Miten nousit pikkuhiljaa vakavasta masennuksesta

Lääke vei masennuksen tunteen pois 2 viikossa. 

 

Pidemmällä ajalla masennuksen vei pois eräänlainen hengellinen herääminen. En siis tarkoita tällä että pitäisi ottaa joku uskonto ja noudattaa sen oppeja kirjaimellisesti. Vaan oikeasti pohtia syvällisesti, mitä mieltä on elämästä, kärsimyksestä, kuolemasta, ja kaikista niistä asioista jotka aiheuttaa ahdistusta ja masennusta. Pohtia ne asiat läpi perusteellisesti, muodostaa oma maailmankuva ja -katsomus ja miettiä miten ne asiat hyväksyy ja käsittelee. Erilaisista filosofioista ja uskonnoistakin saa tähän aineksia. Kannattaa lukea kirjallisuutta ja käydä se prosessi kerran kunnolla läpi. Valmiita vastauksia ja ulkopuolelta annettuja helppoja ratkaisuja ei ole, vaan se herääminen lähtee susta itsestäsi. 

Vierailija kirjoitti:

Muakin kiinnostaisi. Ei oo löytynyt sopivaa lääkitystä. En kykene edes kävelylle tai ystäviä tapaamaan. Autopilotilla töissä ja kaikki muu aika sikiöasennossa sängyssä. Aurinko paistaa kaihtimien raosta ja syyllistää mua kun en kykene siitä nauttimaan.

Niin tuttua tuo syyllistävä aurinko. Piinaava aurinko. 

Itse olin hyvin aktiivinen ja monipuolinen liikkuja. Masennuksessa se katosi ensimmäisenä. En ole koskaan päässyt siihen takaisin. Masennus parantui kun kaikki kuormitus hävisi. Sai aikaa ihan rauhassa itselleen. Jossain vaiheessa huomasin, että alkoi olla energiaa muuhunkin kuin sängyssä makaamiseen. Siitä pikkuhiljaa, omaan tahtiin pieniä parannuksia. Mutta se vaati, että ehti tulla sitä toleranssia. Jos joku olisi yrittänyt pakottaa johonkin pahimpaan aikaan, niin olisin varmaan vajonnut syvemmälle. 

Oman toleranssin mukaan pientä muutosta ja yrittää olla ottaa matta syytöksiä vastaan auringolta tai muilta. Ole armollinen itsellesi. 

Olin jo luovuttaa. Irtisanoin asunnon, muutin mökille ja ajattelin päättää päiväni siellä sitten kun sairas äitini kuolee, mutta luonnossa oleilu ja puiden hakkuu ym teki kai tehtävänsä. Äiti kuoli, pieni romahdus siinä tuli, mutta jatkoin mökillä ja olo sitten parani. 

Minulla auttoi se, että lakkasin tappelemasta itseäni vastaan. Päätin alkaa oman itseni liittolaiseksi. Lopetin opiskelut, jotka eivät edistyneet ja menin töihin. Tämä nosti elämänlaatua todella paljon. Töistä ei tule läksyjä, joten vapaa-aika lisääntyi. Rahalla pääsin matkustelemaan, jota olin aina halunnut.

Kun pääsin ahdistavasta ihmissuhteesta (missä rajojani tai minua ei kunnioitettu, mutta lähteäkään ei olisi saanut) pystyin vihdoin pukeutumaan ja laittautumaan kuten halusin.

Laitoin välit poikki toksiseen sukulaiseen.

Nämä valinnat ovat aiheuttaneet paljon katkeruutta ja vihaa muissa, mutta en olekaan koskaan kokenut vapautta olla oma itseni, joten etääntyminen tuomitsijoista ei ole ollut niin kovin vaikeaa.

Vieläkin minulla on todella isoja ongelmia läheisriippuvaisuuden kanssa, mutta en katsokaan tarpeelliseksi olla läheisissä ihmissuhteissa. Keskityn itseeni. 

Vierailija kirjoitti:

Olin jo luovuttaa. Irtisanoin asunnon, muutin mökille ja ajattelin päättää päiväni siellä sitten kun sairas äitini kuolee, mutta luonnossa oleilu ja puiden hakkuu ym teki kai tehtävänsä. Äiti kuoli, pieni romahdus siinä tuli, mutta jatkoin mökillä ja olo sitten parani. 

 

Itsellä myös suorittava työ ilman vastuuta auttoi saamaan ajatuksia vähän muualle. Jäin sairaslomalle. Maalasin talon kaikki huoneet, istutin pihalle kasveja, siivosin varastoa. Stressi oli selvästi syy siihen että en päässyt masennuksesta. Heti kun vastuu loppui niin paraneminen alkoi.

