Mun maailmani romahti äsken :´(

saatan kärsiä ns. läheisriippuvuudesta. Tässä akuutissa tilanteessa se nyt ei kuitenkaan auta, koska tiedättehän miltä tuntuu, kun joutuu pelkäämään että toinen jättää.. minulla on varmasti aikaa myöhemmin miettiä, miten voin itseäni hoitaa, mutta nyt tärkeintä on selvittää miten minulle käy mieheni kanssa.



Ja olen päättänyt, että en pakota miestäni keskustelemaan itseni kanssa, koska olemme keskustelleet ja keskustelleet niin paljon eikä se ole asioita auttanut. On tärkeämpää, että teen itse päätöksiä sen suhteen, kuinka voin olla parempi kumppani. Siis jos saan siihen enää mahdollisuuden :´((

Toivon, etä et loukkaannu, mutta myös minulle tuli mieleen, että sinun kannattaisi alkaa rakentaa persoonaasi jonkun ammattilaisen kanssa. Vaikuttaa siltä, että olet aika pahasti rikki ja tarvitset paikkailuun toista ihmistä. Pätevä terapeutti voisi auttaa sinua pääsemään niskan päälle oman tilanteesi kanssa niin, että et enää hajoaisi parisuhteidesi mukana vaan olisit kokonainen omana itsenäsikin.



Se, ettei ole parisuhteessa, ei tarkoita sitä, ettei olisi hyvä, viehättävä ja haluttava. Minulta on vienyt vuosikausia oppia tämä. Aiemmin olin itsekin jossain määrin kaltaisesi, koin olevani riippuvainen puolisostani. Jossain vaiheessa kuitenkin tajusin, että sellainen on puolisolle liian raskas taakka kannettavaksi, meidän jokaisen on otettava vastuu siitä, että itsekin rakastamme itseämme ja hyväksymme itsemme ihan sellaisenaan, ilman kumppania tai kumppanin kanssa.



Ehkä vielä ei olisi liian myöhäistä, jospa miehesi olisi valmis jatkamaan, jos sinä olisit valmis hieman " itsenäistymään" . Se, että käy teraputilla, ei tarkoita sitä että ihminen on hullu vaan tilanteensa tasalla ja valmis muuttamaan ajattelumallejaan.



Kovasti voimia ja tsemppiä, kävi miten kävi!

Ja hakeudu hoitoon! Miehesi on liian hyvä sinulle.

niin pyyda miestasi kertomaan sinulle milta hanesta tuntuu se kun huudat ja haukut. Ja kuuntele todella mita han sanoo ja yrita laittaa itsesi hanen asemaansa.



Olen itse tasainen luonne ja vaikka riitelenkin, en harrasta toisen yletonta haukkumista vaan yritan pysya asiassa. En mitenkaan halua asettaa itseani sun ylapuolelle, kerron vaan milta se tuntuu kun joutuu riitelemaan ihmisen kanssa joka sanoo mita sylki suuhun tuo. Mun mies on nimittain sellainen (vaikka nykyaan kylla tekee parhaansa hillitakseen itseaan). Hanen mielestaan riidellessa voi sanoa ihan mita vaan tarkoittamatta sita, ja se pitaisi heti riidan jalkeen unohtaa. Itse olen sita mielta etta aikuinen ihminen kylla pystyy hallitsemaan sanomisensa, ja etta riidan aikana usein tulee sanotuksia asioita jotka oikeasti ovatkin totta, mutta joita ei normaalioloissa toiselle sanoisi. Muista etta sanottua ei voi ottaa takaisin. Minua todella loukkaa se etta miehen mielesta voi toiselle huutaa ja haukkua ihan mielin maarin, ja sitten minun pitaisi se vaan unohtaa ja antaa anteeksi ilman sen kummempia keskusteluja, ' kun riitahan on jo ohi, enka mina enaa ole vihainen' . Se ei todellakaan minulta onnistu.



Yrita etsia itsellesi terapiaa, tai jotain ' anger management' juttua etta oppisit suuntaamaan aggressiosi johonkin harmittomampaa kuin huutamiseen ja rayhaamiseen.

ja jään niitä kyllä miettimään. Oli hyvä että nostitte sanan riippuvainen esiin, koska haluaisin itsekin tietää, miksi olen niin riippuvainen miehestäni. Saatan mennä todella pitkälle sen kanssa, monitoroin hänen sanomisiaan ja ilmeitään ja saatan seurata häntä huoneesta toiseen tivaten mitä hän ajattelee jne. Olen varmasti hirviömäinen ja ikääni nähden lapsellinen. On tilanteita, jolloin käyttäydyn kuin lapsi. Haen hänestä isäni korviketta. Toivon huolenpitoa, koskettelua, autokyytiä ja asioideni hoitamista. Siis kyllä, olen riippuvainen.





