Kun lopetettiin yhteydenpito sukulaisiin ja ystäviin, KUKAAN ei ole ollut meihin enää yhteydessä

Reipas ja tunnollinen lammas kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tuo osui ja upposi myös minuun eli minun sisarukseni ovat saaneet ja myös minä olen saanut tunnekylmän kasvatuksen ja yhteydenpitämättömyyden mallin vanhemmiltamme. Suvun vanhimpien ollessa elossa suku kokoontui, mutta nyt kukaan ei kutsu toisiaan kylään. Lasten syntymäpäiväkutsut kummien suuntaan on vuosia kaikuneet kuuroille korville. Muistan yhdet syntymäpäivät kun molemmat kummit perheineen peruivat tulonsa syntymäpäivän aamuna. Ja olin tilannut kakun syntymäpäiville. No, ei se kakku, mutta lasten pettymys. 

Lapsena ihmettelin yhtä sukulaista, joka ei ollut ainoan sisarensa kanssa tekemisissä. Nyt ihmettelen, että miten olen samassa tilanteessa.

Lapsuudenperhe oli riitaisa ja isä oli ja on edelleen narsistinen. Isä eristi meidät  äidin suvusta. Isän sukulaisten kuollessa suvusta jäi vain muistot. Jokin vinouma meillä on ollut perheessä jo pitkään. M

Mainitsit siskosi useamman kerran. Meillä ei ole sisarusyhteyttä, ei minkäänlaista. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen nähnyt veljeni viimeksi 2 vuotta sitten. Välimatkaa kymmenisen kilometriä. Ei ole riitoja, minä olen yrittänyt pitää yhteyttä ja kysellä kuulumisia, mutta ei... Veljeni on ihan normaali nelikymppinen mies, jolla yksi lapsi ja avopuoliso. Ei häntä kiinnosta mitenkään päin minä ja minun perheeni. Toki nuoruudessa oli vähän tällaisesta jo viitteitä, kun häntä ei kiinnostanut yhtään, että minua koulukiusattiin ja syrjittiin. Hän oli se suosittu ja ehkä vähän kiusaajaluonnekin. Taisi hävetä minua eikä ollut sellainen "suojeleva isoveli".

Törkeää käytöstä veljeltä. Samoin vanhemmiltasi. Vanhemmilla kasvatustyö mennyt pahasti pieleen. Meillä tyttö ja poika jotka kasvatatetaan auttamaan ja pitämään yhteyttä. Me vanhemmat perheen päänä edellytämme tätä myös aikuisilta lapsiltamme.

Ohis haluaisin vinkkejä tähän: miten ohjaatte lapsianne pitämään yhteyttä toisiinne. Minun aikuiset vanhempani eivät edes mainitse sisaruksiani nimeltä kun vierailemme. Meillä sisaruksilla on aivan erilliset elämät, jotka ei kohtaa. Minun lapseni eivät tunne sisaruksiani tai heidän lapsiaan eli serkkujaan. Sisarusteni lapset eivät tunne isovanhempiaan. 

Haluaisin, että omat lapseni eivät päädy tällaiseen.

Jännä tuo naisten logiikka ja ajattelu. Kun minä lopetan yhteydenpidon muihin niin se ei tarkoita että muut saa lopettaa yhteydenpidon minuun ja muiden pitää olla minuun yhteydessä vaikka itse en samaa muille suostu tekemään

Sairasta. Kun itse tekee pentuja omalla päätöksellä ja nyt kitistään kun koko suku ei alkanutkaan pyörimään tämän yhden perheen tahdon mukaan heidän ympärillä vaan ne kehtaa elää omaa elämäänsä

Eikös se ole helpompaa, kun ei ole tekemisissä. Itse en kaipaa sukulaisten enkä serkkujen seuraa. Nimeltä tiedän ja se riittää.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Täytyy sanoa, että itsekin vähän yllätyin ja järkytyin kuinka välinpitämättömiä minun sukulaiseni olivat, kun esikoisemme syntyi... Etenkin äitini, joka on aina ollut hyvin lapsirakas ei kiinnostunut "mummoilusta" yhtään. Näki vauvan ensimmäisen kerran noin 2 kk syntymästä. Välimatkaa 20 km. Ei kysellyt juuri raskausaikanakaan mitä kuuluu tms.

