Kun lopetettiin yhteydenpito sukulaisiin ja ystäviin, KUKAAN ei ole ollut meihin enää yhteydessä

Surullinen tilanne, mutta uskoitko oikeasti, että tunnekylmät ihmiset muuttuisivat, kun teille syntyi lapsia? Eli kuinka realistinen tuo toiveesi todellisuudessa oli? Ymmärrän toiveesi, mutta muuttuivatko he silloin, kun sisaruksillenne syntyi lapsia? Ja jos muuttuivat, mitä tapahtui, kun he muuttuivat takaisin tunnekylmiksi ja välinpitämättömiksi?



Onhan noita varamummoja mahdollista saada ja käsittääkseni kummien määrääkin voi lisätä (tästä en ole ihan varma), mutta ehkä sellaiseen "yhteisöllisempään" elämään pääsisi parhaiten siten, että tutustuu muihin lapsiperheisiin, joilla on syystä tai toisesta samankaltainen tilanne. Eli lasten isovanhemmat vaikkapa kuolleet tai ovat päihdeongelmaisia tai jotain, jolloin isovanhempia ei itseasiassa ole lasten elämässä. Perheisiin, joissa vanhemmilla ei ole sisaruksia tai jos onkin, asuvat kaukana eikä muutenkaan olla pahemmin tekemisissä. Jos siellä lähistöllä asuu joku iäkkäämpi ihminen, niin ala tervehtiä häntä aina, kun tulee kadulla, kaupassa tai jossain vastaan. Hymyile ja tervehdi. Muutamien kertojen jälkeen vaihda pari sanaa, kysele kuulumisia jne. Ihastelkaa tai tuskailkaa säätä (lumen määrää, liukkautta, auringonpaistetta, hellettä jne). Ajan mittaan, kun tutustutte paremmin, voit joskus kysyä, tulisiko hän teille kahville. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olette rasittava ja hankala perhe, jonka kanssa kukaan ei halua olla tekemisissä. Koko suku on helpottunut, kun ette jatkuvasti ole vaatimassa jotain ja esittelemässä kaikkea sitä ihanaa, mitä teillä on 5 tunnin matkan päässä muusta suvusta.

Mieti, heillä on toisensa ja hyvä olla yhdessä, sinä perheinesi olet yksin omasta tahdostasi. Jos et itse kykene osoittamaan lapsillesi, että maailma on hyvä paikka olla ja elää, niin miksi oletat, että muut ihmiset sen tekisivät?

Voi miten surkea provotuherrus sinulta. Etkö todella parempaan pystynyt siellä Alakylän Öllölässä?

Ap asuu nyt jossain Kokkolassa, koko suku Helsingissä.

Mitä surkeaa tuossa provotuherruksessa oikein oli, pelkkiä faktoja. Ap on kuvottava minäminä-ihminen, jonka kanssa kukaan ei halua olla tekemisissä. Ei mukavia ihmisiä hylätä, surkeat hyväksikäyttäjät jätetään matkan varrelle.

Täytyy sanoa, että itsekin vähän yllätyin ja järkytyin kuinka välinpitämättömiä minun sukulaiseni olivat, kun esikoisemme syntyi... Etenkin äitini, joka on aina ollut hyvin lapsirakas ei kiinnostunut "mummoilusta" yhtään. Näki vauvan ensimmäisen kerran noin 2 kk syntymästä. Välimatkaa 20 km. Ei kysellyt juuri raskausaikanakaan mitä kuuluu tms.

Ja kyllä täytyy sanoa, ennen raskautta ei ihan hirveästi pidetty yhteyttä, mutta ajattelin jotenkin, että ensimmäinen lapsenlapsi saisi hänet innostumaan. Vika oli toki omissa odotuksissani ja haavekuvissani, mutta... 

Ap ei sitten tarttunut tarjoukseeni Bonus-mummolan saamisesta. T.Hki

Mikä tällainen omituinen odotus on, että sukulaisten on pakko olla sosiaalisia ja mukana teidän elämässänne? Jokaisella on ihan omat ympyränsä, ja niiden pyörittely on myös jokaisen omalla vastuulla. 

Mummot ja vaarit - saati sitten nuoremmatkin sukulaiset - käyvät nykyään töissä ja tarvitsevat viikonloppunsa ja lomansa omaan lepoon. Siihen ei kovin mielellään kutsuta riekkuvaa lapsiperhettä, jolle pitäisi olla vierashuoneet ja varusteet aina valmiina. Talouskin voi olla niin tiukilla, ettei yhtäkään ylimääräistä suuta tarvita ruokittavaksi.

