3 vuoden kela-terapia ei riittänyt ja asiat vaivaa vieläkin.

https://mieli.fi/materiaalit-ja-koulutukset/

 

https://hidastaelamaa.fi/

Ei kaikkia asioita voi eikä pidä käsitellä. Ei siinä suossa tule valmista ikinä. Mitä se hyödyttää loputtomiin jauhaa? 3 vuotta on jo todella pitkä aika.

Pitää elää. Pitää hyväksyä se, että elämä ei ole täydellistä ja elää silti. Kaikkea ei voi saada eikä edes kuvitella, että jos mä vaan saan tarpeeksi terapiaa, niin sitten mua ei hetkauta enää mikään eikä itketä eikä ongelmia ole eikä tule. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Hyväksy ja jatka eteenpäin. Niin muutkin tekee. 

Mutta asiat pitää ensin myös käsitellä.

Ei niitä tarvitse silti vuosikausia vatvoa. Riittää, että tunnustaa itselleen, että "jeps, olen tullut satutetuksi. Se sai minut olemaan varovainen. Mutta ne tilanteet ovat nyt ohi  enkä aio enää joutua samanlaisiin tilanteisiin. Tämä on uusi päivä." Sitten kun ikäviä ajatuksia tulee kuitekin mieleen, niin hyväksyy ne ja päästää niistä irti. muistuttaa taas itseään, että ne tulivat menneisyydestä, niitä ei ole nykyisyydessä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

3 vuotta rahantuhlausta.

Ei nyt ihan niinkään. Kyllä sieltä tuli hyviäkin juttuja ja kevensi mieltä, muttamutta.. jotain kipeetä tonne vielä jäi.

Itseensä ja hyvinvointiinsa satsaaminen ei koskaan ole turhaa.

Joskus terapiassa joutuu käymään hyvinkin pitkään, riippuen ongelman laadusta ja syvyydestä.

Kela-terapia käsittääkseni on kuntouttamiseen tähtäävää, ehkä se ei ollut oikea lähestymistapa sinulle.

Parastahan olisi jos olisi varaa maksaa yksityiselle, mutta sitähän ei läheskään kaikilla ole.

Kun en Suomessa asu en tiedä noista psykiatrian klinikoista yms. miten niissä toimitaan.  Kuitenkin sen verran tiedän että psykiatrian puoli on ajettu täysin alas, apua ei tahdo saada julkiselta puolelta millään eikä kunnollista. 

Todella surulliseski pistetty kaikki siellä.

Saitko myös kyydit noihin terapioihin Kelan piikkiin?

Jos olet jo käynyt 3v terapiaa niin ei sun ongelmat, todelliset tai kuvitellut tule sairaanhoitajan kanssa miksikään muuttumaan. Ajan saat ehkä vuoden päähän. 

- psyk. Sh.

Terapiasta ei ole apua ellei ole orientoitunut ja ei osaa itsereflektoida.

Ala edes lukea. Saat muuta ajateltavaa kuin mitättömät pikkuongelmat, joista olet saanut kärpäsen sijasta härkäsen. 

Mä kävin 2 vuotta kunnallisella puolella psyk. sh:lla ja se oli ihan yhtä tyhjän kanssa. Minusta tuntui, että ne sh:t eivät ollut siinä hommassa ihan täysillä mukana. Totta kai heilläkin on rajalliset resurssit, ja se kyllä myös näkyi: se oli sellaista liukuhihnahommaa, minut patistettiin ovesta ulos vielä kun paniikkikohtaus oli päällä, jotta seuraava pääsi sisään. Lisäksi tähän kokemukseen vaikutti myös se, että kun sh vaihtui, minut unohdettiin: luvattiin järjestää uusi aika ja ottaa yhteyttä, mutta mitään ei kuulunut. Masentuneelle ihmiselle voi tuollainen niinkin pieni asia kuin ajasta soittaminen ottaa voimille. Ja varsinkin, kun se ei jäänyt yhteen kertaan - mulle tuli n. 5kk tauko hoitosuhteeseen, koska unohtivat minut.