Ja kyllä täytyy sanoa, ennen raskautta ei ihan hirveästi pidetty yhteyttä, mutta ajattelin jotenkin, että ensimmäinen lapsenlapsi saisi hänet innostumaan. Vika oli toki omissa odotuksissani ja haavekuvissani, mutta... 

Syynä voi olla että joku ei ole itse kiinnostunut iäkkäiden vanhempiensa asioista, tai ei ole osoittanut lämpöä sisarustensa lasten syntymän ja kasvun kohdalla, mutta olettaa, että kun heille syntyy lapsi, ovat kaikki innostuksesta tohkeissaan. Että se oma lapsi olisi jotenkin erinomaisempi kuin muiden

Minun vanhempani eivät ole iäkkäitä. Ja meidän lapsi oli ensimmäinen lapsenlapsi. 

Se juuri oli tavoitteenne, eikö, ap? Niin että mitä nyt sitten ihmettelet?

Nro 81: "Mainitsit siskosi useamman kerran. Meillä ei ole sisarusyhteyttä, ei minkäänlaista. "

Aivan. Otinkin kantaa siihen, että kun suvun vanhimmat kuolevat, ei se sukujen hajoaminen ole vain siitä kiinni, onko saanut tunnekylmän kasvatuksen vai ei. Ihmiset - sisaruksetkin - voivat etääntyä toisistaan, vaikka minkäänlaista riitaa tai muuta eripuraa ei olisi edes ollut. Elämät vaan vie erilleen. Ihan kuten ystävyyssuhteissakin, niin jos ei pidetä yhteyttä, niin ystävyys vaan päättyy ja ystävän tilalle tulee muita ihmisiä tai asioita. Joillain katkeaa toki vaikka riitaan perinnöstä tai siihen, että kokee tulleensa vanhempiensa taholta eriarvoisesti kohdelluksi tai jotain muuta vastaavaa. Tai ei olla edes lapsuudessa oltu mitenkään läheisiä sisarusten kanssa. Meillä mun siskon kanssa sisarusyhteys on säilynyt just sen vuoksi, että me ollaan vuosikymmeniä ylläpidetty sitä. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen nähnyt veljeni viimeksi 2 vuotta sitten. Välimatkaa kymmenisen kilometriä. Ei ole riitoja, minä olen yrittänyt pitää yhteyttä ja kysellä kuulumisia, mutta ei... Veljeni on ihan normaali nelikymppinen mies, jolla yksi lapsi ja avopuoliso. Ei häntä kiinnosta mitenkään päin minä ja minun perheeni. Toki nuoruudessa oli vähän tällaisesta jo viitteitä, kun häntä ei kiinnostanut yhtään, että minua koulukiusattiin ja syrjittiin. Hän oli se suosittu ja ehkä vähän kiusaajaluonnekin. Taisi hävetä minua eikä ollut sellainen "suojeleva isoveli".

Törkeää käytöstä veljeltä. Samoin vanhemmiltasi. Vanhemmilla kasvatustyö mennyt pahasti pieleen. Meillä tyttö ja poika jotka kasvatatetaan auttamaan ja pitämään yhteyttä. Me vanhemmat perheen päänä edellytämme tätä myös aikuisilta lapsiltamme.

Siis tosissasi määräilet aikuisia lapsiasi?

Reipas ja tunnollinen lammas kirjoitti:

Surullinen tilanne, mutta uskoitko oikeasti, että tunnekylmät ihmiset muuttuisivat, kun teille syntyi lapsia? Eli kuinka realistinen tuo toiveesi todellisuudessa oli? Ymmärrän toiveesi, mutta muuttuivatko he silloin, kun sisaruksillenne syntyi lapsia? Ja jos muuttuivat, mitä tapahtui, kun he muuttuivat takaisin tunnekylmiksi ja välinpitämättömiksi?