Itsellä työuupumus laukaisi, ja sairasloman alussa syveni ihan todella pahasti. Ihan tosi synkkiin vesiin vei. Vähän siis toisinpäin eli kun vastuu, stressi ja työ otettiin pois, en enää tiennyt kuka olen, mitä järkeä olla, kannattaako elää enää. 

Alkoholin käytön vähentäminen piristi mieltä tosi paljon. Mun masennus liittyi vaan alkoholin liialliseen käyttöön 

Vierailija kirjoitti:

Lääke vei masennuksen tunteen pois 2 viikossa. 

 

Pidemmällä ajalla masennuksen vei pois eräänlainen hengellinen herääminen. En siis tarkoita tällä että pitäisi ottaa joku uskonto ja noudattaa sen oppeja kirjaimellisesti. Vaan oikeasti pohtia syvällisesti, mitä mieltä on elämästä, kärsimyksestä, kuolemasta, ja kaikista niistä asioista jotka aiheuttaa ahdistusta ja masennusta. Pohtia ne asiat läpi perusteellisesti, muodostaa oma maailmankuva ja -katsomus ja miettiä miten ne asiat hyväksyy ja käsittelee. Erilaisista filosofioista ja uskonnoistakin saa tähän aineksia. Kannattaa lukea kirjallisuutta ja käydä se prosessi kerran kunnolla läpi. Valmiita vastauksia ja ulkopuolelta annettuja helppoja ratkaisuja ei ole, vaan se herääminen lähtee susta itsestäsi. 

Tämä kuulostaa kiinnostavalta, olen huomannut että tässä paranemisen (toivottavasti) polulla olen alkanut etsimään netistä tietoa eri uskontokunnista jne. Että josko lohtua tai ymmärrystä tähän maailmaan löytyisi jostain, tai joku kolahtaisi niin että merkitys aukenisi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Muakin kiinnostaisi. Ei oo löytynyt sopivaa lääkitystä. En kykene edes kävelylle tai ystäviä tapaamaan. Autopilotilla töissä ja kaikki muu aika sikiöasennossa sängyssä. Aurinko paistaa kaihtimien raosta ja syyllistää mua kun en kykene siitä nauttimaan.

 

 

Niin tuttua tuo syyllistävä aurinko. Piinaava aurinko. 

Itse olin hyvin aktiivinen ja monipuolinen liikkuja. Masennuksessa se katosi ensimmäisenä. En ole koskaan päässyt siihen takaisin. Masennus parantui kun kaikki kuormitus hävisi. Sai aikaa ihan rauhassa itselleen. Jossain vaiheessa huomasin, että alkoi olla energiaa muuhunkin kuin sängyssä makaamiseen. Siitä pikkuhiljaa, omaan tahtiin pieniä parannuksia. Mutta se vaati, että ehti tulla sitä toleranssia. Jos joku olisi yrittänyt pakottaa johonkin pahimpaan aikaan, niin olisin varmaan vajonnut syvemmälle. 

Oman to

Joo itsellensä on se pahin syyllistäjä. Eikö nyt riittäisi? Tässä mennyt jo niin kauan! Snap out of it! Jne

Minun aikuinen lapseni on ollut vakavasti masentunut. Näin ulkopuoliselle parantuminen näyttäytyi ensi narratiivin muuttumisena: ekaksi hän sanoi, ettei enää edes yrittänyt olla onnellinen. Seuraavaksi kiinnitin huomioita, kuinka hän lopetti tilanteiden arvottamisen. Ei ollut enää hyvää tai huonoa. Oli vain läsnäoleva hetki.

 

Eli parantuminen käynnistyi hyväksymisen olotilana. Tämän jälkeen alkoi näkymään toivon pilkahduksia puheessa.

Vierailija kirjoitti:

Minun aikuinen lapseni on ollut vakavasti masentunut. Näin ulkopuoliselle parantuminen näyttäytyi ensi narratiivin muuttumisena: ekaksi hän sanoi, ettei enää edes yrittänyt olla onnellinen. Seuraavaksi kiinnitin huomioita, kuinka hän lopetti tilanteiden arvottamisen. Ei ollut enää hyvää tai huonoa. Oli vain läsnäoleva hetki.

 

Eli parantuminen käynnistyi hyväksymisen olotilana. Tämän jälkeen alkoi näkymään toivon pilkahduksia puheessa.

Uskoisin että tuo asian hyväksyminen on alussa todella vaikea paikka ja joka vie paljon aikaa, energiaa/tuo lisästressiä ja surua. Sitä vertaa koko ajan entiseen minään tai muihin. Toivottavasti lapsesi voi jo paremmin, kuulostaa siltä

Itsemyötätunnon säännöllinen harjoittelu, tästä aiheesta löytyy suomeksikin hyvin kirjoja. Sitten mielenterveystalon omahoito-ohjelmat ja lääkitys kohdilleen, siinä minun toipumisen välineitä. Liikunnan lisääminen ja siinäkin kohtuullisuus, muutama tunti on jo terveysliikunnan suositusten mukaan riittävästi.