Mutta silti minua itkettää se, että miksi en ansaitse rakkautta tällaisenakin kuin olen? Miksi mieheni sitten on minut valinnut, jos olen niin kamala ja kauhea, riippuvainen ja säälittävä? Onhan minussakin hyviä puolia, olen parhaimmillani todella säteilevä ja huumorintajuinen ja muutenkin olen myös miehelleni hyvä. Miksi hän voi jättää minut noin vaan? :`( :`( Ei helpota paha olo vieläkään :(

itse jouduin käymään siellä vuoden ajan, tai kävin mielenterveyshoitajalla, edellä kertomani suhteen jälkeen. ehkä voisitte sitoutua siihen yhdessä? tai jos katsoisitte paraneeko tilanne.

-26

Nimenomaan, ei se tarkoita että olisit hullu, jos menet terapiaan!! Ei todellakaan! Minäkin suosittelen sitä. Parisuhde on haastava juttu, se vaatii paljon. Silloin pitää tuntea itsensä hyvin ja pystyä luottamaan toisen lisäksi itseensä. Tuntuu, ettei parisuhde ole tasapainoinen, jos toinen on riippuvainen. Minusta suhteenne kuulostaa kuitenkin niin hyvältä, että sitä kanattaa pitää kiinni. Se vaatii paljon, ja jos haluat tehdä sen itsellesi helpommaksi, mene terapiaan. Uskon, että tuolla riippuvuudellasi on jotain tekemistä sen kanssa millaiset olot sinulla on lapsuudessa ollut, mainitsit isän sairaudesta ja kaukaisista väleistä äitiin. Syy ei todellakaan ole sinussa!!!

Vierailija:

monitoroin hänen sanomisiaan ja ilmeitään ja saatan seurata häntä huoneesta toiseen tivaten mitä hän ajattelee jne. Olen varmasti hirviömäinen ja ikääni nähden lapsellinen. On tilanteita, jolloin käyttäydyn kuin lapsi. Toivon huolenpitoa, koskettelua, autokyytiä ja asioideni hoitamista.

Mutta silti minua itkettää se, että miksi en ansaitse rakkautta tällaisenakin kuin olen? Miksi mieheni sitten on minut valinnut, jos olen niin kamala ja kauhea, riippuvainen ja säälittävä? Onhan minussakin hyviä puolia, olen parhaimmillani todella säteilevä ja huumorintajuinen ja muutenkin olen myös miehelleni hyvä. Miksi hän voi jättää minut noin vaan? :`( :`( Ei helpota paha olo vieläkään :(

Kyllä mies varmaan sinua rakastaa, mutta kaltaisesi ihmisen kanssa on erittäin raskasta olla. Tiedän kokemuksesta, exäni oli tuollainen. Oli pakko jättää hänet, ennen kun tulin itsekin hulluksi! Oikeasti, elämä kaltaisesi ihmisen kanssa on helvetillistä, kun ei saa edes tilaa hengittää, ja toinen analysoi joka elettäsi. Suhteessa pitäisi olla kaksi aikuista tasavertaisena, ei yksi aikuinen ja yksi mikälie skitso joka palvoo maata jalkojesi alla eikä osaa itse pyyhkiä edes persettään. Jossain vaiheessa on alettava ajattelemaan myös itseään, eikä vain sitä toista joka kuluttaa sinut loppuun ja kuolee ilman olemassaoloasi.

Mene heti maanantaina terapiaan, ehkä mies jaksaa odottaa vielä hetken etkä ole menettänyt häntä lopullisesti.

Mies siis nukkuu sohvalla nyt. Tiedän kokemuksesta, että hän saattaa nukkua tästä aamuun saakka, tai jos hän nousee, hän laittaa television päälle eikä suo minulle katsettakaan. Sydäntäni rasittaa tämä äskeinen kamala keskustelu, mutta en kerta kaikkiaan haluaisi nyt häntä ahdistella keskustelulla, koska sitä teen jatkuvasti muutenkin. Siis pitäisikö minun nyt hillitä itseni, sietää tämä piina ja antaa hänen olla? Toisaalta oma iltani menee tämän myötä pilalle ja miksi on oltava niin, että minä joustaisin tällaisena hetkenä? Joudun mennä silmät kyynelissä nukkumaan ja miettimään, että haluaakohan mies puhua tästä asiasta vai ei ja koska se tapahtuu?



ap

Ei se nyt ihan niinkään mene, että erotkaa vaan, hanki oma elämä ja jatka sitä onnellisena. Ihmisillä on myös oikeus tuntea voimakkaasti, surra, itkeä, harmistua, pelätä, epäillä, kyseenalaistaa...