Onhan noita varamummoja mahdollista saada ja käsittääkseni kummien määrääkin voi lisätä (tästä en ole ihan varma), mutta ehkä sellaiseen "yhteisöllisempään" elämään pääsisi parhaiten siten, että tutustuu muihin lapsiperheisiin, joilla on syystä tai toisesta samankaltainen tilanne. Eli lasten isovanhemmat vaikkapa kuolleet tai ovat päihdeongelmaisia tai jotain, jolloin isovanhempia ei itseasiassa ole lasten elämässä. Perheisiin, joissa vanhemmilla ei ole sisaruksia tai jos onkin, asuvat kaukana eikä muutenkaan olla pahemmin tekemisissä. Jos siellä lähistöllä asuu joku iäkkäämpi ihm

Tunnekylmillä vanhemmilla on aina ihania lapsia, joille vain osuu ystäviä, jotka eivät välitä? Aika moni varamummo on huomannut, että ne parjatut isovanhemmat ei oikeasti ole pahoja ja kamalia, ne ei vain jaksa valittavaa ja vaativaa aikuista lastaan, jolle ei kelpaa mikään ja joka valittaa, kun kukaan ei välitä.

On asiat hyvin. Rahaa tms. ne kumminkin pyytäisivät. Kokemusta on. Ja niissä pesivät persut v''tuilisivat.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Samaistun vähän ja tunnen tuskasi kyllä. Mutta miten ajattelit että yhtäkkiä he muuttuisivat lämpimiksi ja välittäviksi ihmisiksi jos eivät sitä ole koskaan olleet? Mutta parempi vaan että välit on poikki. 

Olimme aiemmin tekemisissä perheen kanssa siten: että me aina yksipuolisesti ajoimme 4-5 h matkan heille. Nyt näin pienten lasten kanssa ei onnistu, että lähdemme jyräämään päiväkotipäivän jälkeen 4-5h automatkaa. Sisaruksilla on jo isoja lapsia, jotka matkan pystyisivät taittamaan, mutta tänne suuntaan se ei onnistu. Isovanhemmilta ei myöskään. 

 

Kun olemme yrittäneet mennä sinne päin, edes sen pari kertaa vuodessa, ei meille ole ollut vuoteita, pottaa, vauvan sänkyä tms tilaa majoittua. Meille on huudettu että jouduttu pesemään lasten pyykkejä yms kamalaa. Tällä isovanhemmalla selvästi mielenterveysongelmia

Ilmeisesti olette menneet kutsumatta kylään, kun teitä ei ole ilomielin vastaanotettu. Meidän elämän pilasi miehen sisko perheensä kanssa, kun tuli joka ainoan loma- ja juhlapäivä meille moneksi päiväksi ja yöksi. Koskaan ei tuotu tuliaisia tai edes jotain ruokaa. Raskaiden työviikkojen jälkeen sitä haluaa levätä viikonloppuina ja juhlapyhinä, mutta ei ollut mahdollista, kun nämä kutsumattomat vieraat tulivat kylään. Sanoa ei asiasta voinut, kun mies olisi suuttunut. Keskimmäinen lapsi oli vajaa kahden viikon ikäinen, kun kutsumatta yhtäkkiä pöllähtivät meille uutta vuotta viettämään. Pääsin näistä siipeilijöistä erilleen vasta, kun erosin mielestäni. Ihana mikä rauha.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Samaistun vähän ja tunnen tuskasi kyllä. Mutta miten ajattelit että yhtäkkiä he muuttuisivat lämpimiksi ja välittäviksi ihmisiksi jos eivät sitä ole koskaan olleet? Mutta parempi vaan että välit on poikki. 

