli kun olin 10v, pikkusisko oli 4v. Vanhemmat oli aikaisemmin eronneet ja isällä oli uusi kumppani. Hän oli jo tuolloin meille tuttu ja turvallinen aikuinen, sanoisin että perheen toinen aikuinen. Pidämme häntä kuitenkin äitinä monessa suhteessa, pikkusisko vielä enemmän kuin minä koska hän hädintuskin muistaa aiempaa. Itse ajattelen että meillä on tavallaan kolme vanhempaa.

Muille ihmisille puhun hänestä äitinä, koska se on usein selkeämpää ja esimerkiksi koulussa ja kaverien kanssa se vaan oli helpompaa. Kumpikaan meistä ei kutsu häntä äidiksi, muuta kuin satunnaisesti. Se on tavallaan meidän oma juttu. Yleensä käytämme hänen nimeään. En usko että se miksi häntä kutsumme on mikään suuri tai merkittävä. Kutsuuhan jotkut lapset ihan biologisia vanhempiaankin etunimillä.

Voi olla että lapsi on nyt vasta tarpeeksi kypsä ymmärtämään aiemman äidin menetyksen ja nyt yrittää käsitellä asiaa, mutta ei osaa purkaa oloaan ja tunteitaan muilla tavoilla. Ehkä hänen olisi hyvä käydä sitä läpi jonkun ammatti-ihmisen kanssa? Koulupsyka, kuraattori, terveydenhoitaja, perheneuvola?

On ikävää että se vaikuttaa kotona pienempään sisarukseen ja tämä joutuu kärsimään isomman sisaruksen käytöksestä. Minusta olisi hyvä puuttua myös siihen, ihan molempien lasten takia. Tuollainen tilanne ei ole kestävä kenenkään kannalta.

Mieti syvällisesti omaa käytöstäsi isompaa lasta kohtaan. Ajattelet varmaan kohtelevasi lapsia tasapuolisesti, mutta se ero suhtautumisessa, mikä välittyy aloituksestasi on varmasti ilmiselvä vanhemmalle lapsellesi. Opettele pitämään häntä omanasi ja kerro se lapselle usein. Ehkä ansaitset vielä häneltä äiti-tittelin. Se ei ole biologiselta äidiltä pois.

Ymmärsin ap:n kirjoituksista siten, että lapselle ylikorostuneesti tuodaan ilmi hänen omaa äitiään.

On hienoa, että lapselle on kerrottu hänen omasta äidistään, mutta sen korostaminen tekee hänelle

ulkopuolisen olon. "Sinä olet toisen naisen lapsi"   teemme kaikkemme, ettet unohda sitä.

Kun lapsi on noin pieni, niin aikuisten pitäisi ymmärtää, että hän ei ikänsä vuoksi kykene ymmärtämään

asioita, niin kuin aikuinen tekee. Olette tehneet virheen ja nyt niitätte sen satoa.

En ymmärrä miksi ihmisillä on niin paljon vaikeuksia tajuata asioita, kun jokainen meistä on kuitenkin

itsekin ollut lapsi, niin voi itsensä kautta miettiä asioita. Sama pätee kaikkiin jotka täällä voivottelevat ongelmia

lapsien tai teinien kanssa. Miettikää itsenne heidän asemaansa ja miten toivoisitte itseänne kohdeltavan!

Taitaa olla liikaa vaadittu, empatia kuuluu enää harvan suomalaisen luonteeseen.

Ei tarvitse kuin kuunnella hallituksen päätöksiä ja av-palstan kommentoijien lynkkausta heikomposaisia ihmisiä kohtaan.





 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen itse avioeroperheen lapsi, ja käytännössä menetin isäni erossa hänen alkoholi- ja mielenterveysongelmilleen. Isäpuoleni kohteli minua aina kuin omaa lastaan, mutta MINÄ en halunnut häntä isäkseni: minulla oli jo isä. Äitini yritti ehdottaa sukunimenvaihtoa ja isäpuoleni kutsumista isäksi, mistä kieltäydyin suoriltaan.

Ap vaikuttaa todella lämpimältä ja välittävältä lapsipuoltaan kohtaan. Mikään ei silti poista sitä tosiasiaa, että toinen lapsista on menettänyt äitinsä - ikuisesti. Se, että ap adoptoi lapsen, ei tee hänestä äitiä eikä vie pois menetyksen aiheuttamaa surua tai kateutta sisaruspuolta kohtaan.

Lasta voi ja pitää tukea menetyksen ja surun käsittelyssä, mutta hokkuspokkustemppuja sen poisviemiseksi ei ole. Ei adoptiokaan. Siitä voidaan toki keskustella, ja kysyä auttaisiko se lasta. Lapsi itse ei kuitenkaan toistaiseksi ole esim. halunnut kutsua ap:ta ä

Mutta: sinun isäsi EI ollut kuollut. Tuollainen uskollisuus (huonoakin) vanhempaa kohtaan on lapsille tyypillistä. Tässä on ihan eri tilanne. Biologista vanhempaa ei pidä unohtaa, mutta hänet voi tietyllä tapaa korvata. Ja tässä lapsi selvästi kaipaa sitä käytöksestä päätellen.

Mutta miksi pitäisi korvata?

