Miten joku voi olla aina viilipytty?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Työssä keskityn työhön en draamaan tai juoruiluun. 

Näkynee ulospäin viilipyttymäisyytenä. Vaikka juoruilijat ja draamailijat ärsyttävätkin. 

Minua taas ärsyttää tällaiset mukamas täydelliset pikkutyttelit. Luuletko olevasi muita parempi vai mikset osallistu Venlan haukkumiseen? Annat itsestäsi todella ylimielisen kuvan.

Itse kerään aineistoa työpaikan kiusaajien toimista, esimerkiksi nauhoittamalla salaa heidän puheitaan, vaikken olekkaan heidän kohteensa. Lähetän kaikki nauhat ja selvitykseni työnjohtajalle ja luottamusmiehelle muutaman viikon päästä. Saadaan oikeaa draamaa kun työpaikan häiriköt saavat ansionsa mukaan. 

Muuten tuo olisikin hyvä, paitsi että salaa nauhoittaminen on rikos ja joudutkin itse pulaan.

Tuskin on, jos omaa pöytääni nojaille haukkuvat kolmatta henkilö ja kertovat innoissa mitä paskaa aikovat hänelle tehdä. Ja vonkuvat mukaan juoniinsa. Jos siitä saankin rikesakon, se on hyvin käytettyä rahaa.

Palstahan on monta kertaa todennut, että riitely on hyvästä.

Mitä enemmän ja lujempaa, sen parempi. Viilipytyt ovat luotaantyöntäviä robotteja jne.

Palsta on viisas.

Vierailija kirjoitti:

Kovissa oloissa ihminen ei muutu rauhalliseksi, vaan turtuneeksi ja apaattiseksi. Tai sitten muuttuu yliherkäksi, eli tietyn pisteen jälkeen pieninkin asia suistaa raiteiltaan.

Ei kovissa olosuhteissa eläminen tuo oikein mitään positiivista. Haasteet toki kehittävät, mut

Nyt tarvitsee vähän tarkentaa "kovia" olosuhteita. Ei tarkoita tässä nyt sitä että olet koko lapsuusajan ollut heitteillä ja perusturva jatkuvassa puutteessa ja elämä on pelkkää käsittelemätöntä traumaa, vaan elämässä on ollut tilanteita, joihin verrattuna joku työpaikan mielensä pahoittanut matami on yhtä tyhjän kanssa. 

Jotkut ovat voineet jo lapsesta asti kehittää kuntoaan, paineensietokykyään, ihmissuhdetaitojaan, vastuunkantoa tai jotakin muuta erityistaitoa. Toisten on annettu aina tehdä sitä mikä on mukavaa ja aina tultu vastaan passaamaan jos jokin asia tuntuu vähääkään ikävältä. Jollekin kehittävä asia on ollut vaikka se että on sisaruskatraan vanhin ja annettu vastuu pienemmistään. Toiselle se että on maatilalla kasvaneena nähnyt syntymää ja kuolemaa eikä voi ymmärtää miten joku järkyttyy vaikka auton alle jäävästä rusakosta.

Vierailija kirjoitti:

"Arvelinkin että siellä on traumataustaa, kun ihminen alkaa kouluttaa itseään niin että mitään tunteita ei saa näyttää. Tein itse teini-ikäisenä samaa ja vielä parikymppisenä vähän."

Ehkä alkujaan ollut sitäkin, mutta näin vuosikymmeniä myöhemmin näen asian pikemminkin niin, että olen saanut käännettyä tuon "taidon" ihan selkeästi eduksi. Ja tosiaan myös perusluonteella on asian kanssa varmasti tekemistä, olen hyvin kärsivällinen, enemmän sellainen varautunut looginen päättelijä ja tutkijatyyppi. Olettaisin, että temperamentikkaampi tunneihminen ahdistuisi tunteidensa piilottamisesta. Minulle tämä taas on luontevaa ja melkein nautin siitä, että saan ihmiset hämmentymään ihan pelkällä reagoimattomuudella monessa tilanteessa. 

No joo. Se ehkä riitäköön tämän ketjun vastailuihin osaltani.

