3 vuoden kela-terapia ei riittänyt ja asiat vaivaa vieläkin.

Nouset nyt omille jaloille, etkä mieti mitään kipupisteitä käsiteltäväksi. Terapiaan voi nimittäin  jäädä koukkuun. Suurin osa elämästä on sellaista, että tylsiä juttuja tapahtuu ja niistä pitää osata päästää irti. Terapiassa on se vaara, että jokainen ikävä juttu jäädään nuuskimaan ja etsimään syitä ja ymmärrystä asioille, jotka vain ovat niin. Empatia on kivaa, mutta koukuttavaa. 

 

Kolme vuotta on paljon terapiaa. Nyt on aika nousta omille siiville. 

 

tsemppiä. 

Minäkin kävin 3 vuoden psykoterapiajakson enkä ole vieläkään "parantunut" vaikka olo on helpottanut monella tavalla. En usko että minusta tulee koskaan "normaalia" vaan elämässäni kokemat traumat seuraamuksineen kulkevat elämässäni mukana loppuun asti. Nyt yritän vain löytää keinoja jolla voisin auttaa ja kehittää itseäni. Terapian loppumisesta on nyt vuosi enkä ole enää käynyt terapeutilla. Nyt käyn kerran kuukaudessa Rosen terapeutilla. Voin suositella kokeilemaan koska usein traumat ja ikävät kokemukset jäävät kehon muistiin ja ne voi olla helpompi vapauttaa kehon kautta.

Vierailija kirjoitti:

Hyväksy ja jatka eteenpäin. Niin muutkin tekee. 

Miten? Helpommin sanottu kun tehty.

Auttaisiko sinua Juha Klaavun kirja Lapsuuden kehityksellinen trauma? Juhalla on oma YouTube ja Spotifyissa muistan kuulleeni Juhan haastattelun, joka liittyi lapsuuden traumojen näkemiseen työelämässä. Ehkä löytyy Juhan nimellä?

Minua on auttanut myös Anita Moorjanin kirja Herkkyys on vahvuutta.

T: traumaattisen lapsuuden ja nuoruuden elänyt

Vierailija kirjoitti:

Saitko myös kyydit noihin terapioihin Kelan piikkiin?

Tottakai. Kelataksilla kerran viikossa, ilman omavastuuta!

Pöh, omin jaloin tottakai.

Eikä kela terapiaa kokonaan maksa, vaan tulee kustannuksissa vastaan. 

Itse ehdottaisin, että pidät terapiasta nyt taukoa. Ikävä kyllä on huonoja terapeutteja ja sit on hyviä terapeutteja, ehkä sulle on sattunut eteen yksi näistä huonoista. 

Pyri itse arvioimaan ja ottamaan oppia elämästäsi vaikka päiväkirjan kirjoittamisen avulla. Kirjoita kerran viikossa.

Itse ehdottaisin myös keskittymistä johonkin muuhun kuin itsensä parantamiseen. Keskity vaikka töihin, opiskeluun, osallistu vaikka vapaaehtoiseksi kaveriksi -toimintaan.... Jatkuva itsensä kehittäminen ja asioiden vatvominen voi johtaa vaan syvempiin ahdistus, masennus oireisiin.  

Vierailija kirjoitti:

Minäkin kävin 3 vuoden psykoterapiajakson enkä ole vieläkään "parantunut" vaikka olo on helpottanut monella tavalla. En usko että minusta tulee koskaan "normaalia" vaan elämässäni kokemat traumat seuraamuksineen kulkevat elämässäni mukana loppuun asti. Nyt yritän vain löytää keinoja jolla voisin auttaa ja kehittää itseäni. Terapian loppumisesta on nyt vuosi enkä ole enää käynyt terapeutilla. Nyt käyn kerran kuukaudessa Rosen terapeutilla. Voin suositella kokeilemaan koska usein traumat ja ikävät kokemukset jäävät kehon muistiin ja ne voi olla helpompi vapauttaa kehon kautta.