Entä jos se lapsi onkin muutaman vuoden kuluttua ihan eri mieltä? Adoptiota ei voi peruuttaa vaan se on pysyvä.

Vierailija kirjoitti:

Ymmärsin ap:n kirjoituksista siten, että lapselle ylikorostuneesti tuodaan ilmi hänen omaa äitiään.

On hienoa, että lapselle on kerrottu hänen omasta äidistään, mutta sen korostaminen tekee hänelle

ulkopuolisen olon. "Sinä olet toisen naisen lapsi"   teemme kaikkemme, ettet unohda sitä.

Kun lapsi on noin pieni, niin aikuisten pitäisi ymmärtää, että hän ei ikänsä vuoksi kykene ymmärtämään

asioita, niin kuin aikuinen tekee. Olette tehneet virheen ja nyt niitätte sen satoa.

En ymmärrä miksi ihmisillä on niin paljon vaikeuksia tajuata asioita, kun jokainen meistä on kuitenkin

itsekin ollut lapsi, niin voi itsensä kautta miettiä asioita. Sama pätee kaikkiin jotka täällä voivottelevat ongelmia

lapsien tai teinien kanssa. Miettikää itsenne heidän asemaansa ja miten toivoisitte itseänne kohdeltavan!

Taitaa olla liikaa vaadittu, empatia kuuluu enää harvan suomalaisen luonteeseen.

Eihän se ap siitä biologisesta äidistä lapselle varmaan ole puhunut kun tuskin tunsi koko naista vaan todennäköisesti lapsen isä ja biologisen äidin suku. Jos lapselle on heidän toimesta puhuttu biologisesta äidistä koko varhaislapsuus niin paha ap:n on mennä sitä muuttamaan minkä käsityksen lapsi on siitä biologisesta äidistä saanut ja miten oppinut äitiasiasta ajattelemaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen itse avioeroperheen lapsi, ja käytännössä menetin isäni erossa hänen alkoholi- ja mielenterveysongelmilleen. Isäpuoleni kohteli minua aina kuin omaa lastaan, mutta MINÄ en halunnut häntä isäkseni: minulla oli jo isä. Äitini yritti ehdottaa sukunimenvaihtoa ja isäpuoleni kutsumista isäksi, mistä kieltäydyin suoriltaan.

Ap vaikuttaa todella lämpimältä ja välittävältä lapsipuoltaan kohtaan. Mikään ei silti poista sitä tosiasiaa, että toinen lapsista on menettänyt äitinsä - ikuisesti. Se, että ap adoptoi lapsen, ei tee hänestä äitiä eikä vie pois menetyksen aiheuttamaa surua tai kateutta sisaruspuolta kohtaan.

Lasta voi ja pitää tukea menetyksen ja surun käsittelyssä, mutta hokkuspokkustemppuja sen poisviemiseksi ei ole. Ei adoptiokaan. Siitä voidaan toki keskustella, ja kysyä auttaisiko se lasta. Lapsi itse ei kuiten

Koska lapsi oireilee ja selvästi kaipaa sitä. Hänellä voi olla kaksi äitiä, se ei ole keneltäkään pois. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tuollaisia ihmisiä on paljon. Eiköhännlapsi eristä itsensä porukoista aika nopeaan kun alkaa kiukutella samaa ystäville. Voi tulla yksinäiset ajat. Meidän koulussa oli tyttö joka teki niin, ylläripylläri jäi yksin.

Eli tiivistettynä. Teillä oli koulussa lapsi, jonka äiti oli kuollut, ja päätitte murskata hänet eristämällä porukasta. Oletko ylpeäkin?

Ei liene muiden lasten vika jos muut ei halua olla tekemisissä huonosti käyttäytyvän kanssa. Vai kuuluuko sinusta muiden olla yhden jätesankoja ja terapialeluja?

Teidän olisi pitänyt ymmärtää ja olla empaattisia, hänellä oli varmasti rankempaa ja enemmän elämänkokemusta kuin kenelläkään teistä.

Ei kenenkään tarvitse empatian nimissä sietää toisen harjoittamaa huonoa käytöstä. Se että yhdellä on vaikeaa ei ole muiden lasten vika, eikä koulu vai olla tämän lapsen privaattiterapia missä saa purkaa omaa pahaa oloa muihin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Oletko kouluikäiselle selittänyt, että rakastat lasta kuin oikea äiti ja että mikäli lapsi haluaa niin voi kutsua sinua äidiksi. Vai selitätkö olevasi vain perheen toinen aikuinen...

Totta kai tämä keskustelu on käyty useampaankin kertaan. Ja on sanottu että voi sanoa äidiksi jos haluaa, mutta kutsuu mieluummin etunimellä, koska pienempänä tottui jo siihen.

Periaatteessa olen teen molempien lasten kanssa samoja asioita, mutta koska en ole vanhemman lapsen huoltaja, niin näissä lasten isä hoitaa tämän vanhemman lapsen asiat. Toki niitä on arjessa aika harvoin, mutta tietyt koulujutut, viralliset asiat sekä vaikka passin hakeminen.

Miksi helvetissä et ole hakenut lapselle oheishuoltajuutta jos kerta olette vuositolkulla tässä kuviossa olleet? Pääsisit tuosta eriarvoistamista hyvin äkkiä eroon.