Terapiasta ei ollut muuta kuin haittaa, en kaipaa moralisoivaa psykologia halveksumaan minua ja pönkittämään itseään. Vielä vähemmän psykoterapeutteja. Tulee myös kalliiksi.

Voimia toipumiseen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lääke vei masennuksen tunteen pois 2 viikossa. 

 

Pidemmällä ajalla masennuksen vei pois eräänlainen hengellinen herääminen. En siis tarkoita tällä että pitäisi ottaa joku uskonto ja noudattaa sen oppeja kirjaimellisesti. Vaan oikeasti pohtia syvällisesti, mitä mieltä on elämästä, kärsimyksestä, kuolemasta, ja kaikista niistä asioista jotka aiheuttaa ahdistusta ja masennusta. Pohtia ne asiat läpi perusteellisesti, muodostaa oma maailmankuva ja -katsomus ja miettiä miten ne asiat hyväksyy ja käsittelee. Erilaisista filosofioista ja uskonnoistakin saa tähän aineksia. Kannattaa lukea kirjallisuutta ja käydä se prosessi kerran kunnolla läpi. Valmiita vastauksia ja ulkopuolelta annettuja helppoja ratkaisuja ei ole, vaan se herääminen lähtee susta itsestäsi. 

Tämä kuulostaa kiinnostavalta, olen huomannut että tässä paranemisen (toivottavasti)

Kiitos positiivisesta vastaanotosta. Yleensä kun mainitsee hengellisyyden tai uskonnot, saa vain hihhulin leiman otsaansa. Haluan lisätä vielä, että vaikka ei löytäisi mistään uskonrakennelmasta itselleen täysin sopivaa totuutta, ei sekään välttämättä ole huono lopputulos, vaan elämän mysteerin voi hyväksyä sellaisenaan.

Uskonnot voivat tuoda monelle mielenterveyden ongelmien kanssa kamppailevalle lohtua, mutta samalla ymmärrän kyllä myös uskontojen kritisoimisen. Monet uskonnolliset yhteisöt vaikuttavat antavan ihmiselle valmiin paketin: ajattele ja toimi näin, sekä kieltävät kokonaan sen oman ajattelun, uteliaisuuden ja kyseenalaistamisen, mikä taas ainakin itselleni on koko hengellisen etsinnän ydin. 

Vierailija kirjoitti:

Muakin kiinnostaisi. Ei oo löytynyt sopivaa lääkitystä. En kykene edes kävelylle tai ystäviä tapaamaan. Autopilotilla töissä ja kaikki muu aika sikiöasennossa sängyssä. Aurinko paistaa kaihtimien raosta ja syyllistää mua kun en kykene siitä nauttimaan.

Ajattelen sitä asiaa itse samppoomainoksen sanoin. Olen sen arvoinen. Mulla on täysi oikeus maata sikiöasennossa ja kehottaa aurinkoa painumaan matkoihinsa siitä häiritsemästä. Ei ole minun ihmisarvoni siitä kiinni, teen sen mikä tuntuu hyvältä, ja kun en ylitä itseäni, voima löytyy myöhemmin itsestään, ja pystyn taas tekemään asioita. En niin paljon kuin aiemmin, mutta kuitenkin todellisia asioita. Ja vähitellen taas lisää, hiukan aaltoillen, mutta pääasiassa ylöspäin. Ja sitten on hyvä muistaa siellä maatessaan, että maailmassa on paljon ihmisiä, jotka ymmärtää ihan tarkkaan, mitä käyt läpi. Et ole yksin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lääke vei masennuksen tunteen pois 2 viikossa. 

 

Pidemmällä ajalla masennuksen vei pois eräänlainen hengellinen herääminen. En siis tarkoita tällä että pitäisi ottaa joku uskonto ja noudattaa sen oppeja kirjaimellisesti. Vaan oikeasti pohtia syvällisesti, mitä mieltä on elämästä, kärsimyksestä, kuolemasta, ja kaikista niistä asioista jotka aiheuttaa ahdistusta ja masennusta. Pohtia ne asiat läpi perusteellisesti, muodostaa oma maailmankuva ja -katsomus ja miettiä miten ne asiat hyväksyy ja käsittelee. Erilaisista filosofioista ja uskonnoistakin saa tähän aineksia. Kannattaa lukea kirjallisuutta ja käydä se prosessi kerran kunnolla läpi. Valmiita vastauksia ja ulkopuolelta annettuja helppoja ratkaisuja ei ole, vaan se herääminen lähtee susta itsestäsi. 

