3 vuoden kela-terapia ei riittänyt ja asiat vaivaa vieläkin.

Vierailija kirjoitti:

"Ei riitä. Monelle tulee ahdistusta, masennusta, paniikkikohtauksia, jopa dissosiaatiota. Ja se dissosiaatio tarkoittaa esimerkiksi sitä, että mieli ja keho elää ikään kuin menneessä. Anteeksi vaan, mutta nämä neuvot tuntuu ihan hölmöiltä. Meinaatko tosiaan, että lapsuudessa mielensä rikkonut pääsee yli ihan vaan ajattelemalla näin? Kun niiden asioiden hyväksymiseen tarvitaan niitä tunnetaitoja ja käsittelyä. Näitä kommentteja lukiessa alkaa tuntumaan, että ihmiset eivät ihan oikeasti edes ymmärrä, että millaisia kokemuksia joillain voi olla takana. Jo pelkästään se, että on elänyt suunnilleenkaan normaalin elämän auttaa käsittelemään asiat aikuisina. On myös eri asia kokea yksittäisiä ikäviä tapahtumia, kuten koulukiusaus, köyhyys tai vaikka vanhemman kuolema, jos kokonaisuus on kuitenkin plussan puolella."

 

Sinulle ilmeisesti tulee yllätyksenä, että ihmiset, jotka ovat voittaneet omat mörkönsä, nimenomaan

Tässä vaan on se ongelma, että vakavasti traumatisoituneilla se "mörköjen voittaminen" harvemmin tapahtuu sillä, että ihminen yhtäkkiä yllättäen vaan oivaltaa jotain. Jos mieli on murskana niin siihen oivaltamiseen ja hyväksymiseen tarvitaan usein ulkopuolista apua ja käytännössä monelle se on terapia. Eihän traumat sillä hälvene, että ihminen vain päättää jotain ja jatkaa elämää, vaikka usein etenkin hyväosaiset kuvittelevat, että kaikki hyvä elämässä johtuu heistä itsestään. Itse asiassa tällainen ajattelutapa on itse asiassa aika vaarallinen, koska kaikkihan meistä voisivat hyvin ja eläisivät normaalisti jos se päätöksestä ja hyväksynnästä olisi kiinni. 

On hyvin vaikea kuvitella, että henkilö, jonka mieli olisi murtunut vaikka lapsuudessa, sanoisi toiselle, että hyväksy ja mene eteenpäin. Toki on heitäkin, jotka oppivat (vääränlaisia)selviytymistapoja ja onnistuvat jatkamaan näennäisesti elämää, mutta omien kokemusten perusteella ne kovia kokeneet ja itsensä kohdanneet ovat kaikista empaattisimpia. 

En myöskään oikein ymmärrä sitä, että miksi ei voisi myöntää ääneen sitä, että osa meistä kokee kovempia kuin toiset. Jollekin toiselle avioero tai vanhemman kuolema aikuisiällä on murskaava, kun taas jonkun toisen elämässä se voi olla jopa helpotus. Esimerkkeinä. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Suosittelen ulos lähtemistä raikkaaseen ilmaan, sosiaalista urheiluharrastusta, töitä sekä opiskelua.

Entä, jos psyyke on sillä tolalla, ettei noihin pysty?

Kolmen vuoden terapian jälkeen?

No eiköhän se todista ainakin sen, että terapiasta ei ole sinulle mitään hyötyä.

On mahdollista, että se henkilö on siitä huolimatta päässyt paljon lähtökohdista eteenpäin. En minäkään pystynyt noihin vielä kolmen terapiavuoden jälkeen. 

Täti vastailee täällä;

huono itsetunto-  tämä on semmoinen asia joka tulee ja menee, lenkin/ kampaamokäynnin jälkeen olet koko kylän kingi, krapulassa taas maasi myynyt maailman paskiainen

yksinäisyys- uskallatko antaa itsestäsi ystäville, ellet, miksi he avautuvat sinulle, ellet sinä avaudu heille. Uskallatko olla haavoittuvainen tai nauraa itsellesi, otatko itse yhteyttä vai odotatko että ystävät tekevät aloitteet? Vaatii vähän heittäytymistä..

kelpaamattomuus -itsellesikö et kelpaa? Miksi ja minkätähren? Oletko varas tai valehtelija, onko huono omatunto jostain? Ellei, niin pikku hiljaa, asia kerralla, ei elefanttiakaan syödä kerralla, vaan pieninä paloina.