Lisäksi satojen kilometrien välimatkat eivät ole kenellekään pikku juttu. Siihen varataan kokonaisia päiviä ja kustannukset ovat valtavat. Joskus historiassa sukulaiset asuivat samassa talossa ja olivat koko ajan läsnä. Olisiko se sitten mukavaa, ettei mitään yksityisyyttä enää olisi, ja pahimmassa tapauksessa vielä isovanhemmat hoidettavina samassa arjessa?

Jos yhteydenpito on ollut yksipuolista, mutta kuitenkin tuloksellista, niin miksi se sitten piti lopettaa?

Vierailija kirjoitti:

Ap ei sitten tarttunut tarjoukseeni Bonus-mummolan saamisesta. T.Hki

Eli olit Provo? Eihän Ap sulle ole edes vastannut.

Eihän siis kukaan halua aggressiivista vauvalla kirjoittelevaa mummoa

t. Sinulle vastannut 

Olen nähnyt veljeni viimeksi 2 vuotta sitten. Välimatkaa kymmenisen kilometriä. Ei ole riitoja, minä olen yrittänyt pitää yhteyttä ja kysellä kuulumisia, mutta ei... Veljeni on ihan normaali nelikymppinen mies, jolla yksi lapsi ja avopuoliso. Ei häntä kiinnosta mitenkään päin minä ja minun perheeni. Toki nuoruudessa oli vähän tällaisesta jo viitteitä, kun häntä ei kiinnostanut yhtään, että minua koulukiusattiin ja syrjittiin. Hän oli se suosittu ja ehkä vähän kiusaajaluonnekin. Taisi hävetä minua eikä ollut sellainen "suojeleva isoveli".

Aloittajalla on aika vahva näkemys siitä, mikä on normaalia ja miten muiden pitäisi käyttäytyä ja toimia.

Muutin 17-vuotiaana pois kotoa ja 20-vuotiaana opiskeluiden ja työn perässä 80km päähän toiseen kaupunkiin. Vanhempani (eronneet) eivät käyneet luonani kertaakaan! Vertailun vuoksi: mieheni vanhemmat vierailivat myös lastensa vaihto-oppilasvuosina heidän luonaan ulkomailla.

Oma äitini oli alkoholisti, jolla miehet vaihtui ja luottaa ei voinut. Isällä on ollut uusi vaimo vuosikymmeniä, mutta tämä inhoaa minua edelleen siinä määrin, että laittaa kapuloita rattaisiin tasaisin väliajoin. Tai laittoi, enää en ole tekemisissä heidän kanssaan, sillä se on minulle henkisesti liian raskasta soutamista ja huopaamista.

Molempien vanhempien suvut on olleet aina etäisiä ja heidän erottuaan vielä enemmän. Tuntuu, kuin minua ei olisi olemassa ollenkaan. 

Miehen suku on tavallisempaa, mutta eivät hekään ole mikään kaikkein lämpimin perhe, ja selvästi pinnan alla on jotain kismaa josta ei puhuta. Mutta lapsilla sentään on sieltä mummut ja vaarit ja pari serkkua. Minulla on ollut aina jotenkin yksinäinen olo tässä paletissa, kun omalta puolelta ei koskaan ole ketään missään juhlissa. Koulukiusattuna en omaa ystäviäkään juuri, kun on vaikea luottaa ihmisiin. 

Vierailija kirjoitti:

Mikä tällainen omituinen odotus on, että sukulaisten on pakko olla sosiaalisia ja mukana teidän elämässänne? Jokaisella on ihan omat ympyränsä, ja niiden pyörittely on myös jokaisen omalla vastuulla. 

Mummot ja vaarit - saati sitten nuoremmatkin sukulaiset - käyvät nykyään töissä ja tarvitsevat viikonloppunsa ja lomansa omaan lepoon. Siihen ei kovin mielellään kutsuta riekkuvaa lapsiperhettä, jolle pitäisi olla vierashuoneet ja varusteet aina valmiina. Talouskin voi olla niin tiukilla, ettei yhtäkään ylimääräistä suuta tarvita ruokittavaksi.

Lisäksi satojen kilometrien välimatkat eivät ole kenellekään pikku juttu. Siihen varataan kokonaisia päiviä ja kustannukset ovat valtavat. Joskus historiassa sukulaiset asuivat samassa talossa ja olivat koko ajan läsnä. Olisiko se sitten mukavaa, ettei mitään yksityisyyttä enää olisi, ja pahimmassa tapauksessa vielä isovanhemmat hoidettavina samassa arjessa?