Olimme aiemmin tekemisissä perheen kanssa siten: että me aina yksipuolisesti ajoimme 4-5 h matkan heille. Nyt näin pienten lasten kanssa ei onnistu, että lähdemme jyräämään päiväkotipäivän jälkeen 4-5h automatkaa. Sisaruksilla on jo isoja lapsia, jotka matkan pystyisivät taittamaan, mutta tänne suuntaan se ei onnistu. Isovanhemmilta ei myöskään. 

 

Kun olemme yrittäneet mennä sinne päin, edes sen pari kertaa vuodessa, ei meille ole ollut vuoteita, pottaa, vauvan sänkyä tms tilaa majoittua. Meille on huudettu että jouduttu pesemään lasten pyykkejä yms kamalaa. Tällä isovanhemmalla

Ei mennyt sitten ihan putkeen sinullakaan. Isätön perhe nyt

Nro 82: "Haluaisin, että omat lapseni eivät päädy tällaiseen."



Mun vinkkini on, että luokaa perinteitä. Perinteitä, jotka lapsenne omaksuvat jo lapsuudessaan. Perinteitä, joita he jatkavat yhdessä teidän kanssanne vielä omilleen muutettuaan ja myös sitten, kun heillä on omia lapsia. Kirjoitin tuolla eiemmin, että meillä oli aikoinaan tapana juhlia niin synttärit kuin nimpparitkin. Ja kaikki muut mahdolliset juhlapäivät. Yhdessä. Tällä tavalla lapsille on luontevaa olla sisarustensa kanssa vielä senkin jälkeen, kun ovat laittaneet lapsuudenkotinsa oven kiinni. Meillä yksi pisimpään jatkuneista perinteistä oli yhteinen vappulounas. Tämän perinteen aloitti mun vanhemmat aikoinaan. Nuorena tietenkin biletti vappuaattona kavereiden kanssa, mutta vappulounaalle mentiin, vaikka olisi ollut miten kamala darra. Naurettiinkin aikoinaan, että vain kuolintodistuksella saa vapautuksen vappulounaasta. 



Mun ja siskoni lapset ovat aika paljonkin tekemisissä toistensa kanssa. Siis sekä sisarukset että serkukset. Mutta se on ollut heille lapsuudestaan lähtien luontevaa. Nuorina aikuisina sitten järjestivät porukalla illanistujaisia, kävivät yhdessä jossain baareissa jne. Asiaa on tietysti auttanut se, että ollaan aina asuttu pääkaupunkiseudulla ja asutaan edelleen, joten välimatkat eivät ole tuottaneet hankaluuksia. 

Heh! Sama täällä! Ensiksi puolisoni ja minun vanhemmat kärttivät lapsenlapsia ja huomauttelivat että biologisesta kellostani joka tikittää ja siitä, että eivät hekään ikuisesti nuoria ole ja haluaisivat kuitenkin viettää aktiiviaikaa lastenlasten kanssa ennen kuin vanhuus ja raihinaisuus iskee.

Sitten kun niitä tuli, niin yht'äkkiä niille ei olekkaan aikaa. Mun porukat jäi eläkkeelle jo vähän ennen kuopuksen syntymää ja hankkivat samantien osakkeen Espanjan aurinkorannoilta. Siellä he golfaavat ja jopa esikoisen synttärit unohtivat. Ei edes korttia lähettäneet.

Miehen vanhemmat ei tietenkään ehdi tapaan lapsia mutta jos pitää kyyditä johonkin oopperaan, risteilylle tai kissanristiäisiin tai tarvitaan muuta apua niin silloinhan meidän olemassaolo muistetaan...

Kummankin sisarukset myös muistaa jos apua tarvitaan.

Täytyy vain suhtautua siihen, että omat vanhemmat on aikuisia ihmisiä joilta ei voi vaatia viettään aikaa omien lastenlasten kanssa jos tiedossa on jotain mukavampaa, aivan kuten et voi vaatia "naapurin Irmaa ja Reinoa" tutustuun lapsiisi ja viettään heidän kanssaan aikaa. Pitää toisaalta ehkä olla iloinen, että isovanhemmat ovat iloisia ja reippaita, itsenäisiä ihmisiä, jotka ovat ansainneet oman elämän ja vapautensa.