Itse olin varmaankin myös jonkin sortin läheisriippuvainen, ja samalta olisi varmaan tuntunut jos mieheni olisi uhannut erolla. Niistä, ja ehkä vielä enemmän muista syistä kävin psykoterapiaa kolme vuotta ja sitä voinkin suositella niin ap:lle kuin muillekin. Itseensä tutustuminen on aina hyväksi! Itse opin terapiassa terveempiä ajatusmalleja, sain huikeasti parannettua kuvaa itsestäni jne.



Mutta silti! Jos eroaisin nyt syvästi rakastamastani miehestä, niin kyllä varmaankin tuntuisi siltä että en selviytyisi. Tietenkin sitä selviytyy, ainakin suurin osa selviytyy. Mutta kyllä se silti maailmanlopulta tuntuisi.



Sitä rakkautakin on niin monenlaista. Toiset ovat yhdessä järkisyistä, toiset kaveripohjalta, toisia yhdistää lapset jne.



Toivotan ap:lle voimia, mitä sitten tuleman pitääkään.

" Mutta silti minua itkettää se, että miksi en ansaitse rakkautta tällaisenakin kuin olen? Miksi mieheni sitten on minut valinnut, jos olen niin kamala ja kauhea, riippuvainen ja säälittävä? Onhan minussakin hyviä puolia, olen parhaimmillani todella säteilevä ja huumorintajuinen ja muutenkin olen myös miehelleni hyvä. Miksi hän voi jättää minut noin vaan?"



Totta kai olet hyvä ja rakkauden arvoinen tuollaisenakin, ja ansaitset rakkautta, siitä ei ole kysymys. Mieshän on valinnut sinut kumppanikseen. Saattaa olla kyse ihan miehen henkisestä jaksamisesta, tämä tosin ihan tilannettanne tuntematta.



Ex-mieheni oli tietyssä mielessä herkkä ihminen ja riitojemme jälkeen poissa tolaltaan jopa päiviä, kun huusin ja raivosin hänelle, kontrolloin, kuljin perässä, jankutin ja vatvoin asioita tuntikausia. Hän ei vain jaksanut kuluttavaa arkeamme ja ymmärrän sen nykyään ihan hyvin. Jossain vaiheessa luovuin pahasta tavastani ja jätin miehen rauhaan, mutta tilanne lukkiintui, emmekä löytäneet oikein vaihtoehtoistakaan tapaa kommunikoida.



Nykyisen mieheni kanssa tajusin jo hyvin varhain, että hänellä on historiassa samantyyppinen (jopa pahempi!), vaativa, nalkuttava, nakittava, kontrolloiva ja riitelevä nainen, joka ei lopeta ennen kuin on saanut huudettua sen viimeisen sanan. Mies kuvasi minulle eronsa syitä aikanaan suunnilleen tähän tapaan: " jossain vaiheessa tajusin, että minun on päästävä suhteesta pois tai päässäni vain naksahtaisi ja jotain kamalaa voisi tapahtua. En vain olisi kestänyt enempää, olin ihan poikki..."



Siinä vaiheessa havahduin itsekin ja aloin tarkastella hyvin kriittisesti edellisen suhteen käyttäytymismalleja, ja päättäväisesti olen pohtinut niiden syitä ja samalla melko hyvällä menestyksellä päässyt niistä eroon. Nykyisen kanssa edellisen suhteen ongelmia ei ole. Exän kanssa menin niinkin pitkälle, että pyysin (ja sain) exältä anteeksi (vasta-anteeksipyynnön kera :))



Mutta pointtini oli sanoa, että KYLLÄ, olet rakkauden arvoinen. Mutta ihan ensiksi: OLET OMAN RAKKAUTESI ARVOINEN. Minusta tuntuu, ettet rakasta itseäsi tarpeeksi. Kannattaisi kyllä!



Mene ihmeessä terapeutille, kävi tässä miten kävi. Seurakunnilla ja kunnilakin on hyviä työntekijöitä, samoin väestöliitolla (VL:n palvelut toki maksullisia). Pidä huoli itsestäsi, nainen!

Sinuna menisin varovasti herättämään, sanoisin että on tosi paha mieli.