Jos yhteyd

Kyllä se ihan normaalia on olla kiinnostunut jälkikasvustaan. Vaikka kuinka "tarvitsisi lepoa", niin kyllä noin yleensä isovanhemmat ovat halukkaita olla tekemisissä lasten ja lastenlasten kanssa. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mikä tällainen omituinen odotus on, että sukulaisten on pakko olla sosiaalisia ja mukana teidän elämässänne? Jokaisella on ihan omat ympyränsä, ja niiden pyörittely on myös jokaisen omalla vastuulla. 

Mummot ja vaarit - saati sitten nuoremmatkin sukulaiset - käyvät nykyään töissä ja tarvitsevat viikonloppunsa ja lomansa omaan lepoon. Siihen ei kovin mielellään kutsuta riekkuvaa lapsiperhettä, jolle pitäisi olla vierashuoneet ja varusteet aina valmiina. Talouskin voi olla niin tiukilla, ettei yhtäkään ylimääräistä suuta tarvita ruokittavaksi.

Lisäksi satojen kilometrien välimatkat eivät ole kenellekään pikku juttu. Siihen varataan kokonaisia päiviä ja kustannukset ovat valtavat. Joskus historiassa sukulaiset asuivat samassa talossa ja olivat koko ajan läsnä. Olisiko se sitten mukavaa, ettei mitään yksityisyyttä enää olisi, ja pahimmassa tapauksessa vielä isovanhemma

Suhde kotoa muuttaneen aikuisen lapsen kanssa luodaan jo ennen kuin tämä saa lapsia, joten kun se oma lapsi on kaikin tavoin osoittanut, että omat vanhemmat oli paskoja ja tuhosi lapsensa elämän eikä tämä koskaan halua olla kanssaan tekemisissä, niin aika väkinäistä on ryhtyä moisen ihmisen lapsille mummoksi kuullakseen joka käänteessä, miten huono ihminen on.

Tuo osui ja upposi myös minuun eli minun sisarukseni ovat saaneet ja myös minä olen saanut tunnekylmän kasvatuksen ja yhteydenpitämättömyyden mallin vanhemmiltamme. Suvun vanhimpien ollessa elossa suku kokoontui, mutta nyt kukaan ei kutsu toisiaan kylään. Lasten syntymäpäiväkutsut kummien suuntaan on vuosia kaikuneet kuuroille korville. Muistan yhdet syntymäpäivät kun molemmat kummit perheineen peruivat tulonsa syntymäpäivän aamuna. Ja olin tilannut kakun syntymäpäiville. No, ei se kakku, mutta lasten pettymys. 

Lapsena ihmettelin yhtä sukulaista, joka ei ollut ainoan sisarensa kanssa tekemisissä. Nyt ihmettelen, että miten olen samassa tilanteessa.

Lapsuudenperhe oli riitaisa ja isä oli ja on edelleen narsistinen. Isä eristi meidät  äidin suvusta. Isän sukulaisten kuollessa suvusta jäi vain muistot. Jokin vinouma meillä on ollut perheessä jo pitkään. Meillä ei ole koskaan ollut perheyhteyttä. Onneksi on ystäviä ja perhetuttuja ja miehen perhe.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mikä tällainen omituinen odotus on, että sukulaisten on pakko olla sosiaalisia ja mukana teidän elämässänne? Jokaisella on ihan omat ympyränsä, ja niiden pyörittely on myös jokaisen omalla vastuulla. 

Mummot ja vaarit - saati sitten nuoremmatkin sukulaiset - käyvät nykyään töissä ja tarvitsevat viikonloppunsa ja lomansa omaan lepoon. Siihen ei kovin mielellään kutsuta riekkuvaa lapsiperhettä, jolle pitäisi olla vierashuoneet ja varusteet aina valmiina. Talouskin voi olla niin tiukilla, ettei yhtäkään ylimääräistä suuta tarvita ruokittavaksi.

Lisäksi satojen kilometrien välimatkat eivät ole kenellekään pikku juttu. Siihen varataan kokonaisia päiviä ja kustannukset ovat valtavat. Joskus historiassa sukulaiset asuivat samassa talossa ja olivat koko ajan läsnä. Olisiko se sitten mukavaa, ettei mitään yksityisyyttä enää

Luulenpa, että ihminen, joka kokee vanhempansa huonoksi ei halua heitä myöskään omien lastensa elämään. Harvoin on ihan tuulesta temmattua tuollaiset tuntemukset...

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kuinkas sattuikaan, että teidän molempien vanhemmat ja sisarukset ja vielä ystävätkin karttavat teitä! 

Tämä on tosi ikävää. Kärsitään tästä aivan valtavasti kuten aloituksessa kerroin.