On vähän surullista lukea, miten joku on kiusaamisen takia opetellut pois tunteiden näyttämisestä ja uskoo sen olevan jopa hyve. Mutta samoin ajattelin itsekin, täsmälleen samoin kuin tuossa kirjoitit. Ja tuo hykertely miten ihmiset hämmentyvät reagoimattomuudesta... No, ei ole ihan tervettä.

Siis mitä hemmettiä? Yksikään ei huomannut huomioida tuota "Eikä myöskään koe syyllisyyttä asioista.". Ketjussa on ollut muuten ihan hyvää pohdintaa, mutta ehkä asian vierestä, sillä tuo syyllisyydentunteen puuttuminen viittaa ensisijaisesti ja vahvimmin tunnekylmyyteen. 

Vierailija kirjoitti:

Jos et ole kovin läheinen hänen kanssaan, et ehkä vain ole nähnyt millainen hän on paineen alla. Samat asiat eivät vaikuta kaikkiin, eri ihmisille on eri asiat tärkeitä. Lisäksi osa ihmisistä elää koko ajan stressin kanssa, osalla ei ole juuri mitään stressin aiheita.

Esimerkiksi meillä esimies kehui yhtä työntekijää, kuinka hän on aina viilipytty. Osa kollgoista kehui myös ja hänelle muodostui viilipytty -imago. Ehkä hän tosiaan oli keskimääräistä rauhallisempi. Hän oli myös tiimissä ainut, jota ei jatkuvasti uhkailtu potkuilla. Sekin saattoi olla syynä rauhallisuuteen.

Tähän pitää vielä lisätä että kyseinen henkilö itsekin alkoi selvästi olla vähän ylpeä omasta rauhallisuudestaan. Voisi olla täällä ketjussa kertomassa, miten hän ei yleensä reagoi tunteella vaan harkitsee ensin.

Ei hän itsekään hoksannut, että hänellä ei ollut mitään paineita töissä, toisin kuin niillä vähemmän rauhallisilla.

Vierailija kirjoitti:

Työssä keskityn työhön en draamaan tai juoruiluun. 

Näkynee ulospäin viilipyttymäisyytenä. Vaikka juoruilijat ja draamailijat ärsyttävätkin. 

Kun tulee tarve kehua itseään muita paremmaksi, kannattaa aina miettiä, missä asemassa muut ovat. Voiko edes verrata. Tuli vaan mieleen kun palstalla joku kertoi tulevasta erosta. Trollit tietysti härnäsivät ja ap vastaili pitkään rauhallisesti, lopulta ärähti kerran. Heti joku pamahti paikalle vaatimaan että ap:n pitäisi rauhoittua, ei ole syytä hermostua kun keskustelupalsta vaan kyseessä.

Tuo vaatija luultavasti lojui sohvalla ja mässytti sipsiä telkkarin ääressä. Täysin rauhallisena, täysin turvassa ja hyvillä mielin vietti viikonloppua. Kun taas ketjun aloittaja kävi läpi ehkä elämänsä pahinta kriisiä, kun elämä hajoaa palasiksi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kovissa oloissa ihminen ei muutu rauhalliseksi, vaan turtuneeksi ja apaattiseksi. Tai sitten muuttuu yliherkäksi, eli tietyn pisteen jälkeen pieninkin asia suistaa raiteiltaan.

Ei kovissa olosuhteissa eläminen tuo oikein mitään positiivista. Haasteet toki kehittävät, mut

 

Nyt tarvitsee vähän tarkentaa "kovia" olosuhteita. Ei tarkoita tässä nyt sitä että olet koko lapsuusajan ollut heitteillä ja perusturva jatkuvassa puutteessa ja elämä on pelkkää käsittelemätöntä traumaa, vaan elämässä on ollut tilanteita, joihin verrattuna joku työpaikan mielensä pahoittanut matami on yhtä tyhjän kanssa. 

Jotkut ovat voineet jo lapsesta asti kehittää kuntoaan, paineensietokykyään, ihmissuhdetaitojaan, vastuunkantoa tai jotakin muuta erityistaitoa. Toisten on annettu aina tehdä sitä mikä on mukavaa ja aina tultu vastaan passaamaan jos jokin asia tu

Minä kasvoin maatilalla. Ja näin kyllä kärsiviä eläimiä niin paljon, että tunteet tavallaan meni lukkoon. Se korjaantui sitten kun pääsin pois sieltä.