Jos 3 vuoden terapia ei auttanut, olisi ehkä hyvä ottaa kunnolla etäisyyttä niihin asioihin. Onko mahdollista matkailla, nähdä ja kokea uusia asioita? Minulla auttoi matkustelu ja ulkomaille muutto. Jos ei ole rahaa, olisiko mahdollista tehdä pieni reissu johonkin lähelle? Jotain sellaista, josta saisit uutta tekemistä. En tarkoita, että omat tuntemuksensa hautaisi ja kieltäisi niiden olemassaolon. Itse huomasin, että jossain vaiheessa noista asioiden vatvomisesta tulee loputon negatiivinen kierre, joka vaan pahentaa oloa. Esim. huono itsetunto. Mietin koko ajan, että olin arvoton ja kauhean näköinen. Huomasin, että en pitänyt siitä kämpästä, missä asuin: mulla oli kauhea, riehuva naapuri joka haittasi yöuniani, ja kämppä oli muutenkin pieni loukko. Muutin pois, ja tuntui, että jo sillä oli posiitivinen vaikutus. Kuten sanoin, ikävien ja surullisten kokemusten/tunteiden olemassaoloa ei kannata sulkea pois, mutta ne ei ole sun koko elämä. Sen takia kannattaa yrittää antaa välillä itselleen taukoa myös niiden käsittelystä. 3 vuotta on oikeasti pitkä aika käydä läpi noita juttuja. Sinä ja sun aivot ansaitsee tauon. 

Psyk sh kunnallisella puolella ei ole terapeutti, voi toki opiskella terapeutiksi. 

Sä olet nyt saanut paljon hyviä neuvoja täällä, nyt vaan kiinni elämästä ja elä sitä.ei kenenkään elämä ole ongelmatonta, ei edrs sen terapeutin.

Onko sinulla edelleen akuutti hätä ja ajatuksia itsesi vahingoittamisesta vai onko tämä jotain hienovaraisempaa tuen tarvetta, mitä toivot? Jos ei ole hätää, niin kokeile elää normaalia elämää ja jossain vaiheessa sitten hakeudut uudestaan keskustelemaan elämästäsi jonkun ammattilaisen kanssa, jos asiat vielä vaivaa? Kannattaa ensin katsoa, että löytäisitkö sen tuen itsestäsi ja ottaisit etäisyyttä terapeuttiin. Ajan kanssa sinulle saattaa selvitä, että mistä asioista haluaisit vielä keskustella. Kannattaa myös hakeutua jonkun muun terapeutin/valmentajan asiakkaaksi, jotta saat uusia näkökulmia. Jos sinulla on lapsia, niin perheneuvolan tai sosiaalityön kautta voi joissain kunnissa saada ilmaista keskusteluapua, mikä lievissä haasteissa on varsin riittävää (tästä ei tule lasua, kuten joku kohta tulee huutamaan). Ehkä myös lapsettomille löytyy keskusteluapua sosiaalipuolelta?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Onpa ikäviä kommentteja. 3 vuotta terapiaa on lyhyt aika, jos on elänyt vaikka traumaattisen lapsuuden. Kun kasvaa monen monta vuotta hirveissä oloissa, menee traumojenkin käsittelyyn pitkä aika. En tiedä mikä aapeen tilanne on, mutta yleisesti. Kaikilla on murheita, mutta kaikki eivät todellakaan lähde elämään samalta viivalta. Murheita on monenlaisia. Esimerkiksi iäkkäiden vanhempien kuolemat tai työttömyys ns. kuuluu elämään. Sen sijaan esimerkiksi fyysinen ja henkinen väkivalta lapsuudessa ei kuulu. 

Olisiko ap mahdollista hakea lääkinnällisiä kuntoutusta? Vammaistukea? Kävin itse 3 vuotta Kelan kustantamassa terapiassa, sen jälkeen ilmaiseksi kaksi vuotta lääkinnällisessä kuntoutuksessa. Kunnallisella sairaanhoitajalla kävin sen jälkeen, mutta se oli ihan höpö höpöä. Minulle sattui myös löytymään todella hyvä terapeutti. Melkein kuusi vuotta vei aikaa tasapainottaa oloa

En usko itse tuohon, että toipuminen tapahtuisi nopeammin. Sinänsähän sitä terapiaa haetaan ja saadaan vuosi kerrallaan. Tai ainakin aiemmin oli näin. Ja se psyykkinen työ alkaa kyllä heti, mutta osa on niin romuna, että ensin täytyy tasapainottaa oloa, jotta varsinainen terapiatyö voi alkaa. On myös erittäin tärkeää, että niitä tilanteita saa käydä läpi kerta toisensa jälkeen. Saa pahoittaa mielensä (tämä muuten kuulostaa vähättelevältä) saa olla katkera, vihainen, surullinen, rikki, ihan mitä vaan.

Ja yhtä tärkeää on tämän jälkeen se, että olo saadaan tasapainottumaan jolloin ns. omista tunteista, toiminnasta ja ajatuksista pystyy myös ottamaan vastuun. Tätä kautta se eheytyminen myös tapahtuu. Ja tämä on myös kipein vaihe, kun täytyy alkaa katsomaan itseään rehellisesti. Mutta ei terapiaa voi nopeuttaa niin, että "otettaisiinkin vaan itseä niskasta kiinni ja mentäisiin eteenpäin", kun nimenomaan nämä taidot monelta puuttuu. Jos on elänyt esimerkiksi fyysisesti traumaattisen lapsuuden niin harvoinpa sieltä tunnetaitoja mukaansa saa. Voisi verrata siihen, että uimataidoton nakataan mereen ja sanotaan, että ui. Samalla vaan unohdetaan se, että itselle joku opetti sen uimisen. Joku saattaa selvitä, suurin osa hukkuu. 