Miehen veljen perhe on aina ollut todella etäinen. Hänen vaimoonsa, kälyyni en saa mitään yhteyttä. Tämä asia on aina ollut näin. 

Sisaruksemme, valitettavasti tunnekylmien vanhempien kasvatteja. Me miehen kanssa sosiaalisia ja auttavaisia. Olemme muistaneet sisarustemme lapsia aikanaan valtavasti.

Emme voineet arvatakaan, että meitä ja lapsiamme ei muisteta, ei välitetä ollenkaan. 

Kirjoitit sisarustenne olevan tunnekylmien vanhempien kasvattamia, mutta samojen vanhempien kasvattamiahan tekin olette! 

Ap ja mies ovat todennäköisesti hoitaneet lapsesta asti perheen ilmapiiriä muiden tunteita. Nyt oman perheen kanssa ei enää voimavaroja riitä koko suvun kannatteluun, niin huomaavat miten paljon ovat tehneet yksipuolisesti. Rakkautta ja hyvät lähdöt elämään voi saada ilman isovanhempia, setiä/tätejä ja kummeja.

Vierailija kirjoitti:

Täytyy sanoa, että itsekin vähän yllätyin ja järkytyin kuinka välinpitämättömiä minun sukulaiseni olivat, kun esikoisemme syntyi... Etenkin äitini, joka on aina ollut hyvin lapsirakas ei kiinnostunut "mummoilusta" yhtään. Näki vauvan ensimmäisen kerran noin 2 kk syntymästä. Välimatkaa 20 km. Ei kysellyt juuri raskausaikanakaan mitä kuuluu tms.

Ja kyllä täytyy sanoa, ennen raskautta ei ihan hirveästi pidetty yhteyttä, mutta ajattelin jotenkin, että ensimmäinen lapsenlapsi saisi hänet innostumaan. Vika oli toki omissa odotuksissani ja haavekuvissani, mutta... 

Syynä voi olla että joku ei ole itse kiinnostunut iäkkäiden vanhempiensa asioista, tai ei ole osoittanut lämpöä sisarustensa lasten syntymän ja kasvun kohdalla, mutta olettaa, että kun heille syntyy lapsi, ovat kaikki innostuksesta tohkeissaan. Että se oma lapsi olisi jotenkin erinomaisempi kuin muiden.

Lapseni sydän särkyi kun meitä ei kutsuttu purjehtimaan

Minä harkitsen yhteydenpidon lopettamista sukulaisten kanssa. He kyllä ovat aina ilahtuneita, kun me kyläillään ja soitellaan, mutta koskaan sieltä ei tule oma-aloitteisesti minkäänlaista yhteydenottoa. Eivät myöskään pyynnöistä huolimatta tule meille kylään, vaan odottavat, että me ajellaan pienten lasten kanssa ympäri Suomea. Muuten he kyllä matkailevat ja ajelevat sujuvasti meidän kodin ohi.

Ollaan nyt miehen kanssa tietoisesti vähennetty kyläilyjä ja yhteydenpitoa ja ollaan saatu kuulla ihmettelyä, että ollaanko me suututtu, kun ei enää vierailla ja pidetä yhteyttä entiseen malliin. Kaupassa törmättiin joku aika sitten sukulaiseen ja saatiin taas se tuttu valitus, että miksi ei ole käyty kylässä, olisi kiva nähdä lapsia ja valivalivali... Mies hänelle tokaisi, että kyllä meillekin saa tulla kylään.

Vierailija kirjoitti:

Olen nähnyt veljeni viimeksi 2 vuotta sitten. Välimatkaa kymmenisen kilometriä. Ei ole riitoja, minä olen yrittänyt pitää yhteyttä ja kysellä kuulumisia, mutta ei... Veljeni on ihan normaali nelikymppinen mies, jolla yksi lapsi ja avopuoliso. Ei häntä kiinnosta mitenkään päin minä ja minun perheeni. Toki nuoruudessa oli vähän tällaisesta jo viitteitä, kun häntä ei kiinnostanut yhtään, että minua koulukiusattiin ja syrjittiin. Hän oli se suosittu ja ehkä vähän kiusaajaluonnekin. Taisi hävetä minua eikä ollut sellainen "suojeleva isoveli".

Törkeää käytöstä veljeltä. Samoin vanhemmiltasi. Vanhemmilla kasvatustyö mennyt pahasti pieleen. Meillä tyttö ja poika jotka kasvatatetaan auttamaan ja pitämään yhteyttä. Me vanhemmat perheen päänä edellytämme tätä myös aikuisilta lapsiltamme.