Läheisen rankka elämä- tähän sinä et voi mitenkään vaikuttaa, joten sitä ei kannata yhtään miettiä, se ei siitä muutu . Katsokaa läheisen kanssa tulevaan, uusia juttuja.

nämä tuli näin alkuun mieleen, kaikkea ihanaa ja elämä kantaa.

Kannattaa niitä vaihtoehto hoitoja harkita, esim energiahoitoa ja muita... nää todella toimii juurikin henkisiin ongelmiin hyvin, näissä hyödynnetään hyvin paljon mm akupunktiota, homeopatiaa, meditaatiota yms.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

"Ei riitä. Monelle tulee ahdistusta, masennusta, paniikkikohtauksia, jopa dissosiaatiota. Ja se dissosiaatio tarkoittaa esimerkiksi sitä, että mieli ja keho elää ikään kuin menneessä. Anteeksi vaan, mutta nämä neuvot tuntuu ihan hölmöiltä. Meinaatko tosiaan, että lapsuudessa mielensä rikkonut pääsee yli ihan vaan ajattelemalla näin? Kun niiden asioiden hyväksymiseen tarvitaan niitä tunnetaitoja ja käsittelyä. Näitä kommentteja lukiessa alkaa tuntumaan, että ihmiset eivät ihan oikeasti edes ymmärrä, että millaisia kokemuksia joillain voi olla takana. Jo pelkästään se, että on elänyt suunnilleenkaan normaalin elämän auttaa käsittelemään asiat aikuisina. On myös eri asia kokea yksittäisiä ikäviä tapahtumia, kuten koulukiusaus, köyhyys tai vaikka vanhemman kuolema, jos kokonaisuus on kuitenkin plussan puolella."

 

Sinulle ilmeisesti tulee yllätyksenä, että ihmiset

Ihminen voi jokainen hetki päättää. että aikooko elää uhriutuneena vai lähteekö voimaantumaan. Jälkimmäinen on vaikeampaa ja tuottaa alussa tuskaa, mutta se oivalluskin tulee. Pitää vain päästää irti siitä omasta uhriutuneen imagostaan. Voi aloittaa vaikka katsomalla itseään peilistä silmiin ja kertomalla päivittäin, aamulla ja illalla, että on tärkeä ja rakas.

Hoh hoh,pitäsikö itsekkin tajuta jo tehdä jotain.Pitääkö toisen kantaa sinun vastuusi.

Luulen ,että tää on provo tai ihan vitsi.

Eikä kukaan saa noin kauan Kelan terapiaa joten....huoh:)))))))))))

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

3 vuotta rahantuhlausta.

Ei nyt ihan niinkään. Kyllä sieltä tuli hyviäkin juttuja ja kevensi mieltä, muttamutta.. jotain kipeetä tonne vielä jäi.

Onko tavoite elämässä se, ettei mitään kipeetä saisi sisällä olla? Muuten ei pysty toimimaan, käymään töissä, hoitamaan asioitaan, tuntemaan iloakin elämästä?

Minkä ikäinen ap on..mietin että jos kelpaamattomuus koskee esim. Työelämää, niin pitää muistaa, että kukaan ei ole seppä syntyessään. Nuoren ammattitaito karttuu eri töitä tekemällä, eikä valmista tule välttämättä 50vuotianakaan. Vanhemmatkin vielä miettivät, mitä heistä tulee vanhoina/isona. Kannattaa muistaa että jokaisessa työpaikassa perehdytetään tehtävään  ja omasta aktiivisuudesta kiinni, että osaa ottaa kaiken hyödyn siitä irti. Työpaikkoja kannattaa hakea matalalla kynnyksellä, ts. jostain se on vain aloitettava.

Muistakaa, että itse päätämme, alkaako aamu hyvin vai huonosti vai onko lasi puoltyhjä vai puoleksi täynnä.. 

Katseet ja suupielet ylöspäin :)

Itseasiassa on aloja, missä ei perehdytetä kunnolla - jos ollenkaan. Lisäksi työssäoppijoitakaan ei välttämättä kukaan oikeasti ohjaa. Sanovat vaan että meeppå tuonne. 