Sen takia minäkin kirjoitin, että menneisyys ja traumat ovat ihmiseSSÄ, koska olen huomannut että ne jäävät kehoon elämään. Outo juttu, mutta totta. Huomasin itse, kun minua kohtasi eräs tragedia hiljattain, että tietty kauan kadoksissa ollut sairaus aktivoitui tietyssä kohtaa elimistöä. Kesti pari kuukautta saada oireilu rauhoittumaan. Yhdistelmä asioiden miettimistä, tuntemista, keskustelua, lepoa, rentoutumista, lempeää liikettä ja tekemistä sekä lopulta suuri määrä naurua sai jotain laukeamaan ja olo helpottui. Ilon tunteminen oli avainasemassa. 

Joogan on tutkittu auttavan hyvin vakavissakin traumatapauksissa. Mm. Bessel van der Kolk puhuu ja kirjoittaa tästä. Hän on tehnyt töitä erittäin vakavasti traumatisoituneiden potilaiden kanssa 30 vuotta.

Ohhoh, on täällä näköjään porukkaa, joka on vielä enemmän päästään sekaisin kun minä. En yhtään ihmettele miten lehdistä saa lukea kaikenmaailman tapoista ym kun porukka noin aggressiivista.

Kiitos asiallisesti vastanneille. 

Eläkää ihmisiksi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Suosittelen hankkimaan resilienssiä ja harrastuksia, muuta ajateltavaa. Tavoitteita elämään.

Itsellä on takana, koko lapsuuden ja nuoruuden kestänyt väkivalta, seksuaalinen hyväksikäyttö, henkinen väkivalta. Perheen päihdeongelmat ja itsemurhat... en mieti niitä vaan menen eteenpäin, keskityn kehittämään itseäni ja elämässä eteenpäin. Toki nuo vaikuttaa minuun aina, mutta en vello meeneisyydessä. 

Nuo sinun jutut ei ole mitään ylitsepääsemättömiä, ei loputon asioista jauhaminenkaan muuta mitään. Keksi muuta mielekästä sisältöä elämään

 

Pidemmän päälle pakeneminen harvemmin auttaa. Ne, jotka ovat uskaltaneet menneisyytensä kohdata aidosti ovat parhaimmillaan vahvoja. Myös vahvuuteen sairastuminen näkyy eri tavoin, esimerkiksi empatiakyvyttömyytenä. Hienoa toki, jos olet

Luettiinko me samaa viestiä? Ei tietenkään tarvitse koko aikaa miettiä. Siihenhän terapia pyrkiikin. Että voisi elää normaalia elämää traumoista huolimatta tai enemmänkin niiden kanssa sopusoinnussa. Tämä kirjoittaja sanoi, ettei mieti niitä. Se on pakenemista. Ja itseasiassa koko viesti huokui empatiakyvyttömyyttä. "Hanki resilienssi ja harrastuksia". Miten hankit resilienssin, jos lapsena on psyyke murrettu eikä itsellä ole kykyjä siihen? Tai tuossa lopussa toisen kokemuksien vähättely ja vielä omien kokemusten listaaminen, ikään kuin viestinä muille, että minun kokemukseni ovat paljon pahempia kuin muilla. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minäkin kävin 3 vuoden psykoterapiajakson enkä ole vieläkään "parantunut" vaikka olo on helpottanut monella tavalla. En usko että minusta tulee koskaan "normaalia" vaan elämässäni kokemat traumat seuraamuksineen kulkevat elämässäni mukana loppuun asti. Nyt yritän vain löytää keinoja jolla voisin auttaa ja kehittää itseäni. Terapian loppumisesta on nyt vuosi enkä ole enää käynyt terapeutilla. Nyt käyn kerran kuukaudessa Rosen terapeutilla. Voin suositella kokeilemaan koska usein traumat ja ikävät kokemukset jäävät kehon muistiin ja ne voi olla helpompi vapauttaa kehon kautta.