Ystävättäreni itkee puhelimessa, miten hänen äitinsä on "ominut" lastenlapsensa. Hän on tahtoihminen ja pitää tytärtään, joka on maailman kiltein ja hyväntahtoisin ihminen" avuttomana "lapsentasoisena" tohelona ja kyvyttömänä hoitamaan kahta tytärtään. Lapset ovat oppineet että mummi on "voimahahmo" ja äiti on "luuseri". He ovat "mummin tyttöjä" ja raportoivat mummille, mitä höhlää äiti on kulloinkin tehnyt. "äiti unohti pakata eskaritossut" ym. Ja he kohtelevat äitiään halveksivasti ja vahingoniloisesti kuten mummikin. Äiti jäi leskeksi yllättäen vähän ennen kuopuksen syntymää ja kärsi synnytyksenjälkeisestä masennuksesta, jolloin isoäiti otti vallan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kuinkas sattuikaan, että teidän molempien vanhemmat ja sisarukset ja vielä ystävätkin karttavat teitä! 

Tämä on tosi ikävää. Kärsitään tästä aivan valtavasti kuten aloituksessa kerroin.

Miehen veljen perhe on aina ollut todella etäinen. Hänen vaimoonsa, kälyyni en saa mitään yhteyttä. Tämä asia on aina ollut näin. 

Sisaruksemme, valitettavasti tunnekylmien vanhempien kasvatteja. Me miehen kanssa sosiaalisia ja auttavaisia. Olemme muistaneet sisarustemme lapsia aikanaan valtavasti.

Emme voineet arvatakaan, että meitä ja lapsiamme ei muisteta, ei välitetä ollenkaan. 

Kirjoitit sisarustenne olevan tunnekylmien vanhempien kasvattamia, mutta samojen vanhempien kasvattamiahan tekin olette! 

Aika paksua ja omahyväistä ajatella, että ap miehensä kanssa olisi ollut joku puolen suvun kannattelija. Kunnon  not like other girls (relatives) -ajattelua.

+ kommentin loppuun vauvapalstamaisen itseriittoinen voimaantumislause, ettei mitään sukulaisia ja kummeja edes tarvita.

Itseä on aina ihmettyttänyt se, että jos joku perustaa perheen, siihen olisi osallistuttava kaikkien: ystävien, vanhempien, sisarusten ja muiden sukulaisten. Minusta ystävät ja muut sukulaiset eivät ole olemassa vain ollakseen tukiverkkona jollekin. Kaikkia ei oikeasti kinnosta yhtään jonkun serkun tai edes oman sisaruksen lapset.  Se on sinun elämääsi, ei heidän. Kaikki eivät edes pidä lapsista.

Vierailija kirjoitti:

Olette rasittava ja hankala perhe, jonka kanssa kukaan ei halua olla tekemisissä. Koko suku on helpottunut, kun ette jatkuvasti ole vaatimassa jotain ja esittelemässä kaikkea sitä ihanaa, mitä teillä on 5 tunnin matkan päässä muusta suvusta.

Mieti, heillä on toisensa ja hyvä olla yhdessä, sinä perheinesi olet yksin omasta tahdostasi. Jos et itse kykene osoittamaan lapsillesi, että maailma on hyvä paikka olla ja elää, niin miksi oletat, että muut ihmiset sen tekisivät?

Minkälaisessa perheessä on kasvanut ventovieraalle näin ilkeästi kirjoittavan ihminen? Häpeä! 

Vierailija kirjoitti:

Itseä on aina ihmettyttänyt se, että jos joku perustaa perheen, siihen olisi osallistuttava kaikkien: ystävien, vanhempien, sisarusten ja muiden sukulaisten. Minusta ystävät ja muut sukulaiset eivät ole olemassa vain ollakseen tukiverkkona jollekin. Kaikkia ei oikeasti kinnosta yhtään jonkun serkun tai edes oman sisaruksen lapset.  Se on sinun elämääsi, ei heidän. Kaikki eivät edes pidä lapsista.