Tämä kuulostaa kiinnostavalta, olen

Näinhän se on. Valmisvaateuskontoa. Pret a porter, valmiina kannettavaksi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En usko omalla kohdallani minkään yksittäisen tapahtuman tai joidenkin tapahtumien vaikuttaneen siihen niin, että olisin pystynyt mitään nimeämään. Sen huomaa, kun katsoo taaksepäin - sen, että päivät olivat olleet mustempia, liikkeet jähmeämpiä ja suru enemmän läsnä. Se on jotain mitä katsoisi pimeään rotkoon sieltä rotkon suulta. On tunne, että eihän tämä niin ihmeellistä ole, mutta se onkin normaalia elämää.

En ole aloittanut masentuneena minkäänlaisia fyysisiä aktiviteetteja tai ravintorikkaan ruoan syömistä tms. Ei masentuneena ole mielenkiintoa tämmöiseen - ainakaan itselläni.

 

Jatkan tähän vielä sen verran, että pitkittynyt vakava masennus on jotain muuta, kuin lyhytaikainen masennus tai varsinkaan alakulo. Sitä on sen rotkon reunalla hyvin usein ja joskus tipahtaa ja taas kiipeää ylös. Pelkää näitä tippumisia ja aika herkällä korvalla kuuntelee, ikään kuin säpsähtää.

Tuohon pelkoon kun pääsee käsiksi, ei ole lainkaan niin kauheaa sahata siellä rotkon rajamailla enää. Tietää, että jos putoaa, poiskin pääsee. Vaikka se sitten olisikin kymmenen sakkokierrosta ja hävitty kisa, niin pääsee kuitenkin lopulta syömään ja lepäämään. Koen olevani paljon vahvempi ja pelottomampi ihminen nykyään, koska mikään ei järkytä minua täysin toimintakyvyttömäksi enää. En osaa pitää masennusjaksojani menetettynä aikana enää. Ymmärrän myös itseäni ja muita paljon paremmin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mulla toimi liikunta, kaikenlainen itsestä huolenpitäminen, ravitsemus, välien katkaiseminen alkoholistivanhempaan. Näistä alkoi hyvänkierre, joka johti työpaikan vaihtamiseen, itselle mielekkäiden asioiden lisääntymiseen elämässä.

Miten sait sieltä synkkyydestä aloitettua liikunnan/itsensä huolenpitämisen? 

Askel kerrallaan. Sukulaisen sanoin, lenkkeily aloitetaan siitä, että vedetään lenkkarit jalkaan. Ensimmäisenä päivänä se riittää. Tuolla oli pitkä ketju siivoamisesta ja järjestelystä, ja ihmiset havahtuivat siihen, että jokainen siivoamiseen käytetty minuutti on tehtyä työtä, josta voi olla tyytyväinen, ja nekin minuutit voi tehdä odotellessa, että mikro kilahtaa jne. Ei tarvitse tehdä enempää kuin on aikaa ja jaksamista. 

Mistä löytäisi halun parantua?

Lopetin alkoholin käytön kokonaan ja sitä myöten sain lopettaa myös terapian koska masennus häipyi. Ja häipyi muuten todella nopeasti. Eli minun kohdallani alkoholi oli depressantti. Jännä etten tajunnut tuota jo aiemmin. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En usko omalla kohdallani minkään yksittäisen tapahtuman tai joidenkin tapahtumien vaikuttaneen siihen niin, että olisin pystynyt mitään nimeämään. Sen huomaa, kun katsoo taaksepäin - sen, että päivät olivat olleet mustempia, liikkeet jähmeämpiä ja suru enemmän läsnä. Se on jotain mitä katsoisi pimeään rotkoon sieltä rotkon suulta. On tunne, että eihän tämä niin ihmeellistä ole, mutta se onkin normaalia elämää.

En ole aloittanut masentuneena minkäänlaisia fyysisiä aktiviteetteja tai ravintorikkaan ruoan syömistä tms. Ei masentuneena ole mielenkiintoa tämmöiseen - ainakaan itselläni.

 

Jatkan tähän vielä sen verran, että pitkittynyt vakava masennus on jotain muuta, kuin lyhytaikainen masennus tai varsinkaan alakulo. Sitä on sen rotkon reunalla hyvin usein ja joskus tipahtaa ja taas kiipeä

Tuon luoton kun saisi iskostettua. Nyt enimmäkseen hakee tukea muilta, jotka sanovat näkevänsä positiivisia muutoksia, mutta itsellä tuntuu että samassa tilassa. Ei usko itseensä että sieltä kyllä taas valoon pääsee.