Sen takia minäkin kirjoitin, että menneisyys ja traumat ovat ihmiseSSÄ, koska olen huomannut että ne jäävät kehoon elämään. Outo juttu, mutta totta. Huomasin itse, kun minua kohtasi eräs tragedia hiljattain, että tietty kauan kadoksissa ollut sairaus aktivoitui tietyssä kohtaa elimistöä. Kest

Sellaisen ajatuksen heitän vielä ilmoille, että oletko ap miettinyt että ehkä et anna itsellesi lupaa tuntea iloa, toivoa ja positiivisia tunteita? Itse huomasin sen ikävän kokemuksen jälkeen, että tunsin aina pientä syyllisyyttä, jos minulla oli hauskaa tai mukavaa. Jossain takaraivossa oli ääni, joka sanoi "miten voit iloita, kun sinulle on tapahtunut noin ikäviä asioita, ja kuitenkin taas sattuu jotain ikävää, se on vain ajan kysymys". Yritän päästä noista ajatuksista eroon. 

Vierailija kirjoitti:

Itse ehdottaisin, että pidät terapiasta nyt taukoa. Ikävä kyllä on huonoja terapeutteja ja sit on hyviä terapeutteja, ehkä sulle on sattunut eteen yksi näistä huonoista. 

Pyri itse arvioimaan ja ottamaan oppia elämästäsi vaikka päiväkirjan kirjoittamisen avulla. Kirjoita kerran viikossa.

Itse ehdottaisin myös keskittymistä johonkin muuhun kuin itsensä parantamiseen. Keskity vaikka töihin, opiskeluun, osallistu vaikka vapaaehtoiseksi kaveriksi -toimintaan.... Jatkuva itsensä kehittäminen ja asioiden vatvominen voi johtaa vaan syvempiin ahdistus, masennus oireisiin.  

En nyt kyllä ketään kehottaisi vauva-palstalla muita ohjeistamaan, miten menetellä traumojensa kanssa. Siinä on nimittäin vaarana antaa todella vahingollisia neuvoja, kun ei tiedä tosiasioita eikä pysty tekemään ammattilaisen tilannearviota.

Valitettavan moni terapia menee pieleen, ja ahdistuksen kanssa taistellessaan on usein aika rajallinen jaksaminen valita terapeuttia. Puhumattakaan siitä, onko heitä ylipäänsä saatavilla. Ystävälläni vasta kolmas kolmen vuoden terapia tuotti tulosta, kun terapeutti viimein tiesi, mitä oli tekemässä.

Väitän että mielenterveysongelmat vähenisivät puolella, jos ihan tavan kanssaihmisetkin pystyisivät vain kuuntelemaan myötätuntoisesti toistensa murheita. Kaikki höpötykset reipastumisesta, itseään niskasta kiinni ottamisesta ja eteenpäin menemisestä sen sijaan syventävät ongelmia ja tunnetta, että kukaan ei ymmärrä tai välitä.

Viiden vuoden päästä sinulla on mahdollisuus uuteen Kelan psykoterapiajaksoon. Tosin sekään ei välttämättä vielä riitä, jos terapiasuuntaus ei ole sinulle sopiva.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tämä on suorastan törkeää että Kela kustantaa yhteiskunnan varoilla näitä, eihän se tarve lopu koska terapeutti pitää kiinni lypsylehmästään. 

Ja on niin mukava käydä rupattelemassa terapeutille, joka kuuntelee loputtomiin. Ja kertoo, että edelleen sinä tarvitsisit lisää terapiaa, että ei tämä nyt viidessa vuodessa vielä valmiiksi tullut. Aika helppo duuni, ja asiakkaat ei lopu, eikä kyllä maksajatkaan, joilta ei kysytä mitään.

Ryhdy itse terapeutiksi, jos se on noin helppoa. Ensin pitää vaan maksaa koulutuksesta pari kymmentä tuhatta euroa. Toki on jotain lyhytkoulutuksiakin. Minusta terapiassa ei ollut kiva käydä. Itse asiassa se oli välillä ihan hirveää pas#aa. Todella uuvuttavaa, tuntui kuin yhden tunnin jälkeen olisi tehnyt työpäivän. Välillä terapia huononsi oloa. Hyvä terapeutti haastaa (jos asiakkaan vointi sallii) hyvä terapeutti käyttää monia metodeja (esim emdr) ja hyvä terapeutti vetää rajat, jos huomaa, että terapia ei esimerkiksi enää etene tai ei voi auttaa enää asiakasta. 