Osa sitten taas tuntui olevan aidosti välinpitämättömiä eläinten kärsimyksestä. 

Kun se ei välitä. Mistään. Ei edes sinusta.

Vierailija kirjoitti:

Palstahan on monta kertaa todennut, että riitely on hyvästä.

Mitä enemmän ja lujempaa, sen parempi. Viilipytyt ovat luotaantyöntäviä robotteja jne.

Palsta on viisas.

Ovathan tunteita näyttämättömät ihmiset luotaantyöntäviä. Ei sellaiseen ihmiseen kiinny eikä hänestä hirveästi välitä. Ja pahin kaikesta, sellainen ihminen on tylsä.

En tiedä sitten mistä on peräisin ajatus että tunteiden näyttäminen on vain kaikkea negatiivista: huutamista, riitelyä, draamailua.

Minua kuvaillaan usein viilipytyksi. Olen ollut vanhempieni kertoman mukaan aivan vauvasta saakka temperamentiltani erittäin rauhallinen, enkä koe herkästi itseäni uhatuksi ja siten tarvetta puolustautua. En tuskastu herkästi, vaikka kokisin syyllisyyttä tai jopa raivoa, vaan minulle on luontaista analysoida tilannetta rauhallisesti. En koe peitteleväni tai erityisesti hillitseväni tunteitani tai reaktioitani - en vaan ole ole räjähdysherkkä ihminen, ja hyvin kuormittavissa tilanteissa minulle on helppoa hallita tunnereaktioitani. Tämä ei tarkoita sitä, etten välittäisi asioista. En vaan reagoi niihin voimakkaasti. 

Vierailija kirjoitti:

Harjoittelua ja osin luonteenpiirre. Olen pienestä pitäen harjoitellut sitä, että en näytä tunteita suuntaan tai toiseen. 

Ei se, etten ulospäin reagoi tai ääneni ei muutu, tarkoita ettenkö tuntisi mitään, mutta en halua käsitellä asioita muiden asioiden edessä. Voin ahdistua ja kokea maailma tuskaa tai suurta iloa sitten yksin ollessani.

Näin. Olen myös oppinut olemaan näyttämättä tunteita. En enää edes muista miksi.

Kun tarpeeksi kokee järkyttäviä asioita elämässään niin hermosto kehittyy sellaiseksi, että ei oikein osaa enää reagoida mitenkään. Sitä on vain sellaisessa jähmettyneessä tilassa.

Sitä voi olla pään sisällä koviakin tunnemyrskyjä jotka ei näy ulospäin,ja toisilla pienetkin tunteen muutokset saavat heidät ulkoisesti hyvinkin dramaattisiksi.

Riitatilanteissa se cool voittaa aina! Ennemmin tai myöhemmin vetää pitemmän korren, aina!

Ennakointia. Olen lapsesta asti varautunut pahimpaan ja pahin on myös toteutunut. Pystyn aika pitkälti ennakoimaan, miten tilanteet tulevat esim. töissä menemään. Esimerkiksi tietyn henkilön antama kritiikki on täysin merkityksetön asia, koska tiedostan hänen epäväkaan luonteensa. Usein alkaa väistämättä hymyilyttää, kun tulee puukkoa selkään tai piikittelyä palaverissa.

En tiedä, mutta itse sain kerran opioideja. Olin huomattavasti viilipytympi kuin normaalisti.

Minä en jaksa sellaisia vauhkoja ihmisiä. Harkitsen ennemmin rauhassa, koska se johtaa parempiin tuloksiin. Parisuhteessa olen ollut sellaisten ihmisten kanssa jotka hakevat riitoja ja he eivät voi sietää rauhallisuutta. Sanoisin että tietty kypsyys ihmisessä auttaa näkemään tilanteet tunnekuohun läpi sellaisena kuin ne todellisuudessa ovat. 

Kun esim. omat ystävät koulukiusaavat sinua lapsena tarpeeksi, on helppo vanhempana ottaa vastaan tyynesti melkeinpä kaikki mitä eteen tupsahtaa. Se on vähän niin että mitä rajummista jutuista elämässä selviää, sitä enemmän se resilienssikin kasvaa (psyyken rikkoutumisen rajaan asti, tosin)