Millä mandaattilla sanon asian? Olen hankkinut työpaikkaohjaajan tutkinto-osan. Meitä oli opiskelemassa aika monenlaista sakkia, sekä ikäluokkaa. Kävimme avoimia keskusteluja asioista. Paikalla oli myös yrittäjiä. Tahtotila oli kouluttaa ihmisiä, jotta heillä olisi ammattitaitoa perehdyttää uusia työntekijöitä, sekä valvoa näyttöjä. 

Koulutusta on tarjonnut esim. OMNIA Espoossa. Kun itse kävin, oli koulutus ilmainen.

Jos kaipaat ammattiapua etkä pärjää arjessa, niin hanki lähete psykiatrian polille. Riippuen siitä, millainen tilanteesi on, he saattavat ehdottaa esim. psyk sh käyntejä, psykofyysistä fysioterapiaa, (eri suuntauksen?) psykoterapiaa palvelusetelillä tms. Vaihtoehtoja on kyllä.

Varautuisin kuitenkin siihen, että jos pyrit sinne välittömästi terapian loppumisen jälkeen, sinulta kysytään, etkö kuitenkin olisi valmis nyt vähän aikaa kokeilemaan "tavallista elämää" ilman terapioita nähdäksesi, miten todella pärjäät. Terapian loppuessa ihminen saattaa myös turhaan pelätä sitä, ettei pärjää ilman sitä, mutta huomaa sitten kuitenkin, että itse asiassa on oppinut paljon ja pärjää jo omien keinojensa avulla :)

Kaikki tähän ketjuun kirjoittaneet, niin ne, jotka ovat terapian tarpeessa, kuin nekin, joiden mielestä pitäisi lopettaa vatvominen ja mennä eteenpäin, lukekaa Bessel van der Kolkin kirja "Jäljet kehossa". Se auttaa ymmärtämään, millä mekanismeilla raskaat asiat kuormittavat vielä aikojen päästäkin ja mitä tarvitaan toipumiseen. Kirja ei ole kepeä self-help opas vaan yhteenveto vuosikymmenten tieteellisestä urasta satoine lähdeviitteineen. Hinta jotain 15 euroa Prisman verkkokaupassa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

"Ei riitä. Monelle tulee ahdistusta, masennusta, paniikkikohtauksia, jopa dissosiaatiota. Ja se dissosiaatio tarkoittaa esimerkiksi sitä, että mieli ja keho elää ikään kuin menneessä. Anteeksi vaan, mutta nämä neuvot tuntuu ihan hölmöiltä. Meinaatko tosiaan, että lapsuudessa mielensä rikkonut pääsee yli ihan vaan ajattelemalla näin? Kun niiden asioiden hyväksymiseen tarvitaan niitä tunnetaitoja ja käsittelyä. Näitä kommentteja lukiessa alkaa tuntumaan, että ihmiset eivät ihan oikeasti edes ymmärrä, että millaisia kokemuksia joillain voi olla takana. Jo pelkästään se, että on elänyt suunnilleenkaan normaalin elämän auttaa käsittelemään asiat aikuisina. On myös eri asia kokea yksittäisiä ikäviä tapahtumia, kuten koulukiusaus, köyhyys tai vaikka vanhemman kuolema, jos kokonaisuus on kuitenkin plussan puolella."

 

S

Pahoittelut, että sanon näin, mutta tämä kuulostaa todella naiivilta. Kyllä, on tärkeää aloittaa pienestä ja tehdä pieniä muutoksia elämässä, jotka voivat viedä eteenpäin, mutta minusta tuntuu nyt siltä ettet ymmärrä, millaisten traumojen kanssa ihmiset voivat elää. Otetaan muutama kärjistetty esimerkki. Mietitään vaikka Vilja-Eerikaa tai Joensuun 4-vuotiasta murhattua lasta. Jos he tai heidän kaltaisissaan tilanteissa eläneet lapset olisivat selvinneet aikuisiksi niin ihanko oikeasti tarjoaisit ratkaisuksi eteen päin menemistä ja voimaantumista? Ehkä pientä happihyppelyä ja harrastusta? Meillä on ollut ja on lapsia, jotka ovat eläneet karmeissa oloissa, pahimmissa tapauksissa koko yhteiskunnan ja läheisten verkosto on pettänyt. 