Voisit kertoa noista asioista, mistä tässä on puhuttu. Että siis olet oikeasti miettinyt käytöstäsi.

ap kirjoitti:

Mutta silti minua itkettää se, että miksi en ansaitse rakkautta tällaisenakin kuin olen? Miksi mieheni sitten on minut valinnut, jos olen niin kamala ja kauhea, riippuvainen ja säälittävä? Onhan minussakin hyviä puolia, olen parhaimmillani todella säteilevä ja huumorintajuinen ja muutenkin olen myös miehelleni hyvä. Miksi hän voi jättää minut noin vaan? :`( :`( Ei helpota paha olo vieläkään :(



Miehesi voi rakastaa sinua vaikka kuinka paljon! Mutta ymmärrätkö, että hänellä voi olla todella rankkaa kanssasi?? Ja ota huomioon, ettei hän sanonut " jätän sinut nyt, hyvästi" , vaan " harkitse eroa" . eikö se niin ollut? Selvästi hän haluaisi jatkaa, muttei ehkä tiedä, miten jaksaa? Hän ei ikäänkuin voi luottaa sinuun, koska olet hänestä riippuvainen. Ei hänkään ole superihminen, hänkin voisi joskus ehkä hetkittäin tarvita jonkun johon ripustautua. Voisitko sinä rakastaa ihmistä joka ripustautuu sinuun ja on täysin riippuvainen sinusta? Todella vaikea selittää, ymmärrätkö yhtään? Mutta ripustautuva ihminen tuntuu aika sälttävältä ja sellaiseslta jolta muut ei saa mitään tukea. Ja eikö puolison pitäisi olla se suurin tuki ja turva heikkoina hetkinä, kallio johon voi aina luottaa.....?

Miehesi pelästyy ja huomaa ettei haluakaan eroa.

siinä oli että mies oli pelännyt päässään naksahtavan jotain jos vaimon nalkutus jatkuu..



Mun mies meinaan sanoi aivan yllättäen tällä viikolla kerran, että " Mitä jos mun päässä vain naksahtaa ja tuunkin hulluksi" . Mä ihmettelin, että mihin toi oikein voi liittyä kun se tuli kuin salama kirkkaalta taivaalta. Liittyyköhän se tähän samaan asiaan, se pelkää tulevansa hulluksi mun kanssa. Ei hitto mihin tää meidän suhde oikein on mennyt :((( ap

Mitä jos ainakin kertoisit tunteesi:



1. rakastat häntä ja haluaisit jatkaa

2. olet hyvin surullinen ja jäkyttynyt tilanteesta

3. ymmärrät että olet toisinaan vaikea kumppani ja miksi miehestäsi tuntuu juuri tuolta

3. toivot, että voisitte vielä jossain vaiheessa miettiä tilannettanne yhdessä



Jos voisit olla vaatimatta mitään suurta juuri nyt, se voisi olla ihan hyvä. Ehditte varmaan puhua huomennakin. Muuten keskustelette vielä yölläkin ja aamulla heräät silmät turvoksissa.



Jos tiedät, että et pysty puhumaan kiihtymättä, kirjoita vaikka paperilappu. :)

puolisonsa huonoa oloa.

Tuo miehen kommentti liittyy juuri tähän samaan asiaan! Hänellä on siis henkisesti todella raskasta kanssasi! Mutta älä nyt syyllistä itseäsi liikaa. Mutta ymmärrätkö lainkaan miksi hänellä on rankkaa?

Nyt menet miehesi luo ja herättelet häntä varovasti. Ja älä ala huutamaan vaikka mikä olisi!! Kysy nöyrästi: " voisimmeko jutella?" älä kuitenkaan pakota, ellei mies halua, mutta sano että haluat sanoa ainakin sen että rakastat häntä todella paljon, etkä haluaisi erota. Sitten sanot että olet todella pahoillasi, alat nyt ymmärtää millainen olet ollut häntä kohtaan ja haluaisit yrittää muuttua ja vähintäänkin haluaisit keskustella asiat selviksi, jos ero tulee, koska sinulla on paha mieli siitä miten olet käyttäytynyt häntä kohtaan. Mutta sano nämä VAIN jos todella olet tätä mieltä, älä ala valehtelemaan!

Omille ominaisuuksilleen (varsinkin sille " pimeälle puolelleen" ) tulee itse kukin kyllä aika helposti sokeaksi. AP koittaa nyt kuitenkin tehdä parhaansa tässä tilanteessa, uskoisin että hän tarvitsee nyt tukea, ei ainakaan naljailua.

Pas*apuhetta.



Älä nyt missään tapauksessa näyttele kylmää.

Jumalauta taas akat. Ei parisuhde ole peliä.

Ne " kylmät" tyypit saavat elää yksinään.



Kerro ukollesi, mitä mieltä oikeasti olet.

Ja yritä perustella. Tunneasioita on välillä melko vaikea rationalisoida mutta yritä.