Vierailija kirjoitti:

Viiden vuoden päästä sinulla on mahdollisuus uuteen Kelan psykoterapiajaksoon. Tosin sekään ei välttämättä vielä riitä, jos terapiasuuntaus ei ole sinulle sopiva.

Voi myös olla, että terapian sijaan tarvittaisiin jotain muuta apua, jos kyse on esimerkiksi diagnosoimattomista neurologisista ongelmista. Psykiatrian poliklinikalla kaikki mahdollinen lykätään helposti pelkästään masennuksen ja ahdistuksen syyksi. Ilmeisesti jatkotutkimuksiin pääsee silloin, jos maksaa ne itse.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

3 vuotta rahantuhlausta.

Tämä. Uskomatonta, että joku pilaa elämänsä menemällä terapiaan.

Vielä uskomattomampaa on, että yhteiskunta maksaa sen, vaikka se ei hyödyttäisi mitään.

"Ei riitä. Monelle tulee ahdistusta, masennusta, paniikkikohtauksia, jopa dissosiaatiota. Ja se dissosiaatio tarkoittaa esimerkiksi sitä, että mieli ja keho elää ikään kuin menneessä. Anteeksi vaan, mutta nämä neuvot tuntuu ihan hölmöiltä. Meinaatko tosiaan, että lapsuudessa mielensä rikkonut pääsee yli ihan vaan ajattelemalla näin? Kun niiden asioiden hyväksymiseen tarvitaan niitä tunnetaitoja ja käsittelyä. Näitä kommentteja lukiessa alkaa tuntumaan, että ihmiset eivät ihan oikeasti edes ymmärrä, että millaisia kokemuksia joillain voi olla takana. Jo pelkästään se, että on elänyt suunnilleenkaan normaalin elämän auttaa käsittelemään asiat aikuisina. On myös eri asia kokea yksittäisiä ikäviä tapahtumia, kuten koulukiusaus, köyhyys tai vaikka vanhemman kuolema, jos kokonaisuus on kuitenkin plussan puolella."

Sinulle ilmeisesti tulee yllätyksenä, että ihmiset, jotka ovat voittaneet omat mörkönsä, nimenomaan kuvailevat, että se tapahtui sitten, kun he antoivat itsensä oivaltaa, että se oli menneisyyttä, nyt on toisin.

Asioita ei tarvitse hyväksyä. Sinun ei siis tarvitse hyväksyä sitä, että sinua on kiusattu, vaan että hyväksyt sen, että se tapahtui. Vaikket halunnut sitä, niin se tapahtui. Nyt on kuitenkin menossa tämä hetki.

Älä myöskään ala kuvittelemaan, että ihminen, joka kehottaa hyväksymään menneen menneenä, ei olisi kokenut itse musertavia asioita elämässään. Hän on vain päättänyt ettei aio enää raahata kivirekeä perässään, että se kivireki saa tulla ihan itse perässä, jos haluaa, mutta hän ei enää auta sitä liikkumaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Suosittelen ulos lähtemistä raikkaaseen ilmaan, sosiaalista urheiluharrastusta, töitä sekä opiskelua.

Entä, jos psyyke on sillä tolalla, ettei noihin pysty?

Kolmen vuoden terapian jälkeen?

No eiköhän se todista ainakin sen, että terapiasta ei ole sinulle mitään hyötyä.

Jatkoin terapiaa vammaistuen turvin. Käyntimääriä täytyi vähentää, mutta pääasia oli, että hoito jatkui.

Mitä muita asioita elämässäsi on kuin terapia?

Opiskeletko, oletko töissä? Onko harrastuksia? Toiveita, suunnitelmia? Mielekästä tekemistä, ystäviä?

Minusta nämä kaikki on hyvin oleellisia asioita siihen terapiaankin liittyen.

Entä millaisia asioita siellä terapiassa on käsitelty ja mitä haluaisit siellä käsiteltävän? Mitä apua koet kaipaavasi?