Mä vähän luulen, että moni lapsia hankikiessaan ja varsinkin niissä lapsen saamisen hormonimyrskyissään toivoo, että nyt kun mulla on tämä ihana pienokainen, kaikki muuttuu kauniiksi saduksi, jolla on happy end. Ikävä tosiasia on, että se hattarahöttö on totta vain sille lapsen saaneelle, ei niille kaikille muille ympärillä oleville ihmisille. Oma yhteisö pitää luoda ja sitä pitää vaalia ja ylläpitää jo kauan ennenkuin edes harkitsee ostavansa raskaustestin. Ymmärrän kyllä hyvin sen, että moni tajuaa suvun merkityksen vasta sitten, kun sen uusimman suvun jäsenen on pullauttanut maailmaan. Mutta ei ne etäiset välit - yleensä - lähenny sen vuoksi, että joku suvusta saa lapsen. 



Mennyt aika ei palaa eikä enää mummolan pelloilla kirmaile heinäkuussa iloinen lauma serkuksia. Yhteiskunta on muuttunut ja työelämä vie monista aikuisista - niin nuorista lapsettomista, pienten lasten vanhemmista kuin niistä eläkeikää odottavistakin - kaikki mehut. Enää ei mene Suomi kiinni heinäkuussa vaan ihmisillä on lomat mitä erilaisimpiin aikoihin ja pätkinä. Enää ei olla pääsääntöisesti töissä ma-pe klo 8-16 vaan yhä monimuotoisempia työaikoja alkaa olla. Enää ei katsella kello viiden uutisia, koska yhä harvempi on siihen aikaan kotona ja jo perheensä kanssa päivällisen syönyt. Kodin ulkopuoliset harrastukset niin vanhemmilla kuin lapsillakin vievät vapaa-ajan.  Mä ymmärrän oikein hyvin nuorempia sukupolvia, jotka elävät nyt ihan erilaisessa ja paljon hektisemmässä maailmassa kuin mitä minä elin silloin, kun omat lapseni olivat pieniä.



Jotenkin tuntuu, että nykyisin kaikilla on kamala kiire. Eläkeläisillä on kiire, työssä käyvillä on kiire, lapsiperheillä se vasta kiire onkin, nuorilla on kiire ja lapsilla on kiire. Koko ajan pitää "suorittaa" jotain. Eikä kukaan voi viheltää pillillä peliä poikki ja sanoa, että mitä jos lähdettäis meidän pihalle heittämään tikkaa ja juomaan mehua.

Reipas ja tunnollinen lammas kirjoitti:

Nro 82: "Haluaisin, että omat lapseni eivät päädy tällaiseen."



Mun vinkkini on, että luokaa perinteitä. Perinteitä, jotka lapsenne omaksuvat jo lapsuudessaan. Perinteitä, joita he jatkavat yhdessä teidän kanssanne vielä omilleen muutettuaan ja myös sitten, kun heillä on omia lapsia. Kirjoitin tuolla eiemmin, että meillä oli aikoinaan tapana juhlia niin synttärit kuin nimpparitkin. Ja kaikki muut mahdolliset juhlapäivät. Yhdessä. Tällä tavalla lapsille on luontevaa olla sisarustensa kanssa vielä senkin jälkeen, kun ovat laittaneet lapsuudenkotinsa oven kiinni. Meillä yksi pisimpään jatkuneista perinteistä oli yhteinen vappulounas. Tämän perinteen aloitti mun vanhemmat aikoinaan. Nuorena tietenkin biletti vappuaattona kavereiden kanssa, mutta vappulounaalle mentiin, vaikka olisi ollut miten kamala darra. Naurettiinkin aikoinaan, että vain kuolintodistuksella saa vapautuksen vappulounaasta. 



Mun ja siskoni lapse

Luokaa perinteitä yksin. Luoja miten tämä auttoi Ap:ta