Vierailija kirjoitti:

Minulle ei kukaan edes koskaan ehdottanut terapiaa, vaikka vuosien koulukiusaaminen syrjäytti minut työelämästä... : (

Mulle ei myönnetty kelan kustantamaa terapiaa.  Tai siis tehty edes hakemusta.

No nyt tk-eläkkeellä niin vielä vähemmän myönnettäisiin.

Riippuu varmaan lääkäristä. Eka lääkäri ehdotti,silloin en ollut valmis, olin vielä työelämässä, vaikkakin sairaslomalla. Toinen lääkäri kieltäytyi.

Sitten sain eläkepaperit. Tosin syynä muutkin kuin mt-jutut. Eli pitkä useamman vuoden prosessi, mutta jostain syystä terapiaa ei suositeltu ekan lääkärin jälkeen.

Kai se on varattu työkyvyn ylläpitoon tms.

En tiedä. Tällä hetkellä hyvä, jos saat sen 3 kertaa vuodessa käydä juttelemassa psyk. sh kanssa.  Joka vaihtuu melkein joka kerta, eli ei kamalasti järkeä.

Ehkä kannattaisi katsoa järjestöjä tms. Jotain uusia muotoja on, kuten walk in terapia, ja nuorille omia. Itse en voi noita hyödyntää,kun liikkuminen niin hankalaa.

Kyllä vain, ääritapauksia on. Keskitysleireistä selvinneistä osa sanoi, etteivät henkisesti parane koskaan..

Kelan kuntoutuspsykoterapian jälkeen voi hakea terapiaa vaativana kuntoutuksena.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kuulostat aikuiselta lapselta. Eli voinen suositella sinulle AAL (ACA) eli alkoholistien aikuiset lapset - vertaistukiryhmää. Löytyy lähiryhmiä kaupungeittain sekä myös verkkoryhmiä.

https://www.aal.fi/

Itse olen käynyt kymmenen vuotta AAL:ssä. Toimiva juttu, lähes ilmaista. Tarvittaessa voi osallistua verkon kautta kokouksiin vaikka joka päivä. 

Kiitos tästä, en ollut kuullutkaan. Tuolla sivustolla on vain viime vuoden aikatauluja ym, eli tiedätkö onko toiminta jotenkin loppunut..? Lähinnä tuota verkon kautta osallistumista katsoin mutta sielläkään ei ole kuin vuoden 2023 aikataulut.

Toiminta jatkuu kyllä edelleenkin, toki yksittäisiä ryhmiä syntyy ja kuolee.

Itse käyn ainoastaan lähiryhmässä eli en hirveän tarkkaan tiedä verkkoryhmistä muuta kuin että niitä kyllä on runsaastikin. Ymmärtääkseni kokoontuvat Discordin kautta suurin osa, jokunen ehkä skypen välityksellä? Kannattanee ottaa yhteyttä jonkin internetsivustolla olevan yhteystiedon kautta. 

Vatvot läheisen asioita?

Lopetat sen hulluttelun ja alat elämään normaalien ihmisten tapaan. Tekosyitä aina löytyy. Leuka ylös ja vastatuuleen. Kuolat voit siivota poskilta perillä.

Hyvä ketju. Tuolla joku mietti, pitäisikö kuitenkin kokeilla arkea ilman terapiaa hetken; jos vaikka pärjäisikin arjessa?

Niin.

 

Mitä sitten on se pärjääminen? Oma psykoterapiani päättyi kuin seinään johtuen terapeuttini äkillisestä ja pysyvästä sairastumisesta. Käytännössä tämä oli vain ilmoitusluontoinen asia, joka lopetti useamman vuoden prosessin yksityisellä toimijalla. Mitä tapahtui? Ei yksinkertaisesti ole ollut voimia tehdä mitään - paino sanalla mitään. Sairastan sekä fyysisesti että psyykkisesti, ja vaikka omasta mielestäni tosiaan *pärjäilen arjessani*, on todellisuus varmasti karumpi. Voimattomuuttani lopetin kaiken kontaktin mt-puolelle, samoin lääkityksen. Olen kotona 24/7/365. Voimia on välillä nousta sängystä, yleensä ei. En sosialisoi millään tasolla. Mutta olen hengissä - vielä. Pärjään arjessa?