Vierailija kirjoitti:

Terapiasta irtautuminen on monille taas uuden trauman paikka. Terapiassa ei voi käydä kokoelämää. Kokoa itsesi ja jatka elämää, sulla ei nimittäin ole mitään suurempia ongelmia kuin niilläkään jotka terapiaa eivät ole käyneetkään.

Voi olla, oli se itsellekin kriisi. Mutta erona oli se, että terapian myötä minulla oli kykyjä ja taitoja käsitellä asia. 

Vierailija kirjoitti:

Jos olet jo käynyt 3v terapiaa niin ei sun ongelmat, todelliset tai kuvitellut tule sairaanhoitajan kanssa miksikään muuttumaan. Ajan saat ehkä vuoden päähän. 

- psyk. Sh.

Toivottavasti et oikeasti ole hoitsu! Tosin siinä olen samaa mieltä, että psykiatristen hoitajien kanssa juttelu ei vastaa millään tavalla terapiaa. Muutama kurssi mielenterveydestä ennemminkin haavoittaa kuin auttaa. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Riittänyt? Tarkoitat varmaan ettei tehoton huuhaa toiminut.

Miksi tulet huutelemaan tänne? Mikä sun ongelma on?

Diagnosoimaton mielenterveysongelma? Josko terapia auttaisi?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Hyväksy ja jatka eteenpäin. Niin muutkin tekee. 

Mutta asiat pitää ensin myös käsitellä.

 

Ei niitä tarvitse silti vuosikausia vatvoa. Riittää, että tunnustaa itselleen, että "jeps, olen tullut satutetuksi. Se sai minut olemaan varovainen. Mutta ne tilanteet ovat nyt ohi  enkä aio enää joutua samanlaisiin tilanteisiin. Tämä on uusi päivä." Sitten kun ikäviä ajatuksia tulee kuitekin mieleen, niin hyväksyy ne ja päästää niistä irti. muistuttaa taas itseään, että ne tulivat menneisyydestä, niitä ei ole nykyisyydessä.

Ei riitä. Monelle tulee ahdistusta, masennusta, paniikkikohtauksia, jopa dissosiaatiota. Ja se dissosiaatio tarkoittaa esimerkiksi sitä, että mieli ja keho elää ikään kuin menneessä. Anteeksi vaan, mutta nämä neuvot tuntuu ihan hölmöiltä. Meinaatko tosiaan, että lapsuudessa mielensä rikkonut pääsee yli ihan vaan ajattelemalla näin? Kun niiden asioiden hyväksymiseen tarvitaan niitä tunnetaitoja ja käsittelyä. Näitä kommentteja lukiessa alkaa tuntumaan, että ihmiset eivät ihan oikeasti edes ymmärrä, että millaisia kokemuksia joillain voi olla takana. Jo pelkästään se, että on elänyt suunnilleenkaan normaalin elämän auttaa käsittelemään asiat aikuisina. On myös eri asia kokea yksittäisiä ikäviä tapahtumia, kuten koulukiusaus, köyhyys tai vaikka vanhemman kuolema, jos kokonaisuus on kuitenkin plussan puolella. 

Sun pitää käsitellä niitä asioita päässäsi. Ja tehdä muutoksia elämääsi. 

Suosittelen ulos lähtemistä raikkaaseen ilmaan, sosiaalista urheiluharrastusta, töitä sekä opiskelua.

Vierailija kirjoitti:

Suosittelen ulos lähtemistä raikkaaseen ilmaan, sosiaalista urheiluharrastusta, töitä sekä opiskelua.

Entä, jos psyyke on sillä tolalla, ettei noihin pysty?

Vierailija kirjoitti:

Ei kaikkia asioita voi eikä pidä käsitellä. Ei siinä suossa tule valmista ikinä. Mitä se hyödyttää loputtomiin jauhaa? 3 vuotta on jo todella pitkä aika.

Pitää elää. Pitää hyväksyä se, että elämä ei ole täydellistä ja elää silti. Kaikkea ei voi saada eikä edes kuvitella, että jos mä vaan saan tarpeeksi terapiaa, niin sitten mua ei hetkauta enää mikään eikä itketä eikä ongelmia ole eikä tule. 

Eiköhän kaikki ylipäätään ymmärrä tämän. Terapiasta saa välineitä ongelmien käsittelyyn eikä terapia poista ongelmia. Sekä tunteiden tunnistaminen sekä hankalien tunteiden käsittely auttaa elämässä.