Vierailija kirjoitti:

Tuo osui ja upposi myös minuun eli minun sisarukseni ovat saaneet ja myös minä olen saanut tunnekylmän kasvatuksen ja yhteydenpitämättömyyden mallin vanhemmiltamme. Suvun vanhimpien ollessa elossa suku kokoontui, mutta nyt kukaan ei kutsu toisiaan kylään. Lasten syntymäpäiväkutsut kummien suuntaan on vuosia kaikuneet kuuroille korville. Muistan yhdet syntymäpäivät kun molemmat kummit perheineen peruivat tulonsa syntymäpäivän aamuna. Ja olin tilannut kakun syntymäpäiville. No, ei se kakku, mutta lasten pettymys. 

Lapsena ihmettelin yhtä sukulaista, joka ei ollut ainoan sisarensa kanssa tekemisissä. Nyt ihmettelen, että miten olen samassa tilanteessa.

Lapsuudenperhe oli riitaisa ja isä oli ja on edelleen narsistinen. Isä eristi meidät  äidin suvusta. Isän sukulaisten kuollessa suvusta jäi vain muistot. Jokin vinouma meillä on ollut perheessä jo pitkään. Meillä ei ole koskaan ollut perheyhteyttä. Onneksi on ystäviä ja p

Mä en ole edes saanut tunnekylmää kasvatusta, mutta kyllä meilläkin suku hajaantui, kun isovanhemmat kuolivat. Lapsena tapasin serkkujani paljonkin, mutta en sitten enää aikuisena, kun kaikki serkut (joita mulla on yli 30), muuttivat kuka minnekin. Ja ei ollut enää sitä mummolaa, johon olisi kesällä kokoonnuttu. Alaikäisenä tuli vielä käytyä serkkujen rippijuhlissa ja yo-juhlissa, mutta kun olen serkussarjan nuorimpia, ei serkut tulleet enää mun rippijuhliini tai yo-juhliini. Kummit tulivat, mutta ei enää muut sedät, tädit ja enot. Serkkujen häissä vielä käytiin, mutta ei enää serkkujen lasten häissä. Hautajaiset on sittemmin ollut se tilaisuus, jossa sukua vielä kokoontuu.



Meillä siis sukuhaarat erkanivat, kun isovanhemmat kuolivat. Jokainen vanhempieni sisarussarjasta on sitten jatkanut sukujuhlia ja yhteydenpitoa vain omassa sukuhaarassaan. Omat vanhempani aikoinaan tapasivat pikkuserkkujaankin, mutta mä en edes tiennyt omien pikkuserkkujeni nimiä enkä ole kuullut heistä koskaan mitään. Paitsi viime syksynä, kun yksi pikkuserkkuni oli tehnyt sukututkimusta ja siten löytänyt siskoni ja mut. Tavattiin yhden kerran, mutta ei ole sen koommin nähty. Pitäisi varmaan järjestää hänen kanssaan tapaaminen. 



Kun omat vanhempani eivät enää jaksaneet järjestää mitään meidän omassa lähisuvussa olevia perinteisiä juhlia, minä - ja joskus siskoni - alettiin järjestää. Ajattelin, että ihan kivaa, jos perinne ja yhteisöllisyys jatkuu. Aikoinaan meillä vietettiin kaikkien syntympäivät ja nimipäivätkin, mutta sitten sekin alkoi hiipua. Pyöreät vuodet vielä juhlitaan sekä pienten lasten synttärit, mutta ei aikuisten muita synttäreitä eikä kenenkään nimppareita. Tiivis yhteisöllisyys syntyi meillä just siitä, että syyskuuta lukuunottamatta joka kuukausi oli jonkun synttärit, nimpparit tai oli muuten joku meillä perinteisesti vietetty juhlapäivä. Pandemian alku 2020 vielä mutkisti asioita, koska kukaan ei halunnut olla se, joka vie koronatartunnan yli 90-vuotiaille vanhuksille. Eikä mekään siskoni kanssa enää oikein jaksettu järjestää koko porukalle mitään. Kekrinä järjestin illallisen mun vanhemmilleni ja itsenäisyyspäivänä vanhempieni lisäksi siskolleni, mutta joulun vietin jo yksin. Siskoni järjesti joulun vanhemmille ja vain hänen toinen lapsensa puolisonsa kanssa osallistui heidän jouluunsa. Näin se vaan alkaa vanhat kuviot hiipua, vaikka miten olisi ollut joskus vuosikymmeniä sitten toisin. 

Pidätte yhteyttä ystäväperheisiinne ja tapaatte heitä yhteisen tekemisen muodossa. Varamummojakin on varmasti saatavilla. Voimia!